Valokuvan viestejä

Rupesin eilen tuijottamaan Iitin kirkonkylästä v. 2002 otettua ylläolevaa ilmakuvaa. Siinä on puistoisen maiseman keskellä kirkko vanhassa asussaan, sen kattohan restauroitiin lasikuituiseksi vasta melko hiljattain (2010). Hautausmaan kiviaitaa hädin tuskin huomaa siinä. Kesäkahvila on kuvassa ulkoväritykseltään melkein valkoinen, se oli nimittäin kauhtunut vaalean harmaasta auringon voimalla. Pappila näkyy Pappilanlahden rannassa, siellä on ollut restaurointeja sen jälkeen, kun kiinteistö muutama vuosi sitten myytiin yksityiselle.

 Kirkonkylämme on säilynyt läpi vuosikymmenten lähes samanlaisena, mutta kuitenkin erilaisena, sillä nykyisin ei korjata heinää mistään kohdasta. Minunkin lapsuudessani viikate korjasi kaiken mahdollisen pientareiltakin, lapset ahersivat haravoimalla niitokset kokoon, joko pikku maitokärryille taikka vaan köysisilmukkaan olkapäällä kotiin vietäväksi.
Siksipä pellot ovat muuttuneet puita kasvaviksi, omakin perunapeltoni eli puolet tontista on arboretumia. Ei sitä tuosta ilmakuvasta huomaa, kun puut ovat kasvaneet korkeutta vasta viime vuosina. Vain tontin ylimmällä kohdalla on melko monta vaahteranlatvaa.

Näkymä "perunapellolle", eli alapuutarhaan. Kuva on otettu vuosi sitten.  

Lähes kaikki ilmakuvan alueet ovat kuuluneet seurakunnalle, joka alkuun vuokrasi yksityisille tonttimaita, mutta sitten viime vuosisadan puolivälissä niitä sai jo ostaa omaksi. Ennen seurakunnan omistusta se kuului kirkolle, joka peri joitakin isoja maksamattomia saamisiaan ottamalla pääosan etualan maista Pulkan tiluksista.

Maantieltä Pulkansuolle näkyy nykyisin etureunassa koivu- ja syvemmällä mäntymetsää. Kuva pari päivää sitten.

Ilmakuvan vasen laita on metsikköä, jossa etualalla on täytetyn Pulkansuon paikka. Siihen ajettiin runsaasti täytemaita kappelin rakentamisen aikoihin 1950-luvulla, kun hautausmaan mäen kylän puolen reunalla oli kolme suurta sorakuoppaa, jotka maisemoitiin, että saatiin tie kappelille ja parkkialue hautausmaalla kävijöille. Tämä läjityspaikka kirkon lähellä istutettiin männyntaimia täyteen. Sitä ennen ylähautausmaalle ja ruumishuoneelle oli vain lähinnä kärryteitä käytössä, toinen siitä Salon kahvilan eli Ruuskasen kestitalon kohdalta, toinen makasiinin eli museon takaa.

Eilen näytti ylähautausmaalla tällaiselta. 

Maisemaa hallitsee kuitenkin Kymijoki, joka kylän kohdalla levenee isoksi lahdekkeeksi. Viime vuosina siellä on alkanut pesiä joutsenia, ja ihan viimeisten vuosien tuloksena niitä on alkanut asua myös Urajärven kirkonkylän puoleisella Pyhälahdella. Kymijoen uoma jatkuu kuvan oikeasta yläkulmasta itään päin, tullakseen aikanaan Kouvolan puolelle, jossa koskien ääreen perustettiin monia puunjalostustehtaita toista sataa vuotta sitten: Voikkaa, Kuusankoski (1872), Kymintehdas, joiden varaan tuli paljon asukkaita.

Kymijoki on aina ollut tässä kohdin hyvin kalaisa, tämän meidän kylän varhaisimmat asukkaat ovat saaneet elantonsa joesta ja järvestä hakemalla. Vielä 1900-luvun alussa kylällä asui ammattikalastaja Nyströmin suku, jonka saaliit käytiin markkinoimassa torikauppana linja-autolla, pärekorissa kantaen Voikkaalle, jossa kalalle oli aina kysyntää.

Kesäkahvilan punainen katto näkyy tienristeyksessä. vasemmalla hautausmaan kiviaitaa ja Pulkansuon metsää, oikealla lähinnä meidän syreeniaita, joka nykyisin on taas leikkaamatta. Kuva heinäkuulta.

Kylän läpi kulkeva maantie on hyvin vanha väylä, nimeltään Ylinen Viipurintie. Se kuuluu myös Savon teiden alkupäihin: alkuun se oli matkaa rannikolta (Porvoo, Loviisa) takamaille eränkäyntiin. Asutus siirtyi vasta myöhemmin sinne.
Tuossa Pappilanlahden eteläpuolella tie suuntaa joen kapeaa kohtaa kohti, jossa oli ennen Virran kapulalossi, se korvattiin riippusillalla 1964. Lossihommakin periytyi suvussa, se kuului Parkkosen väelle, jolla oli vahvoja nuoria miehiä kapulankiskojiksi. Veneellä siitä tietysti sitä ennen mentiin, mutta siinä virtaus on niin kova, että tuskinpa kovin montaa päivää oli mahdollista mennä jäätä myöden yli. Tie jatkuu joen toisella puolella Kymentaan läpi Kimolaan ja edelleen Jaalan kirkolle.

Rekikelin aikana tie menikin Urajärveä pitkin, meidän lähikylästä Radansuusta Lyöttilään. Tuo rata tarkoitti silloin talvitietä. Siitä matka jatkui vanhaa maantietä Jaalaan tai Kouvolan suuntaan Tuohikottiin, jolloin oltiin jo etelä-Savon laidoilla ja josta tie jatkui edelleen Viipuriin.

Voikkaan ja Lyöttilän välissä on kylä Pilkanmaa, historiallinen nimi, sillä pilkka on alunperin tarkoittanut eränkäynnin rajaa osoittavaa merkkiä puun kyljessä. Monissa metsissä on ollut tuollaisia merkkipuita, jotkut hyvinkin vanhoja. Ivailun kanssa pilkalla ei silloin ollut mitään tekemistä!

Kuvan oikeassa yläkulmassa on Sorronniemi, joka on hyvää vauhtia muuttumassa marjastusmetsästä asuntoalueeksi. Kunta sai ostaa alueen seurakunnalta, ja se kaavoitettiin (aloitus 2009) ja tehtiin pian kunnallistekniikka valmiiksi.
Sana Sorronniemi ei oikein kuulosta hyvältä. Saattaa olla, että sillä onkin ennen tarkoitettu metsän kivikkoista ilmettä, onhan se siinä joen äärellä ollut monta kertaa vesien pestävänä. Siellä on voinut koipi sortua eli murtua tai katketa... Entisen lauttarannan puolella on kallioon hakattu muinaisia ennätyksellisiä vedenkorkeuksia.

Samanlainen nimi löytyy Googlen mukaan Lounais-Suomesta: Salon Kiskosta ja yllätys kyllä, myös itä-Karjalasta, noin puolivälissä Laatokan pohjoisimmista rannoista Ääniseen päin. Sorronniemellä on siellä myös toisintonimi Tsorinniemi. Olisikin kiva olla myös vanhan suomenkielen tieteilijä löytämään nimien alkuperää! Ovatko kantasuomea vai venäjän alkuperää? Ja kun Salon alue on nyky-Suomen saukko-tihein, voisiko sillä olla jotain tekemistä nimen kanssa? Saukkohan oli vanhaan aikaan merkittävä turkispyynnin kohde.