Pikkutalveen kääntyi

Tämä kuva on aamupäivällä tänään, siis 30 10 2019. Pakkasta pari astetta. Eilisen lumisateen tulokset jäivät maahan. Lehtikuusen neulaset ovat vielä puissa kiinni, muuten paljasta.

Samalta reisulta on tullut tämä ylämäen näkymä, jossa meillä kasvaa mäntyjä, kuivalle paikalle luontaisia puita. Niiden lähituntumaan on istutettu rodoja. Oikeanpuoleinen etualalla oleva mänty on oma istuttamani, se kasvoi itse siemenestä taimena liian lähellä autotallia ja siirrettiin sen takia kauemmas.

Kuvien innoittamana on haettu koneiden muistin kätköistä lokakuun lopun marraskuun alun kuva niin monelta vuodelta kuin niitä on löytynyt. Tässä ensimmäinen, joka on vuodelta 2007, jolloin olin hankkinut ensimmäisen digikameran.

Aukeat ovat maisemat! Vanhojen ikkunoiden aikaa. Kuvan etuvasemmalla kiinnostava tilanne purppurakuusesta, joka kasvoi monena vuonna vain lumen alle jäänein osin. Tästä näkee, että latvaa on tehty joitakin vuosia, tallin seinää vasten näkyvät viimeiset tulokset, kuin kukkavihko pitkän varren päässä. 

Viikon sisällä on saatu runsas annos arktisia ilmoja, ihan pidemmäksi aikaa. Selvähän se on, että niin tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, tämä vuosi on siitä varhaisemmasta päästä parin viime vuosikymmenen aikana. Tavallisesti saadaan vain viileitä maistiaisia ja jopa halloja syyskuussa, mutta  pysyvät lumet satavat yleensä marras- joulukuun vaihteessa. Pikkutalveksi nimitän syksyn  ensimmäistä lumista jaksoa, joka alkaa sitä ennen ja jonka lumet ovat pian kaikkoavaa lajia..

Eräs syksy on jäänyt mieleeni, se oli 13 10 1992 alkanut jakso. Silloin talvi alkoi rytinällä ja kesti marraskuun loppuun. Alkoivat vesikelit, lumet häipyivät ja samaa laatua oli pitkälle helmikuuhun 1993. Silloin puhuttiin El Nino-ilmiöstä.  Meidän pihasyreeniaita maantien varressa oli syksyllä täydessä lehdessä, kun paksut räntäsademassat laskeutuivat niille. Rungot taipuivat maahan päin katketen lopulta tai ainakin jäädessä palautumattomiksi lähelle maata. Noin kolmasosa aidasta poistui tällä tavalla. Samaa laatua kaikki muutkin lähialueiden pensaskasvit.

Seuraavina keväinä oli paljon aidan alasleikkuuta! Silloin kaadettiin myös aitaan kasvaneet melkoisen kookkaat vaahterat. Veljeni Pertti oli kuollut 1997 keväällä. Kun vuotta myöhemmin leikkasin aidan maan tasalle ja perkailin, muistan miettineeni, mitä Pertti olisi mahtanut tuumia tullessaan. Mutta eipä hän silloin ollut enää kulkijain joukossa
.

Kuva on vuodelta 2009. Pikkupakkasen päivä, mutta osa lehdistä on vielä puissa. Kuvattu pyhäinmiesten päivänä.

Kaikki nämä vuodet, joita olen aktiivisesti seurannut, ovat paria poikkeusta lukuunottamatta jatkuneet samoin: Pikkutalvea seuraa sitten toinen mutta pimeämpi syysjakso, joka saattaa kestää seuraavan alkuvuoden puolelle, tammikuun lopullekin asti. Mitä aikaa eletään, johtuu "hyvän ja pahan ilman" keskinäisistä suhteista. Lapsuudesta muistan mustavalkoisia piirroksia, joissa äkäinen paha eli pohjatuuli yrittää viimallaan riistää palttoon kulkijan niskaa lämmittämästä. Aurinkoa kuvaava lämmin hymy voittaa kuvassa tuulen, ja ilmat muuttuvat mukavammiksi.

Vuosi on 2010, päivä 29.10. Papulanruusuaita on yli metrin korkuinen ja täynnä kiulukoita. Syreeneissäkin on vielä lehtiä.

Reaalielämässäkin on näin, pohjoisilla ja eteläisillä leveyksillä taistelevat arktiset napailmat ja lauhkeammat subpolaariset ilmat. Polaarista eli napailmaa sisältävä alue on aina kylmempi, useimmiten pakkasellinen, subpolaarinen taas kosteampi ja sisältää liikkuvia matalapaineita sateineen ja tuulineen. Tämä jälkimmäinen on lähempänä kääntöpiirejä olevien alueiden rajapintaa, joka saa lämpimiä annoksia ns. keskileveyksiltä päiväntasaajan kahtapuolta, joissa kohdataan jatkuvasti aurinkoisia päiviä ja ilmat ovat läpi vuoden vähintäänkin lauhkeita.

Vuosi 2011, 03 11. Märkää syksyä vietettiin.

Napojen lähellä kummankaan ilmamassan paikka ei ole mikään vakio, vaan on sidoksissa meriin ja mantereisiin: Napailmat ovat yleensä mantereiden juttuja, korkeapaineita, ja meitä lähinnä tässä ovat joko Grönlannin tai Islannin itäpuoliskot tai Siperian seutu. Subpolaariset ilmat eli matalapaineet kehkeytyvät tavallisimmin merien päällä, ja vaikuttavat ensimmäisinä ja voimakkaimmin mantereiden länsilaitoihin, koska maapallo pyörii idästä länteen ja tällä korkeudella suunta on yleisesti ottaen pyörimissuuntaa vasten.

Vuosi on 2012. Ensimmäinen lumi oli satanut pari päivää aikaisemmin lokakuussa, kuva on marraskuun alusta, ja lumet olivat kohta häipyneet sateiden mukana. Uusia ja pysyviä tuli vasta joulukuun 1. viikon kuluessa.

Korkeapaine, jota viime aikoina on nimitetty jopa sanalla kupoli, on paikka, jossa ilmamassojen suunta on korkealta (ilmakehän ylemmät osat) alaspäin, josta seuraa, että herkät mittarit tunnistavat ilmassa olevan enemmän tiheyttä eli painoa kuin sitä on lähiseuduilla. Mitä kylmempää, sitä varmemmin painavampaa ilmaa. (No, tämä tietysti koskee vain lähintä ilmakehää eli trosfääriä, joka ulottuu 10 -12 km maan pinnasta, navoilla n. 8 km. Siinä tapahtuvat sääilmiömme.)
Mittareissa ilmanpainetta kuvaava pylväs kohoaa korkeammalle vain mitta-asteikossa. Kumpikin sana, sekä kupoli että korkeapaine aiheuttavat vääriä mielikuvia, joten termien kehittäjille olisi töitä tarjolla! Minun tietomaailmassani kupoli on nimittäin ylöspäin pyöreästi kohoava rakennelma, ja kun tässä reaalimaailmassa korkeapaineessa ilmat liikkuvat alaspäin, niin kupoli on vaihtoehto, joka ei koskaan tulisi mieleen.

Vuosi on 2013, ja päivä on 30 10.  Märkää syksyä tämäkin. Lehdet ovat lähteneet. Lumisia kuvia on vasta 1 12 alkaen.

Subpolaarisessa vyöhykkeessä on liikkuvia matalan keskuksia, jotka ajautuvat pohjoisella pallonpuoliskolla länsilounaasta itäkoilliseen heiketen samalla. Matala saa nimensä matalapaineesta, joissa ilmamassojen liike on maasta ylöspäin. Ja jälleen kyse on vain siitä, missä ilmanpainemittarin viisari on, se jää matalammalle tasolle, kun ilma nousee ylös eikä siis paina mittarin rekisteröivää kohtaa. Mitä lämpimämpää ilma on, sitä herkemmin se on liikkeessä ylöspäin.

Lokakuun 26 päivänä vuonna 2014. Lehdet pääosin kadonneet, paitsi syreeneistä ja jasmikkeista. Purppurakuusi näyttää puulta!

Isojen vesistöjen lähellä on myös vuorokauteen liittyviä ilmanpaineen vaihteluita. Kun vesi on usein öisin lämpimämpää kuin ilma, sen yllä pyrkii veteen varastoitunutta lämpöä siirtymään myös läheiseen ilmaan. Tästä seuraa ilman liikettä ylöspäin ja vastavuoroisesti mantereen päältä sieltä tulee viileämpää ilmaa tilalle. Saadaan maa- ja merituulia, ja niihin saattaa liittyä myös sateisuuden sitoutumista tiettyihin aikoihin vuorokaudesta.

Vuonna 2015 saatiin katsella keittiön ikkunasta tällaisia näkymiä kirkkoon päin. Koivuissakin on vielä lehtiä. Pysyvämpää lunta näkyy vasta 22 11 alkaen kuvissa.

Keskimäärin meidän alueilla ei juuri aurinkoisia päiviä ole, ne ovat enemmänkin pilkahduksia pilvisten jaksojen välissä. Valokuvien ottamista pitää silloin mitä tarmokkaimmin kiirehtiä, koska ehkä minuutin kuluttua koko show saattaa olla menetetty.

Näkymä 31 10 2016. Pikkutalven saimme marraskuun kahdelle ensimmäiselle viikolle, ja joulukuussa on taas lumisten kuvien aikaa. 

Ennustajatahot ovat olleet pitkän ajan sään kehityksestä sitä mieltä, että kaikkinensa tuleva talvi Skandinaviassa on kuitenkin melko leuto. Kohtahan se nähdään, pari kuukautta on vielä tätä vuotta katseltavaksi.

Vuoden 2017 syksy oli siitä poikkeuksellinen, että on/off tilanne lumen suhteen oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus lokakuun lopun - joulukuun alun välillä. Sen takia kuva onkin tuon ajanjakson puolivälistä 15 11 2017. Aurauslumia kaupan!

Lopuksi muisto viimevuotisesta, kuva on marraskuun alkupäivinä otettu. Lunta näkyy kuvissa vasta joulukuun alkupuolella.

Kesä kääritään paketiksi varastoon

Loput matot kuivumassa 02 09

Eräs aiempi satsi mattopyykkejä kuivui 31 08 patiolla.

Kesä venyi pitkälle syyskuuhun. Oli syyskuun alkaessa jopa niin lämpimiä aikoja, että tohti mattopyykkäystäkin toimittaa! Sitä ei joka vuosi satu. Sateiden alkua saatiin odotella, ja tulivathan ne lopulta juuri, kun mattojen kuivumisaste oli lähellä sopivaa. Mutta nyt, kuukautta myöhemmin olemme sen tosiasian edessä, että lämpötilat hipovat nollaa yöt päivät ja luetaan varoituksia liukkaista keleistä jo ihan lähinurkilla.

Koiran kissanpäivät omassa sohvassa 24 08...

Miten se nyt niin pian hupsahtikaan?  Olen toki tässä Tellan kanssa aikaa viettäessä useasti tuuminut, että kovin nopeasti nuo iltatoimet taas ovat edessä, eihän päivälle paljonkaan vielä ehditty aikaan saada. Muutaman kerran syyskuussa ehti ruohonleikkuria ulkoiluttaa... Se suunniteltu viemäriputkien kuvaus ja harjaus järjestyi jo elokuun loppupuolella, nyt ollaan mietintävaiheessa jatkojen suhteen.

Viemärien harjaus alkuvaiheessaan 21 08. kuvaukset oli tehty jo pari viikkoa ennen tässä osastossa. Harjauspäivänä tutkittin kuvaamalla pohjakerroksenkin harmaavesien viemärin tila.

Tella esittelee rannikastöiden kertymää 07 09.

Muurahaisten torjuntaa sisällä on saanut toimitella sadekauden alettua. Se on teettänyt myös ylimääräistä siivoilua. Onneksi Helena päätti kesällä hankkia itselleen Dyson johdottoman varsi-imurin ja kysäisi, tilataanko meillekin samanlainen. Siitä on ollutkin paljon apua, yksi akullinen kestää sen verran kuin oma selkänikin, ja siivoustyö nopeutuu! Varsinkin rappujen ja eteisen kohdalla, jotka roskaantuvat nopeasti.

Kesällä hankin ruohotrimmerinkin, mutta sitä en ole ehtinyt juuri ollenkaan, kun koiralla on niin usein tarve pihaan eikä siihen yhdistelmään sovi enää trimmeri. Olisi vielä paljon toimiteltavaa, muun muassa kukkapenkkien perkauksia ja se kahden kilon narsissisipulien pakkaus multaan.  Ja polttopuitakin alakertaan tallista, niin kauan kuin mäki ei luista jalan alla. Olen sentään saanut alakerran vuosisiivoukset tehtyä ja mahdollinen pohjakerroksen lattiakaivon vaihto on valmisteltu niin pitkälle kuin on tarvis. Se tarkoittaa, että koska tahansa sen voi alkaa, kun peseytyminen on nykyisin asuinkerroksen tilassa.

Syyskuun 19 päivän aamuna käytiin veden valkoisella puolella, ja siitähän ruskan kehitys sai hyvää vauhtia.

30 09 vaahterain ruska on ylimmillään ja vienokirsikalla viimeisiä päiviään

03 10 kuva maantien länsipuolen laidan vaahterasta. Tuossa on entinen kellarinkuoppa, tehty joskus 1900-luvun alkupuolella viimeistään, koska en muista nähneeni enää rakenteita 1940-luvulla.

03 10 oman parkkipaikan mongolianvaahterat alkoivat reilusti varistaa.

Tämä helakka kuva on 04 10 eli kirjoitteluaamuna. Pimpinellaruusu on mennyt tulipunaiseksi, hansaruusut pitäytvät kellertävässä asussa. Oikeassa laidassa on katsura, "suihkulähde"- mallisesti oksia tekevä puu.

Kuulemma tänä vuonna on pitkästä aikaa hyvin onnistunut viljasato, ja korjuuta on tehty viime päiviin asti. Siitäkin huolimatta, että on näyttänyt sateiselta, on puimurien onnistunut tehdä töitään kantavilla pelloilla. On viime viikkoina saatu elää mahtavat ruskavärien päivät, jotka saivat lisävoimaa parista pakkasyöstä syyskuun loppupuolella. Ja koivujen tai lehtikuusten kohdalla keltaisuus on vasta alkamassa.

Syksyn parhaat ruokapöydät tulevat tuoreiden perunain ja juuresten myötä. Italialaisesta ruokakulttuurista jääkaappiini on pesiytynyt ikuisesti erilaisia pestopurkkeja. Keitettyjen perunain kanssa menee melkein aina vihreä pesto, mutta muun laisille ruoille punaisten pestojen valikoimista löytyy paljon herkullista lisää.

Valtaisat hanhilaumat ovat kokoontuneet naapurikylien korjatuille viljapelloille ja pikkujärville muuttoa odottelemaan, ja ihan parina päivänä auroja on ollut jo korkealla taivaallakin kertomassa isommasta siirtymisestä. Juuri viime sunnuntaina havahduin Lyöttilässä, että itse asiassa melkein maantiehen asti oli Hietalahden viljelyaukea mustanaan hanhia, tuhansittain, jotka ilmeisesti vain lepäsivät hiljaa kyhjötellen. Mistähän asti olivat siihen tupsahtaneet.

15 09 oli päivä, kun korvasin kulahtaneita orvokkeja kanervaostoksilla

Olihan niitä jo hankittu pari viikkoa aiemmin, kuten kuva 02 09 kertoo. Lähinnä postilaatikon ja hautausmaan tarpeet olivat syynä, jokunen jäi yli odottamaan pihan kohteita.

Päivät ovat lyhentymässä monen minuutin vauhdilla, ja parin - kolmen viikon päästä kellonaikoja taas siirrellään talviajan merkiksi. Jos sataa, monet ulkohommat pysähtyvät, esimerkiksi sellaiset, joissa on tiedossa vaatteiden ja työkalujen likaantuminen. No, niinpä melkein kaikki puutarhan syystyöt siirtyvät. Ruohonleikkuukin, koska märkä ruoho pakkautuu teräkoteloon ja on hankala puhdistettava. Käännetään siis kukkaruukuista se parempi puoli esille ja lisätään kanerva sinne tänne, jos on aukkoista.

Naapurin hieno valkoinen aita valmistui lokakuun vaihteeseen ja korvaa nyt toistaiseksi ikivanhan pihasyreenipensaikon. Se oli muuttunut lumimarjan leveäksi kasvustoksi ajan kuluessa.  Talon klassiset piirteet näkyvät nyt hyvin! Kuva on tältä aamulta 04 10, jolloin ulkolämpötila on +1 C ja sade osittain hyhmää. Itä-Suomeen onkin ennustettu enemmälti räntäsadetta.

Tella hoitelee oman osansa ulkotöiden valinnasta, käymme siis vain katsastamassa, sillä koiran mielestä kaikkein tärkeitä on ollut nyt seurata naapuritontilla tehtävän aidan työvaiheita ja edistymistä. Se kuulee sisälle, koska työ tuottaa vähäisenkin ääntä, ja alkaa tahtoa pihalle. En uskalla olla menemättäkään, koska koiran vanhuuteen on ilmaantunut selvästikin liiallinen vedenjuonti, josta seuraa pissahätä.

Syyskuun kolmannen viikon loppuessa oli aika kuurata pation laatoilta pois ruukuista ja penkeistä varissutta multaa. Ei ihan kokonaan lähtenyt, vaikka kuvassa kyllä on enimmäkseen märkyyttä.

Ylimääräiset ja tyhjennettävät ruukut pois patiolta ennen kuurauksen alkua. Ne ajautuivat autotallille arvioitaviksi ja täytyy odotella, että kotilot tulevat esille, ennenkuin niitä enempiä siirrelläänkään.

Kuva on 11 09, jolloin "lehtisade" oli tosiasiaa sisätiloissa varmuuden vuoksi

Tilanteen helpottamiseksi hankin muutaman nopsaan kuivuvan muovimatonkin, mun lattialaminaatti on aika liukasta. Kuva on 07 09, niihin aikoihin olin juuri bongannut torikauppiaan, joka teki uransa lopettajaisia alemyynnillä.

Elo-syyskuun taitteessa asia muuttui kiusalliseen suuntaan, kun öisin alkoi tuvan lattialle syntyä iso lätäkkö johonkin kohtaan kulkuväylälle. Onneksi siitä on päästiin parissa viikossa eroon, mutta jouduttiin toiseen "allikkoon" eli keskellä yötä pitää ottaa pieni ulkoilutovi asian helpottamiseksi. Vaikka veden ja syötäväin annostelussa on oltava tarkkana illan suussa, eläimellä tulee olla tarjolla tai kohta saatavana suun kostuketta. Kyllähän tuon itse nahoissaan tietää, vanhana on itselläkin tarve yöllä nousta vessaa katsastamaan ja suutaan kostuttamaan. Samassa junassa ollaan. Ja niin hiippaillaan yön pimeinä hetkinä muutama minuutti pihanurkilla taskulampun kanssa.

Lokakuun alun ohuemman langan sukkaa.

Ja näitä paksummasta langasta tehtiin syyskuun lopulla.

Jostain syystä nyt saaliloimi vieläkin odottelee. Tehdään sohvan nurkassa sukkapuikkohommia. Ehkä perimmäisin syy on se, että Tella ei mielellään kulje yläkerran rappuja enää, ei ole koko syyskesässä kertaakaan sinne enää mennyt. Pohjakerroksen raput se kyllä valitsee silloin, kun poistun kauppareisulle, vaikka betoniset raput ovat paljon liukkaammat kuin nuo neulahuovalla päällystetyt yläkerran raput. Takajalat eivät ole enää kovin vahvat, mutta toimeen on tultu toistaiseksi.

Tytöt malliksi 31 08 näyttämässä, kuinka yöt sujuvat. Huomaa Tellan omistava tassun paikka!

Helena käy aika usein meitä katsomassa, koiran varpaankynnet ja terveydentilan seuranta aina ohjelmassa. Erityisherkkua hänelle on vierailun kruununa Tellan petikaveruus, johon tottuivat niin monena vuonna. Tellan pitää joka yö löytää ihan tiukka kylkikontakti tunteakseen itsensä rennoksi. Sitähän siellä kotona ei portaiden takia enää voinut tapahtua. Ja nyt minä olen perinyt madamen yöseuran.

Poikien kuva on jo vuoden takaa, 07 08 2018 talletettu.

Vieraitakin on ehkä lähiviikkoina odotettavissa, sillä suvun nuorimmat ovat usein käyneet syyskylässä. Nythän Ben on astunut jo opintielle ja suorittaa ekaluokan oppimäärää, Tobias puolestaan on vielä pikkulapsi-iässä. Kumpaakin mummulaa tarvitaan kuitenkin viikon päivistä selviämiseen, Beninkin kohdalla vielä useita vuosia. Onneksi on mummulat ja toisessa ekstra-bonuksena myös vaari-pappa.
Lopuksi tämän aamun kuva eilen bongatusta ihmeestä, aurausviitta oli kasvanut maasta aamuyön aikana.

Elokuun lämpimiä tuokioita

Viikot ovat vierineet! Vietämme aikaa Tellan kanssa, kun koira on vanhentunut vauhdikkaasta loikkijasta hitaammaksi kulkijaksi. Paremmin kyllä sopii minunkin kyvyilleni tuo puoli. Päivittäin tehdään monta pikkulenkkiä ulkosalla ja sisä- ym. askareet yhdessä, joten muut aikaansaannokset jäävät keskivertoa niukemmiksi.

On sentään saatu uusi saaliloimi tukille ja niisiin, mutta ei se kudontakelpoisessa kunnossa vielä ole.

Kukkapenkit ovat vähitellen lopettaneet antinsa, nyt on vuorossa keväästä kehittyneet orvokit, jotka hakevat paikkansa mikä minnekin, tämä kuva on etupihalta.

Heinäkuussa oli suunnitelma, että kun ruohotyöt on tehty, tekisin vielä keväältä jääneistä maalipurkkien pohjista selvää, kun klapipinojen tultua sisään löytyi maalaamattomia kuormalavoja. Siinäpä vielä odottavat. Lämpöä oli liikaa, ei jaksanut ajatellakaan, ja nyt on ollut liian kosteata, maali ei tartu märkään puuhun.

Näkymä tänään kotitieltä puutarhaan, jossa varsan- ja peurankellojen kukkineet varret muodostavat reilun puoli metriä korkean massan. Keskellä vajaan kymmenen vuotta kasvanut tammen taimi, joka on muuttumassa jo keltaiseen. Se sijaitsee omenapuun kannon lähellä, joka on saattanut vaikuttaa sen heikkoon alkuunlähtöön. Vasta parina vuonna kasvu on ollut selvästi havaittavaa.

Ajankulua ei ehdi huomatakaan, kun säätilojen tarkkailu vie paljon aikaa ja tilanteet ovat sellaisia, joita ei voi luokitella tavanomaisiksi. Kuivan ja jokseenkin kuuman heinäkuun jokaisena päivänä toivottiin sadetta, jota ropisi kyllä maan länsipuolella moniin otteisiin, mutta täällä päin pilvetkin olivat ajoittain kortilla.

Piharuukkujen kastelua ja aamun tai illan työhetkiä oli tarjona tarmokkaimmille hetkille. Puutarhan yleisilme on vaihtumassa syksyä enteilevään ruskettuneeseen muotoon veden niukkuuden takia. Havupuut nyt sentään ovat säilyneet ihan vehmaina.

Kotitien alkupisteessä maantien laidassa on jo reipas alku syksyiseen lehtisateeseen...

Elokuulle kääntyessä käristyskupoliksi nimetty korkeapaine hieman on hellittänyt ja sallinut muunkinlaisia ilmoja, jopa aivan pakkasille pohjoisempana. Rännisaavissa on pitkästä aikaa kirkasta vettä! Nyt eletään kosteampien ja ukkosherkkien ilmamassojen peittäminä. Viime kesän pitkälle hellekaudelle ei sentään toistaiseksi vedetä vertoja. Koivujen lehdille kuivakausi oli kyllä liikaa, vesikuuro toi alas paljon keltaisia lehtiä.

Kuva Turun reisulta, jossa pyörähdettiin päiväkesteissä Leenan ja Heikin kotona merenrannassa. Kuvassa Heikki ja Ilkka, Ron ja Raija. Leena ylhäällä portailla.

Tämä kuva muistuttaa Sysmän tapaamisesta, jossa uimaan rohkeni vain Helena. Marko tuli Kaliforniasta asti, ja kohtalo päätti, että juuri hänen tehtävänsä oli Tella-koiran pitely sillä aikaa...

Tapaamisia on ehtinyt olla ilahduttavasti useaan otteeseen elokuun vaihduttua, eivätkä ole edes loppuneet. Suvun kohtaamiset alkoivat laajemmin elokuun alussa, jolloin oltiin koolla Sysmän Olavinrannassa. Parhaat kiitokset Markolle hyvästä organisoinnista!

Meidän lapsista nuorin ja vanhin yhteiskuvassa, pantiin samantyyliset puserot,että sen helposti arvaisi. Alakuvassa olen Ronin seurana.

Raija ja Ron saapuivat USA:n itärannikon kotoaan seuraavalla viikolla, ja niinpä viikonvaihteella toisen suvun linjan tapaaminen Turussa ja Lohjalla. Tapaamiset saivat sitten vielä jatkumoa kodissani, joka on ollut niin monelle koti tai mummola vuodesta 1938 lähtien. Saatiin lahtelaista suvun haaraa mukaan, kun Samin perhe tuli mukaan. Ylläolevat kuvat ovat Raijan kamerasta, niitä otettiin tiistaina 13 08 iltapäivästä, kun Raijan luokkatoveritapaaminen kesäkahvilassa oli ohitse.

Eilen ja tänään kutsuivat liiat herukat lähituttuja poikkeamaan, ja loppukuusta on tiedossa vielä toisenlaisia tapaamisia entisten tuttujen ja kylänväen kanssa.

Viime viikolla kävi viemärien huoltoon erikoistuneesta firmasta kuvaaja, jolla oli mukanaan laitteet jätevesilinjojen kuvaamiseen, ja niissähän paljastui tietysti se, mitä oli odotettavissakin 60 vuoden käytön jälkeen, että puhdistettavaa on sekä tiskivesien että vessan linjassa. Se tapahtuu harjaamalla joskus ensi viikon aikana, ja samalla tarkastetaan myös ns. harmaavesien viemäri, joka on vuodelta 1938 eli yli 80 vuotta ja pohditaan sen kunnon tultua selville mahdollisesti sukitusta. Eihän se ole vielä toistaiseksi ilmoittanut epäkunnostaan, joten on hyvä aika pinnoittaa, jos korjaamista löytyy.

Pation laattojen saumoihin pyrkii ilmaaantumaan kasviasukkaita, niitä saa usein puhdistaa. Suurin osa näistä näkyvistä saa armon, kun ovat ruukusta karisseiden orvokkien siemenjälkeläisiä. Voikukat ja ruusuangervot sen sijaan ovat sitkeimpiä ja ei-toivotuimpia.

Entistä enemmän työtä on tullut vuorenkilpien Bergenia istutuksista, sillä ne ovat lehtokotiloiden lempiruokaa. Alkukesällä kotiloita näkyi paikoin runsaasti, varsinkin pation laatoilta ne helposti huomasi. Nyt kuivemman kesän aikana tapaaminen on harvinaisempaa, mutta kun useat puhjenneet lehdet syödään tuoreeltaan, niin ne varmaan piilottelevat kuivana aikana juuri näissä istutuksissa. Tässä jokunen viikko aiemmin valkeni, että tuollaiset suuret aukot lehdissä voivat olla myös verhoilijamehiläisten aikaansaannoksia. Mutta en ole kyllä koskaan nähnyt pistiäisiä häärimässä töissä. Sen sijaan kotiloita saattaa olla kostealla ilmalla lehden alapinnan puolella ahkeroimassa ateriansa eteen.

Kesäkahvilassa pidetään tällä viikolla informaatiotilaisuuksia sukututkimuksen tiimoilta. Kuulemma on talo täynnä väkeä, onhan asia nyt kovin ajankohtainen. Luin esitteestä, että seurakuntamestari Tiina Klemola ohjaa tapahtuman viimeisenä päivänä Hautausmaakävely- nimisen kierroksen, ehkä saman, johon osallistuin kesäkuussa musiikkiviikon yhteydessä, ja se oli mielestäni aivan loisteliaan hyvä sisällöltään.

Tella 13,5 v on voinut melko hyvin, vaikka takajalkojen vahvuus ei ole enää entistä luokkaa. Lääkkeitä pitää popsia päivittäin. Ruoka on maittanut hyvin, vaikka nyt onkin siirrytty sateiden alettua ruohon syöntiin. Tässä kuvassa ollaan juuri palauduttu kotiin Lohjan reisusta, ja silmien ilme muistuttaa siitä, että vartiointihälyt jäivät poistamatta kotiin tultua. Oli kiire vesikupille sisällä. Koiralla silmät levisivät sireenin kiljuntaääneen!

Naapurin arkeologisista kaivauksista

Vanhimpia koristekasvimuistoja vanhempieni ajoista on vuohenkello Campanula rapunculoides, joka on alkanut hiljattain kukkimiskauden. Sillä on komea maanalainen mukula, jonka varassa saa helposti tehtyä useammankin kukkavarren kesässä, jos kitkijä tai sirpittelijä innostuu liikaa. Alkuun se oli vain etupihan asukas! Nyt se kasvaa osittain metsittyneissäkin kohdissa, jopa hämärissäkin osissa tonttia.

Vintillä tai kauan tutkimatta olleista laatikoista voi löytyä jos mitä, kuten olen itse tällä foorumilla kertoillut isäni ja äitini mitaleista tai kadoksissa olleista tuolien osista. Nytkin TV:n alla vartoo jo toista vuotta liuta sanomalehtiä, joita tuli esiin pesuhuonetta remontoitaessa kevättalvella 2018. Nostin ne silloin näkösälle postausta varten...

Mutta naapurini Iinan sukunsa kätköistä tekemä löytö ehti ensin, koska se on helpompi työstää, kun on vain yksi lehtileike. Eilen illalla Iina puikahti vintinsiivoushommiensa lomassa leike mukanaan saaden täällä silmät pyöreiksi ja suun soikeaksi, kun kyseessä oli melkein 50 vuotta sitten toukokuussa 1971 julkaistu artikkeli. Luultavimmin lehti on Iitinseutu, koska kaikki muu teksti, jonka siitä löytää, käsittelee Iittiä. Saksija on ollut Iinan mummo Sirkka, jonka asuinpaikka tuolloin oli juuri meidän naapurin talo.

Lehtiartikkelista löytyi kuva 65-vuotiaasta Elsasta. Ruskea tukka, ei yhtään harmaata vielä, sitä ilmaantui vasta 1970-luvun lopulla. Vuodet täyttyivät aina keväällä, huhtikuun 24 pnä, siis oli ihan hiljattain noustu juhlan kahvipöydästä.

Artikkelissa hehkutetaan asiaa, joka sattuu joskus suurempien perheiden äideille, heidät kutsutaan sosiaali- ja terveysministerin vastaanotolle saamaan presidentin myöntämää Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ansiomerkkiä. Tämä osui äitini kohdalle juuri vuonna 1971, ja haastattelu julkaistiin lehdessä samalla viikolla ennen tilaisuutta. Lehdessä hymyilee iloinen Elsa, yllään senaikainen vetoketjulla varustettu punasävyinen kotitakki, varmaan Alpo Metsäpuron kaupasta käyty hankkimassa. Tuskinpa tuo mekko sentään Helsingissä oli päällä! Presidentti tietysti oli Urho Kekkonen, mutta tilaisuudesta vastasi silloinen ministeri Katri-Helena Eskelinen, jonka vieraina äidit ja presidentti olivat.

Ansiomerkin saajaa pitää jonkun tahon esittää. Sitä en tiedä, ketkä sitä olivat puuhanneet, mutta kun äitini oli innokkaasti mukana Maatalousnaiset- järjestön toiminnassa, niin lehtiartikkelissa arvellaan, että esitys ansiomerkistä oli tullut siltä taholta. Silloin vielä oli meidän ja Radansuun kylissä yhteinen Kanta-Iitin maamiesseura, joka järjesti monenlaista kyläläisten yhteistä toimintaa aikana, jolloin vasta alettiin olla tietoisia TV- kanavista ja niiden kautta saatavasta ajankulusta. Järjestettiin urheilukilpailuja, tupailtoja, kesäiltamia, mitä nyt ikinä sattuikin mieleen.

Elsa ja miehensä Tatu olivat kasvattaneet kuusi lasta, joka 1970-luvun mittapuun mukaan ei vielä ollut kovin kummoinen lasten määrä, mutta vaakakupissa painoi myös osallistuminen järjestöelämään ja kylän yhteisten hankkeiden eteenpäin vieminen. Iitin Kausalaan oli perustettu oppikoulu juuri silloin, kun meidän lapsemme tulivat siihen ikään, että voi siirtyä keskikoulua suorittamaan. Kaikki lapset sinne sitten aikanaan muuttivatkin kansakoulusta, Marja-Leena ja Seija viiden vuoden, muut neljän vuoden opintojen jälkeen.

Keskikoulun jälkeen piti sitten löytää vielä ammattiin johtava koulutusväylä. Vanhempia tarvittiin siis vielä aikuisikäistenkin lasten tukena, ainakin koti oli väliaikaisena satamana melkein kaikille vielä 1971. Opetusala tahtoi kolme lasta, ensin vanhimman eli Pertin tie, samoin omani, joka luokanopettajan koulutukseni sitten vielä sai jatkoa Helsingin yliopiston luonnontieteiden alasta muutamaa vuotta myöhemmin. Sen johdosta tyttäreni Helena oli vielä vuosina 1964 -65 vanhempieni kaitsettavana. Marja-Leenakin innostui luokanopettajan alasta, hänen merkonomitutkintonsa sai jatkoa Heinolan seminaarista. Hoitoala tahtoi Seijan, Pentti suuntautui liikealalle ja nuorin eli Raija kiinnostui oikeustieteestä.

Muistelen, että Kausalassa oli noihin aikoihin vielä jopa kaksi toimeentulevaa kello- ja kultasepän liikettä, joilta hankittiin mm. palkintolusikoita tai pokaaleja jos jonkinlaisiin mittelöihin urheilukilpailujen lisäksi. 1971 lapset olivat muuttaneet jo pois kotoa töiden takia muille paikkakunnille, vain nuorimmainen Raija oli vielä Helsingin yliopistossa oikeustieteen opiskelijana. Muilla oli jo omat perheetkin 1960-luvulta lähtien. Kun muutin Iittiin kesäasukkaaksi 1983, perin samalla joukon vanhempieni ystäviä, mm. kultasepän rouvan, jonka luona liikkeessä viikoittainen Elsan bussin odottelu oli sujunut ilman savujen kyllästämän matkahuollon interiöörejä.

Mutta lähinaapuriin, josta lehtileike meille tupsahti, on hyvä hieman myös katsahtaa. Talo on meidän taloa aikaisemmin rakennettu, mutta en ole ihan varma, montako vuotta ennen. Esimerkiksi toisen naapurin Ruokosen (nyk. Vaalgamaa) oli myös 1930-luvulta, eikä Niemelän talokaan ollut paljon vanhempi. Olettaisin siis, että Nyströmin talo on samaa vuosikymmentä.

Iinan mummo eli äidinäiti Sirkka Kajander asui perheineen sitä taloa kesämökkinä vielä 1980-luvulla, ja hän oli äitini Elsan hyvä ystävä. Varsinainen koti heillä oli silloin jo Kouvolassa, kun aviomies Matin betoniraudoittajan työt olivat etupäässä Kouvolan-Kuusankosken suunnalla. Jos Elsalla oli asioita Kouvolassa, hän usein sopi Sirkan kanssa tapaamisesta, ja yhdessä kierrettiin sitten ostokset hankkimassa. Niin myös sinä päivänä marraskuussa 1982, joka jäi äitini viimeiseksi toimintapäiväksi ennen kohtalokasta jalan veritulppaa, oli reissattu Kouvolassa ja palattu kassintäysi raanulankoja mukana.

Vanhimpia koristepensaita pihasyreenien ohella on pihajasmike, joka alkuun kasvoi navettaladon eteläseinustalla. Kun se rakennus purettiin 1990-luvun alussa, pensas jäi tilalle nousseen autotallin sivulle.  Siinä se alkoi kasvaa liiallista vauhtia ja alkoi täyttää jo kulkuväylätkin, joten jokunen vuosi sitten kynin sen maantasalle. Sen uusi seuraaja on ilmaantunut vanhempien makuuhuoneen ikkunan alle syreenien seuraksi ja on tuossa jo kasvanut isoksi!

Sirkka Kajander os. Nyström oli viettänyt talossa lapsuutensa ja nuoruutensa kalastaja Armas ja Esteri Nyströmin vanhimpana tyttärenä, ja naapurissa asui melkein samanikäinen koulukaveri Niemelän Armi. Isä Armas oli Adolf Nyströmin poika, joka myös asui kylässä aikoinaan kallioisen Pulkanmäen syrjässä. Vanha ja oikein lyhyt, tumma, kippuravartista piippua poltteleva Adolf oli silloin vielä elossa, kun Kymenlaakson osakunta 1950-luvulla kiersi Iitissä mm. tallettamassa murretietoutta ja keräämässä tulevan kotiseutumuseon materiaaleja Erkki Ala-Könnin johdolla. Adolf oli yksi tärkeimmistä murrehaastatelluista henkilöistä.

(Adolfin ja hänen sukunsa vaiheista Karjalasta Iittiin muuttamisessa tietää nykyisin eniten Armaksen veljen Kaukon tytär Seija Nyström, jonka kanssa olen jokunen vuosi sitten viettänyt oikein kiinnostavan hetken kesäkahvilassa, kiitos hänelle siitä! Seija tiesi monta asiaa, jotka olivat minua vaivanneet, mm. sen, miten Esteri Nyström, jonka sisar Helmi Sorvali perheineen tuli Iittiin evakkona Karjalasta, oli löytänyt Armaksen, jonka isän koti Iitissä.

No asia oli lyhykäisyydessään niin, että Adolf ei sitten kovin vanha iittiläinen ollutkaan, kuten olin olettanut, vaan hänkin oli lähtöisin nykyisen itärajamme takaa olevasta suvun vanhasta asuinpaikasta, ja se oli hänen isänsä, jonka töitä oli tarvittu Iitissä, kun hänellä oli kirkon rakentamisesa tarvittavia hopeasepän taitoja. Mutta ennen lopullista Iittiä oli kyllä käyty asumassa uudestaan Karjalassa ja ydin-Savossa, mutta Kymijoen seutu lopulta voitti, kun oli teollisuuskyliä lähellä, jonne kalansaalista sai kaupaksi. Armaksen vaimo oli siis löytynyt niiltä suvun vanhoilta kotikonnuilta muuttomatkojen ohessa.)

Sirkka ja äitini olivat ystävystyneet jo aikoja sitten, pian sodan päätyttyä. Tytöt Armi ja Sirkka olivat kuin kaksoset lierihattuineen, vekkihameineen ja valkoisine puseroineen, kun lähtivät meidän tieltä tansseihin käsikynkkää. Sirkka ei ollut kovin paljon nuorempi kuin äitini, ehkä reilut kymmenisen vuotta. Hän oli ns. neitoiässä jo 1940-luvulla, ja hänen esikoisensa, Iinan äiti Marja-Liisa syntyi kohta 1950-luvun alussa. Nyströmin naapuriin suuresta Viipurin lähiöstä muuttanut perhe oli selvästi enemmän tietoinen maailmalla vallitsevista virtauksista kuin mitä kotikylän muut perheet voivat tarjota.

Elsan ja Tatun entisen pihajasmikkeen lapsia näissä kahdessa kuvassa. Ylempi on nuorempi, vain 2-3 vuotta siinä autotallin pohjoispuolen hiekkapatjassa, Alempi on pari vuotta vanhempi, se löytyi rännisaaville varatusta kuopasta samalta kulmalta, ja siirsin sen vähän loitommaksi kuusen viereen, jos joku haluaisi. Jasmikkeen taimia olisi siis saatavana! Jo aikaisemmin olen lähettänyt maailmalle pari kappaletta samalla lailla ja tästä paikasta löytynyttä tainta. 

Ei siis ihme, että naapureista käytiin kyselemässä monia asioita perheeseen, lastenhoitoon tai taloudenpitoon liittyen, ja Elsahan hallitsi myös asioita teoriassa, kun oli se Tampereen talouskoulu ja kudontaoppi opiskeltuna. Isänsä puutarhuriammatin takia Elsa tiesi myös paljon kaikesta kotitarveviljelystä.

Sirkka ja aviomies Matti Kajander siirtyivät talon omistajiksi, kun vanhemmasta polvesta aika jätti, eikä muista perillisistä löytynyt halukkaita jatkajia. Yhdessä pariskunta kunnosti talon aivan pohjaa myöten. Yläkerrasta, jossa oli ensin nuorena parina asuttu, siirryttiin alakerran asukkaiksi, ja yläkerta jouti jopa sukulais-Siviälle, Armaksen nuorimmalle sisarelle asunnoksi. Keskustelin juuri eilen Iinan kanssa tästä kunnostusprosessista, ja Iina tiesi, että pohjakallio tulee niin lähelle taloa, että ainakin osa perustuksista lepää kalliolla.

Näinhän se on meilläkin, muutamassa kohdin peruskallio pilkottaa vieläkin, vaikka pitkäaikainen asuminen kasvattaa maan pintaa ylöspäin ns. kulttuurimaakerroksella, josta esim. mahdollista tehdä muinaismuistolöytöjä, joka nykyisin on niin tärkeä juttu. Uskoisin, että tälläkin kylällä kulttuurikerros on lähemmäs metrin, onhan jo omana aikanani 1980-luvulta etupihan alimmainen rappu hävinnyt kokonaan näkyvistä.

Itseäni kiinnosti silloin eräs ohimennen nähty yksityiskohta, kun Nyströmin talon pohjan eristeet eli isot määrät sammalta oli remontissa otettu tuulettumaan kedolle. Sammal oli kymmeniä vuosia aikaisemmin kerätty viereiseltä kuivalta kankaalta ja oli pääosin tavallisinta seinäsammalta Pleurozium schreberi. Aikaa, johon tämä näkymän muisto liittyy, en ihan varmasti muista, luultavimmin se on 1960-luvulta, jolloin suunnittelin jatko-opintoja niittykasvistoista, ja kuljin näitä kulmia nähdäkseni mahdollisimman paljon kasvillisuutta.

Palatakseni tuohon  tuliaisiksi saatuun lehtileikkeeseen, siinä oli kyllä hieman muutakin, nimittäin jo tuolloin 1971 oli julkaistu koulujen ruokalista. Kun silloin Iitissä ei ollut vielä peruskoulua, listat koskivat kansa- ja kansalaiskouluja. Minua hämmästyttää, kuinka korkeatasoinen ruokalista noin yleisesti ottaen oli, mutta Iittihän oli kaikkiaan vauras ja ajassa kiinni oleva kunta jo tuolloin.

Kun tänään on perjantai, oli silloin perjantain ohjelmana silakkalaatikko ja punajuurisalaatti. Lauantaina syötiin ohrasuurimo-puolukkapuuroa, silloin oli myös koulupäivä sen ajan mukaan.
Muina päivinä listalla oli veripalttua ja puolukkaa, kaalikeittoa, sianlihamuhennosta herneillä ja porkkanoilla ja perunasose + maksakastike tomaattia lisukkeena.  Erityisesti tuo tomaatti kiinnosti, olihan toukokuu, joten jossakin oli viljelty kasvihuonetomaattia, ei niitä muuten olisi ollut koulun listalla.

Lehtileikkeessä oli vielä Tiihosen Kukan mainos, ja siinä viite puutarhasta. Se saattoi olla tomaatin tuottaja, mutta asia jää kyllä hämärään. Tiihosen puutarha toimi vielä silloin, kun 1980-luvulla tulin kesäasukkaaksi Iittiin, siinä nykyisen 12-tien pohjoispuolisessa Kausalassa, jonka lähelle oli tehty kunnan komea terveyskeskus joskus 1950-luvun lopulla.

Tämän rakennuksen asukkaaksi palasin 1961 pikkunyytin kanssa, joka on kasvanut  äitinsä yli monessa suhteessa. Tässä seistään viime kesänä 2018 heinäkuun puolivälissä, ensimmäisen kerran vuoden 1963 poismuuton jälkeen.

Olin sairaalassa asiakkaana, kun ensimmäinen lapseni Helena syntyi huhtikuussa 1961. Äitini, tarmokas nainen, oli sitä mieltä, että minun oli hyvä olla H-hetkellä täällä Kausalan lähellä, kun sairaala oli niin ajanmukainen. Niinpä vietin viimeiset 3 raskausviikkoa lapsuuskodissani, ja vielä viikon sairaalasta palattuanikin. Lapsi ehdittiin jopa kastaakin, ennenkuin minut raaskittiin palauttaa työpaikkaani Sysmään.