perjantai 8. helmikuuta 2013

Kansakouluajan muistelua 1940-luvulta

Kouluni alkoi välirauhan aikana syksyllä 1943. Siitä tulee kuluneeksi elokuun alussa 70 vuotta. Olin perheen toinen lapsi, siis jo iso tyttö, ja osasin lukea kouluun mennessä, sillä tietämättään vuotta vanhempi veljeni Pertti ja äiti huolehtivat, että tuo kiinnostava taito tuli pian omakseni. Jollain lailla osasin lukea jo 5-vuotiaasta, sillä piti osata myös kirjoittaa niin pian kuin suinkin, isälle kirjeitä rintamalle. Pertti oli vanhin mies talossa isän ollessa sotimassa, ja katsoi, että hänen velvollisuuksiinsa kuului myös raportoida papalle perheen asioita. Niinpä äiti opetti Perttiä, ja opin siinä minäkin samalla vaivaa, kun kuuntelin vieressä äidin ja pojan juttuja. Ensimmäisestä kirjeestäni kyllä muistan, että äitini neuvoi, mitä kirjaimia tuli piirtää paperiin, sanojakin taisi olla siksi vain muutamia: Hei isä! Toivoo Terttu.

Koulu oli kirkonkylän supistettu kansakoulu, se tarkoitti, että opettajia oli vain yksi, kunnioitettu Elli Perttola. Länsi-Iitistä kotoisin oleva Niskaportin Kauko-isännän sukulainen Elli oli viimeisiä vuosiaan töissä niihin aikoihin, mutta Penttikin kävi minun jälkeeni seuraavaksi samat Ellin opit. Vasta Marja-Leena, joka tuli alkamaan opintaipaleen syksyllä 1946, meni kaksiopettajaiseen kouluun ja sai varsinaisen alakoulun opettajan Irmeli Tormon, ja työpäiviä tuli jokaiselle viikonpäivälle.
Supistus tarkoitti oppilaille nimittäin vähemmän koulupäiviä. 1-2-luokkien aikaan käytiin syksyisin ja keväisin 1,5 kk joka päivä koulua, loput lukuvuodesta vain lauantaisin. Sinä aikana olivat vuorossa luokat 4-7, joita ei nähty lainkaan alkusyksystä ja loppukeväästä. Isot lapset olivat silloin lapsityövoimaa pelloilla. Yhteensä päiviä tuli alakoululaiselle 90. Kolmas luokka meni muuten pikkulasten kanssa, mutta käsityötunneille päästiin isojen joukkoon yhtenä päivänä viikossa. Jotta supistetun koulun tämä momentti täyttyisi, koulu alkoi jo elokuun ensimmäisenä, ja päättyi vasta, kun kesäkuuta oli vietetty pari viikkoa kouluhommissa.

Ensimmäisen vuoden koulunkäynti oli monivivahteista myös kotona, sillä Elsa-äidin viides lapsi Seija syntyi joulukuun alussa. Isä sai silloin rintamalta lomaa, koska lapsi oli perätilassa ja äidin piti mennä Kuusankoskelle synnyttämään. Oli hyvä, kun meni, sillä jalassa oli sinä aikana veritulppa. Kun olin vanhin tyttö, oli sopivaa, että koulua oli vain lauantaisin, sillä niinkin isossa perheessä oli paljon kotihommia joutaville lapsille. Pertin kanssa jaoimme tiskivuorot alkuun. Lattianlakaisukin tuli kovin tutuksi. (Viikonlopulla pyyhin aina pölyt ja kesäisin etsiskelin niityltä vaasikukat, ne olivat minun ensimmäiset oikeat työni jo kauan ennen kouluun menoa.)
Lapsi syntyi enkelinkiharaisena ja suloisena vauvana! Olin jostain syystä kovin iloinen, että vauva oli tyttö. Äiti oli loppukesällä sanonut, että uusi vauva taitaa tulla, ja Maija Nyströmin kanssa leikimme kotileikkejä heidän peltonsa takana metsänlaidassa, jossa kasvoi matalaa kynsisammalta mättäinä. Niistäkös pian tehtiin sopivia tyynyjä vauvalle jo silloin! Kävin katsomassa niitä tyynyjä pitkälle syksyyn, mutta eihän sinne mitään vauvaa ilmestynyt. En tiennyt, miten lapsia syntyy.

Tatu teki lapsensa onnistuneesta syntymästä iloissaan runon ja kakun minun avustaessa, kun Elsa kotiutui sairaalasta. Kakku oli halkaistu reikäleipä, jossa päällä oli hieman voita ja koko komeus koristeltu tiuhaan tomaatinviipaleilla. Meillä kasvoi nimittäin tomaatteja talon eteläseinällä, ja viimeiset vihreät oli tuotu sisälle kypsymään katon rajaan, rimpsut lankaan ripustettuina. En muista, söikö Elsa kakkua, mutta itselle se ainakin maistui! Yleensä leivän päällä oli suolakurkkua, jos mitään lisuketta oli. Tomaatti oli virkistävää, sellaista en ollut ennen syönytkään.

Perheemme lisääntyi silloin tilapäisesti ihan kahdella. Henriika-mummua ei kyllä nähty, vaan tilalle äidin apulaiseksi tuli Sysmästä isän sisarentytär Hilkka, ehkä 15-vuotias. Hän oli kiva tyttö, mutta pahaksi onneksi hänellä oli jostain hankittuna paiseita aiheuttava stafylokokki. Ajoksia oli kaulalla, ja hän piti niitä piilossa kaulaliinalla.
Ne tarttuivat pian meihin lapsiinkin. Samalla kertaa saattoi olla useita kovin kipeitä muhkuja ympäri ruumista, yhdenkin sairastaminen kesti lähes viikon. Kerran olin niin vaivainen eka luokan talvella, etten saattanut mennä kävellen kouluun polvitaipeessa olevan ajoksen kanssa. Istuin potkurissa, ja Pertti lykkäsi.
Onneksi Tatu oli tullut kotiin, hän toimi lääkintäryhmässä rintamalla ja tiesi. Hän määräsi märkivälle ajokselle mustaa salvaa hoidoksi. Ja jotta paise nopeammin kypsyisi, tuli sen päälle panna leipäkääre: pureskellaan suullinen ruisleipää hienoksi mössöksi ja se käärekankaalle. Ruisleivässä on hyödyllisiä maitohappo-bakteereja ja syljessä suun omia hyviä bakteereita. Ei tarvinnut eläinten tapaan nuolla haavojaan! Antibiootteja ei tuolloin vielä ollut. Päästiin siitä vaivasta lopulta, mutta kauan kesti. Hilkan tilalle tuli linja-autokyydeillä hänen nuorempi sisarensa Marjatta. Niin kului se kouluvuosi. Vauva ei onneksi sairastunut.

Minulla ei ollut kummempaa vaivaa alkuvuosina koulunkäynnissä. Elli ei opettanut minua juurikaan, kun hän keskittyi niiden opettamiseen, joilta luku- ja kirjoitustaito puuttuivat. Kaunokirjoitus oli ainoita taitoja, jota piti todella harrastaa, koska oma oppini oli tikkukirjaimilla saatu. Elsan käsialan kirjaimet olivat 1910-luvun kiertokoulusta ja osin vanhanaikaisia, niitä ei ollut saanut enää opetella. Kaunokirjoitustunneilla pyyhekumia tarvittiin!
Lukutunneille keksin muita askareita, kuten että pureskelin letinpäitä joutessani. Elsa (ja joskus Tatukin) teki joka aamu tyttärelle ennen kouluun lähtöä kaksi tiukkaa saparoa korvien taakse. Ne kiristivät koko päivän. Lettinauhat olivat tärkeitä, ja omiin tehtäviini kuului niiden silittäminen, jotta lettirusetit olisivat komeita. Kun Ellillä oli melkein aina päällään puku, jossa tiukka yläosa suurine nappimäärineen, niin tietysti tuli ajankuluksi yritettyä laskea ne napit. Muistaakseni en onnistunut, kun osa nappilistasta jäi opettajanpöydän taakse.

Kouluun tulijalla piti olla esiliina, se oli aivan pyhä asia, ilman ei tyttöihminen voinut olla. Esiliinan ruusukuvioiden lukumäärää tuli oppituntien joutohetkinä laskettua moneen kertaan... Minulla oli nimittäin yksi ruskean ja lohenpunaisen värein valkoiselle painettu essukangas, jossa kynnenkokoisia pikkuruusuja oli jonoissa, ja jonoja vieri vieressä. Kirjoitin eräässä aineessani, että pidin siitä esiliinasta erityisen paljon, mutta Elli korjasi punakynällä sanan ruusullinen ruudulliseksi. Ai miten jäikin mieleeni! Elli selitti, että sellaista sanaa ei ole olemassakaan, kun vänkäsin, että ei ollut kyse ruuduista.
Kenkiä ei riisuttu, oltiin niissä jalkineissa, millä kouluun tultiin. Ihme, kun en muista mitään muuta jalkineista kuin ne tallukkaat. Kyllä meillä kaikilla aina jalkineet oli. Nuoremmat sisarukset saattoivat tosin periä vanhemmilta lapsilta joitain, tietysti myös vaatteita. Päällysvaatteet ripustettiin niihin samoihin naulakoihin, joita on kesäkahvilassa nykyisinkin.

Koulussa saatiin lämmintä ruokaa klo 11 maissa, sitä keitteli Salosen Helvi, suntio Salosen aikuinen tytär, joka piti suntion emännyyttä. Luultavasti hänellä ei ollut omaa perhettä. Helvin keittotaito ei ollut Elsan veroinen, eikä raaka-aineitakaan juuri ollut. (Epäilenpä, että siihen aikaan maanviljelijät lahjoittivat koululle ruoan raaka-aineita.) Helvi hoiti isojen pystyuunien lämmityksen, ja puut piti raahata huoneisiin alhaalla olevasta puuliiteristä, joka rakennus siinä paikallaan edelleen nököttää.
Tuon liiteri/varastorakennuksen takaosassa, pellon puolella olivat vessat, pojille, tytöille ja opettajalle omansa. Niihin noustiin maan tasolta monta rappua, ja vastassa oli reikäinen penkki. Ilmeisesti vessanalusia ei usein tyhjennetty, kun istuin oli niin korkealla. Käsien pesusta vessakäynnin jälkeen ei puhuttu koulussa. Opettajan saunan muuripadassa saattoi lämmitä vettä keittäjän tiskauksen ja lattian luuttuamisen tarpeiksi, ainakin lauantaisin.

Nykyinen kesäkahvilan takakamari ja Suvipuodin tila olivat silloin ilman väliseinää, siellä oli paikka ruokailulle ja keittäjän työpiste. Ei ollut vesijohtoa tai viemäriä, joten Helvillä oli hommaa vesien kuskauksessa sisään ja ulos. Kaivo oli samassa paikassa kuin nytkin. Yleisin ruoka oli joku velli, valikoimassa taisi olla kaura-, mannaryyni- ja makaronivellit. Makaroni oli pitkistä tangoista käsin katkottua. Toiseksi yleisin oli puuro, muistan ruisjauhopuuron joko puolukoilla tai ilman. Puuron kanssa oli liraus maitoa. Ruokailuvälineitä olivat vain lautanen ja lusikka. Helmikuussa oli laskiaisen aikoihin hernekeitto. Olimme osin omavaraisia, sillä puuroaineita kerättiin porukalla syksyllä, pellolta korjuun jälkeen pudonneet tähkät ja marjoja metsistä, kaikkien oppilaiden oli osallistuttava.
 Esiliina oli minulle suuri siunaus, kun koulukeittolassa joskus harvoin oli perunakeittoa, ehkä kerran viikossa. Siihen Helvi sai välillä jostain lihaakin, mutta sen aikaisen taidon varassa hän vain pilkkoi saalista hieman perunoiden joukkoon. Elsalla oli aina myös porkkanoita! En millään saattanut syödä, kun lautasellani oli iso rustoinen kappale, näytti henkitorven palaselta. Joskus oli myös ihan silkka keitetyn läskin pala. Opin aika pian siirtämään ei-toivotun yllätyksen lautaselta essuntaskuun. Kotiin niitä ei kyllä voinut viedä, olisi tullut tukkapölly, joten aarre katosi vaivihkaa etupihan kurtturuusu-pensaan tyvelle.

Jonkinlaista askarteluakin koulussa oli, sillä vihkojen ja kirjojen päälle komennettiin taittamaan suojapaperi. Lisäksi saimme Talkookirjan, johon kukin merkitsi, mitä yhteisiä hyviä töitä oli tullut tehtyä. Jos ne olivat koulun taholta määriteltyä sorttia, sai opettajalta talkoomuurahainen-aiheisen postimerkin kokoisen liimattavan merkin siihen oman kirjan sivulle. Kerää tähkiä tai marjoja, tee mustikanvarvuista patasuti tai koivunoksista vispilä ym. Loput askartelut hoidettiin pyhäkoulussa, jossa merkki heltisi pelkällä osallistumisella. Pyhäkoulu oli yleensä sunnuntaina iltapäivisin.

Kolmannella luokalla otettiin mustekynä ja -pullo käyttöön, ja oppilaan ensimmäisiä käsitöitä olikin tehdä kynälle lepuutusalunen, mustepyyhe, ettei pulpetti tuhriintuisi. Siihen pantiin muutama pyöreä kangaspala päällekkäin ja langalla keskeltä kiinni toisiinsa. Koulussa ommeltiin myös kankaiden reunat pykäpistoin, kukin lappunen erikseen. Kolmannella luokalla se käsitöiden päivä kului muiden tuntien osalta jollain lailla hissuksiin, kun Elli opetti yläluokkalaisia.

Kerran sain eteeni Ellin varastosta kirjan, jossa oli mikropieniä mustavalko-kuvia, ehkä 2-3 cm kanttiinsa, ja niistä piti jäljentäen tehdä isokokoisempi piirustustyö. Onneksi ei ollut näköongelmaa. Eräs varhainen ainekirjoitus on myös jäänyt mieleeni, sillä Elli antoi aiheen Veitsi. Laadin siitä tosi pitkän aineen, kun kirjoitin: Veitsellä leikataan leipää. Siihen meni koko se tunti, enkä keksinyt yhtään mitään muuta. Opettaja ihmetteli, kuinka tyhmä olin, kun en muuta osannut.

Kun koulussa laulettiin, Elli säesti aina urkuharmoonilla. Meille oppilaille päin koneesta oli näkyvillä kankaalla verhottu tausta, joka kangas mukavasti värisi, kun harmoonia poljettiin. Silloin laulettiin virsiä ja Valistuksen Koulun laulukirjassa olevia lauluja, kuten kansan- ja isänmaallisia lauluja. Joulu oli virkistävä poikkeus, silloin oli jopa tonttuaiheita. Urheilusta en muista mitään, se ei varmaankaan silloin ollut muodissa. Käytiin niillä talkooretkillä. Ei ollut voimisteluakaan, vaikka koulussa oli puolapuut seinällä.

Ellin kuuluisia kohteliaisuuksia huono-oppiselle lapselle oli tokaisu: Senkin tomppeli! Nimi oli minusta kyllä aika hieno, kun tunsin sanan temppeli, joka kuului kirkolle. Sana ei kuulunut Elsan käyttämiin, joten siitä ei ollut negatiivista mielikuvaa ennestään. Tavallisesti Elliltä paloi pinna, kun hän opetti laskentoa, mutta minulle tämä tomppeli-kunnia tuli musteen tiputtamisesta kynästä pulpetille. Lisäksi sain jälki-istuntoa rangaistukseksi, vaikka toruminenkin olisi ollut aivan riittävä vahingon sattuessa. No, olinhan lettien pureskelustakin jälki-istunnossa... Elli haki omalta puoleltaan saippuan, kun koulussa ei pula-aikana ollut mitään pesuainetta ja marmatti koko ajan kuuratessaan pulpettia, kuinka hän minun takiani joutuu omaa saippuataan käyttämään.

Onneksi vihoittelua ei esiintynyt myöhemmin. Seuraavana keväänä Elli teki äitini kanssa sopimuksen, että haen Ellin maitoannoksen aina pappilan pehtoorilta Oksaselta, ja tuon myös postit. Nämä olivat iltapäivän juttuja, koulun jälkeen joskus. Lisäksi Elli pyysi aina tuolloin tällöin hakemaan hänelle hellapuut koulun jälkeen. Silloin pääsin ihan opettajan huoneistoon sisälle, en tosin puulaatikkoa edemmäksi, mutta saihan pikkulapsi siinäkin aistia vieraan huushollin tuoksuja! Ellillä ei juuri kiehunut kalakeittoa, joskus tuoksui leivottu pulla. Kalan tuoksu oli taas Nyströmillä jokapäiväinen asia. Meillä kotona hajuna oli keitetyt perunat ja ruskea kastike. Perunoita kului meillä paljon, sillä ihmisten lisäksi melkein jouluun asti piti keittää myös perunoita kotipossulle iso kattilallinen päivässä.

Kansakouluaika päättyi kevääseen 1947, jolloin pyrin ja pääsin Iitin Yhteiskouluun.

7 kommenttia:

  1. Yksi asia ei ollut muuttunut vuosien kuluessa: minun suurin kauhuni oli ne kelluvat läskipalat keitossa myos! Vieläkin värisyttää sitä ajatellessa. (melkein yhtä paljon kuin ajatus villasukista paljailla säärillä ja reisillä!) En kylläkään muista miten sen ongelman ratkaisin -- toivottavasti olin yhtä hyvä?

    VastaaPoista
  2. Kyllä kai se esiliina vielä sinunkin aikaan oli, niissä oli aika isot taskut. Aika pian kyllä käyttöön tuli lihamyllyjä, jolla liha jauhettiin muruiksi, josta voi päätellä, että yks sun toinen jätti lihoja syömättä.
    Elsakin on kyllä voinut vaikuttaa, hän oli topakka äiti, ja saattoi hyvin neuvoa keittäjää, kun kerran oli käynyt sen Tampereen talouskoulun. Muistaakseni Helvin jälkeen ruokaa keitti Poralin Aino, hän oli taitavampi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. iten ihmeessä muistat noiden ihmisten nimiä. Esim. muistan kyllä Ainon kasvot, mutta en voinut muistaa nimeään, ennenkuin tuohon kirjoitit. Samoin en muista opettajieni täysiä nimiä, niinkuin Inkerin tyttonimeä (tai en muista naimissukunimeäkään). Ja yläkoulun opettajasta muistan vaan, että sitä kutsuttiin Kessiksi (niinkuin kessimaha, Seija selitti). Kukahan se itse asiassa mahtoi olla ... Ja samoin käy koulukaverien suhteen, koska muistan kyllä joitakin ensimmäisiä nimiä, mutta ei mitään sukunimiä (paitsi Perttulat kirjoituksistasi). Oppikoulun ajalta kuitenkin noita jo alkaa tulla mieleen.

      Poista
  3. Noita koulunkäyntiin liittyviä yleisiä kuvioita, kuten oppilaiden vuorottamista jouduin kertaamaan, kun olin siellä Kotamäen koulussa 1955-56. Sehän oli myös supistettu.

    VastaaPoista
  4. Opettajasi Inkeri oli tyttönimeltään Pitkänen, naimisissa Jussi Oksasen kanssa. Käytiin yhdessä Inkerin kanssa kansantanhujakin harjoittelemassa.
    Niistä yläkoulun opettajista tiedän sen, että pitkään täällä oli opettajana Lehtoranta, mies, jolla oli tukevahko ulkomuoto ja silmälasit. Taisi tulla just Ellin jälkeen. Hänen laihempi, mutta muuten saman näköinen veljensä oli minulle tutumpi, kun opetti kasvianatomiaa ensimmäisenä vuonna Kasvitieteen laitoksella.
    Toinen yläkoulun opettaja oli nimeltään käsittääkseni Koponen.

    VastaaPoista
  5. Niin, heh-heh, nyt kun mainitset, Lehtoranta oli opettajani nejännellä luokalla. Jostakin syystä minulla on aina lyhytaikainen muisti ollut parempi kuin pitkäaikainen -- ja sen takia koulukin oli helppoa, kun suurinta osaa yksityiskohdista ei tarvinnut muistaa vuosikausia.

    VastaaPoista