Kunnollista uutta vuotta!

Kiitoksia kaikille ystävilleni saamistani kortti- ja muista joulutervehdyksistä ja vierailuista!
Vuosi on vaihtunut samassa leudossa säässä, kuin mihin on totuttu viime viikkoina. +3 C oli mittarissa tänäänkin. Pilviverho on kuitenkin ehkä hieman ohuempi, joten näin aamupäivällä kaistaleen sinistäkin pohjoisesta ikkunasta. Sääennuste lupaa himpun alle nollaa seuraavaksi vuorokaudeksi, sitten taas palattaneen plussalle. Niin ainakin mentäneen loppiaisen yli.

Sukankutoja tuppautuu tuohon sohvankulmaan toisella kankullaan...

Ai mitäkö uudenvuoden lupauksia? No ei mitään, niinkuin ei ennenkään. No ehkä ryhdistäydyn enemmän ulkoilussa silloinkin, kun ei ole koiraa kävelyttämässä. Nyt kun joulukoira Tella on huolehtinut liikunnastani, on käyty viisi kertaa päivään ulkona, ja se tuo mukavasti vaihtelua sukankutimen seuraksi. Vaikka ei ole yhtään lunta eikä taida olla routaakaan, en silti ajattele puutarhahommia tähän aikaan vuodesta kuin teoreettisena ongelmana. No tuo pihakatumme kunto kyllä huolettaa kaapeliojan kaivuun jäljeltä, sillä iso roska-auto on saanut pehmeän kaivuukohdan muuttumaan leveäksi ojaksi.

Viime päivinä tullutta sukkasatoa...

ja tässä työmaata odottamassa.

Sukkaputki on jäänyt päälle, mutta olkoon, sillä kun ilmat tulevat taas lämpimiksi, ei puikkoja ole mukava pitää, kun käsien pitää olla kuivat. Vauhtia on noin sukka/päivä, mutta lankamäärä ei niinkään hupene, kun kudon ohuehkoa Nalle-lankaa, jota ei sukkaparille mene sataakaan grammaa.

Jouluvalot ja suurin osa joulukoristeista on jo korjattu kaappeihin seuraavaa sesonkia odottamaan, vain itämaantietäjät saivat jäädä, kun niillä on niin pitkä matka takaisin maallensa.

Jouluksi tehdyt ruoat alkavat onneksi kohta olla lopussa, vaikken niitä niin paljon tehnytkään ja lisäsyöjiäkin oli kahtena päivänä. Kun ei ole paljon fyysistä hommaa, niin yksi ruokakerta päivään riittää hyvin. Ja lisäksi vaihtelua tuo S-marketin leipähyllystä viime aikoina löytynyt Tuomon luomu-ruisvuoka, jossa ei ole lainkaan vehnää, eikä tietysti hiivaakaan. Tellakin tykkää ruisleivästä, ainakin niistä kuivemmista reunoista, jotka rapisevat suussa.

Vakiomaisema yläkerran ikkunasta, kuva on maanantailta.

Siis samat aineet kuin aikoinaan 1940-70-luvulla Elsan reikäleivissä, joita tehtiin aina lauantaisin. Leivinuuni oli käytössä koko päivän, sillä samalle uunille oli varattu myös pulla- ja kauraleipätaikinat ja loppulämpimään peruna- ja makaronilaatikot. Kun leivinuuni on saunassa, jossa ei ole muuta lämmitystä kiukaan lisäksi, saatiin tällä keinoin isohko sauna melko vähällä kylpykuntoon, leivinuuni kun oli saanut lautaseinät lämpimiksi. Ja maanantainakin oli vielä leivinuunin lämpöä, sillä silloin piti pyykätä viikon aikana tullut vaatemassa. Voi noita Upon pesukoneen ja telapuristimen aikoja, ennenkuin tuli linkoavia pesukoneita!

Meillä pyykinkuivatus talviaikana tapahtui yläkerran isossa hallitilassa, jossa kangaspuut nyt ovat. Naruja oli joskus myös varastovintin puolella. Pyykki kuivi talvella ainakin viikon, joten ei joka viikko pyykätty! Lakanan pesu ja kuivatus on sen verran iso projekti, ettei pysyvä asukaskaan vaihtanut lakanoitaan viikoittain, vaan vuodevaatteita tuuletettiin. Kun käytiin kotona vanhempia tervehtimässä, oli itsestään selvää, että puhtaita liinavaatteita ei kaapista löytynyt vierasvaraksi, vaan ne joko tuotiin mukana tai pidettiin jossain syrjässä ne, joita edellisreisussakin oli käytetty.

Minua on jo pitkään vaivannut eräs asia, kutoessa on aikaa tuumailla. Nimittäin se, kun raamatunoppina on aikojen alussa opittu, että isämme on kiivas jumala, joka kostaa isien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen. Miten ihmeessä onkin niin pikkumainen ja vanhoja muistava? Jos ajattelee asiaa realistisesti, niin kovin pitkä on ihmisenkin muisti toista ihmistä tai hänen edustamaansa ryhmää kohtaan! Hyvä kellokin kauas kuuluu, mutta paha kello kauemmaksi.

Saamme jatkuvasti kuulla kauheuksista, joita tapahtuu kansanryhmien välillä, nyt juuri Syyriassa tai muissa sisällissodan tapaisten kahinoiden maissa, kuten aiemmin Jugoslaviassa tai Kurdistanissa. Äidit kertovat, etteivät he unohda ja lapset tulevat kostamaan. Paljon muistamista jäi meille suomalaisillekin sisällissodan seurauksena 1900-luvun alkuvuosikymmeninä tai Karjalan menetyksen jälkeen. Mutta ei siinä kaikki. Lähes jokaisen suvussa tai tuttujen kesken on sattunut joskus jotakin hankalaa, se on jäänyt hiertämään ja puhkeaa esiin ehkä vuosikymmenten päästä rajariitana. Nuoruudessa tehtyjä hölmöyksiä sattuu kyllä jokaiselle, se ei ole kovin kummallista. Ajaudutaan kumminkin erilleen.

Ajattelenkin nyt, että tuo alussa mainitsemani lause tarkoittaa sitä, kun tapahtuneet asiat vatvotaan tykönään ja kerrotaan omille lapsille, jolloin ne siirtyvät heidänkin muistiinsa ja siirtyvät sillä lailla seuraaviin polviin. Siitä tulee vaikeaa suhtautumista ja ns. ennakkoluuloja. Pahat teot on ymmärrettävä laajemmasti, yleensä varautuneena, jollei peräti negatiivisena suhtautumisena muihin. (Geeniperimää ei sellaisesta voi syyttää, vaikka senkin ominaisuudet usein ilmenevät  lähes samalla tavoin lähisukulaisten avioliitoissa.) Kuinkahan sellaisesta taakasta voisi päästä eroon? Ei ainakaan niin, että sanomme noille toisille, että heidän tapansa ajatella on väärä, ja johtaa vain huonoihin tuloksiin....