Tilkkuja ja murusia

Tämä vuosi vietetään kukkoisissa merkeissä. Sain Roosters-seinäkalenterin  Raijalta ja Ronilta matkojen takaa! Tammikuussa mennään näin.

On ehditty jo tammikuun loppupuolelle. Tänään viettää syntymäpäiväänsä Pentti-veli, hänelle tulee 75 täyteen! Kuulemma ei olla kotona, mutta ei ollut suunnitelmissa suksilatuakaan (onneksi, kylmien takia), vaikka se onkin hänen lempiharrastuksiaan. Parhainta jatkoa reippaalle pojalle!
Pentti ja Marja-Leena ovat olleet tästä sisarussarjasta eniten urheilun ystäviä, seuraavassa polvessa Kirsi, Sari ja Isa, ja kolmannestakin polvesta ainakin Kirsin lapset (mitä palkinto- ja mitalikokoelmia näimmekään käydessä!) ja Emmi.
Pentti ja minä olemme Karjalassa, siellä Johanneksen Kaijalan kylässä kotona syntyneitä. Pertti, perheen vanhin lapsi, syntyi Viipurissa Diakonissalaitoksella. Perheen nuoremmista lapsista kaksi, Marja-Leena ja Raija, syntyivät Iitissä tässä talossa, Seija taas Kuusankosken sairaalassa, kun oli tulossa perä edellä.

Talven toistaiseksi kovimmat pakkaset ovat käsillä, ja taloasujan arkirutiineihin kuuluu lämmittäminen, jos on tulisijoja. Tänä aamuna oli pakkasta peräti 28 astetta! Hommiini siis kuuluu viritellä lämpöinen praasu kumpaankin saunan uuniin. Leivinuunin arinan pohjustan kuivalla risuhakkeella kuten ennenkin, se antaa paljon lämpöä. Puuta kuluu siten vähemmän kuin kiukaan alla, jossa arina on reikäinen alla olevan tuhkaluukun takia. Helposti saa päivässä 2-3 tunnin rappuliikuntaa, jos lisää puita kerran-pari.

Sisäaskareet ovatkin nyt merkittävässä osassa, ja tilkkutöiden muunnoksia on nyt meneillään enemmänkin. Aloin joulun jälkeen tehdä keränlopuista kutomalla tilkkuliiviä, ja sen peruskappaleet ovat nyt ompeluvaiheessa, jonka jälkeen kudon resorin ja teen jonkinlaista saumojen peittämistä ompelemalla villalankaa.

Toisenlaisista kerän lopuista on tekeillä ruututöppöset. Kuvassa on kudottu yhden tossun 8 kappaleesta viisi. Niistä tulee melko paksut, ja ne eristävät jalkapohjan hyvin viileämmästä lattiasta. Olen saanut tuon sisäjalkineen kutomaopin jo 1980-luvun alussa, jolloin äiti-Elsa vielä eli, ja jollakin tukanleikkuu-tai siivousreisulla sain myös neuvoja kutomiseen ja varsinkin ompeluun. Teinkin silloin lukuisia pareja lyhyessä ajassa. Kun äidin kuolema osui lähelle joulua 1982, olin juuri saanut hänelle jouluksi tehtyä sinipunaiset tossut ja päätin, että ne annetaan siitä huolimatta. Olin pukemassa vainajaa marraskuun lopulla Kausalan sairaalassa hautaustoimiston Ruuskasen kanssa, ja minun osani oli pujottaa jalkateriin nuo joululahjat.
Töppösten teko oli vuosia tauolla, koska ne ovat varsin kestävää lajia, kunnes taas muistin tämän vuosituhannen puolella vanhan työtekniikan. Sopivia lankakeriäkin oli karttunut kassikaupalla. Niitä on tehty jo monena vuotena. Kutominen on helppoa, koska ei tehdä mitään kavennuksia tai lisäyksiä, ja kudotaan kahdella puikolla aina oikein.
Kudotun lappujonon kasaan ompeleminen on aluksi ajattelua vaativaa, koska naisten vahvin puoli ei ole kolmiulotteinen ajattelu. Sitä auttaa, jos kutoo eri värisiä lappuja tarkoituksella, niin että pohjaksi tulevat kaksi ja toisaalta sivuiksi tulevat kaksi ovat oman värisensä. Kaksi nilkkalappua tulevat myös omalla värillä. Kantapään ja päällisen lappu on aivan valittavissa. Jos pujottaa nilkkalappuihin lopuksi kengännauhankin, saa oikein hyvin jalassa pysyvät sisäkengät. Itse asiassa ei kudota lappuja, vaan tehdään samantien lappujono, jossa pari lappua sojottaa ulospäin (oikeista kohdista!), silloin tulee vähemmän saumoja.

Kansalaisopiston ompelukurssikin taas alkoi, ja koska olin koko syksyn ahertanut fleece-kankaiden kanssa, oli niistäkin tullut ylijäämätilkkuja. Niinpä päädyin aloittamaan jonkinlaista tilkkupeittoa, jonka työ on nyt vielä aika lailla hahmottelun asteella. Laitan kuitenkin tilkkutähteet melko vapaasti, ja lopuksi vuoraan peiton nurjalta puolelta, siinä riittää puuhaa varmaan hiihtolomalle asti!
Keramiikkatuntikin alkoi, kas kummaa, vähän samalla linjalla, aloimme nimittäin harjoitella japalaiskeksintöä eli nerikomi-tekniikkaa, jossa yhdistellään eri värisiä savia, ja lopputulos on sitten kirjava esine ilman lasituksen antaa pintaväriä. Ehkä jo helmikuulla saan niistäkin kuvia, kunhan paistuvat. Ja jos onnistuvat.

Tiedon murusia varten sain lainaksi Radansuusta Perttolan Irjalta kirjan. Nimi on Koskas Ralansuum miäs kirkkoh ehtii. Se on Peuronius-suvun sukukirja, joka taitaa olla Iitin suurin suku, sukutaulujakin on teoksessa 540. Toisessa kuvassa on kirjan sisäkansi, jossa suvun vanhempi osa on piirrettynä puuksi. Perttola-nimi oli minulle jo alakoulu-ajalta tuttu, sillä opettajan kylän koulussa toimi Elli Perttola, tiukka opettaja. Myöhemmin selvisi, että hän ja suuresti kunnioittamamme Niskaportin Kauko olivat sukulaisia, ja niinpä Ellille ja hänen sisarelleen Tyynelle tuli eläkekoti rinteeseen Niskaportin puutarhan ja peltoaukean saumaan.

Poikani Mikko oli nimittäin löytänyt sukututkimusta tehdessään isänsä äidin suvusta yhtymäkohdan juuri Radansuuhun ja Perttulan taloon 1800-luvun lopulta, jolloin siellä asui useampia vuosia Willman-niminen perhe. Yritän nyt katsoa, löytyisikö kirjasta jotain viitettä tähän perheeseen.  Nopeasti selaillessani totesin, että muualtakin on  tullut väkeä, erilaisin ammatein eikä vain maatyöväeksi. Mikäli tulokkaiden lapsia on avioitunut sukuun, niin nimen pitäisi tulla esille luetteloista.

Löytyi kiinnostavaa asiaa muutenkin, sillä kirjassa puhutaan Radansuun kalastajista, asia, joka minua on tässä kirkonkylässäkin aina kiehtonut. Jokin Perttolan sukuhaara on kunnostautunut sillä saralla, vaikka tietysti enin osa oli maanviljelijöitä. Kyläyhdistys kunnioittaa kalastusta pitämällä vuosittaiset muikunkutujuhlansa. Välillä saadaan muikkua omilta vesiltä, joskus pitää hakea kauempaa.
Kalaa haettiin vuosisatojen ajan Kymijoesta ja Urajärvestä leivän särpimeksi kotitarpeisiin, mutta kun teollisuuskyliä nousi lähistölle, niin kalasta sai jopa kauppatavaran. Lapsuudessani kirkonkylän kalastaja Armas Nyström matkusti Kuusankosken tai Voikkaan torille myymään saalistaan, mutta takaisin tullessa hänellä oli mukanaan super-aarre, kun paperitehtaalta sai ostaa kalan kääreeksi valkoista paperia. Olin lapsena innokas piirtelemään, mutta ainoa paikka, mihin kotona voimme piirtää, oli sanomalehden sivumarginaalit, joten koko iso arkki aivan puhtaana oli melkein järkytys, niin hienolta se tuntui! Ja kalan kääreeksi.

Päädyin aivan nostalgisiin ajatuksiin miettiessäni lapsuutta, ja ruoaksi piti valmistaa muunnos leipäressusta. Meillä se oli keitto, jossa oli kuivia leivänpalasia ns. suuruksena, mutta Nyströmillä oli aina kalakeitto. Nyt vihanneskeitto vaan kattilaan, ja lautaselle keiton alle leivän paloja. Krutongeiksihan niitä sanottaisiin, jos olisivat vasiten tehdyt pienemmiksi ja vielä paahdettu, mutta jälkiuunileipä ei paahtoa kaipaa. Näillä mennään!