Tuntuu melkein maaliskuulta

Viime viikonvaihteessa oli vähäpilvistä aikaa. Kuva on otettu 20 01.

Vaikka eletään vielä melko pimeän talven keskellä, maailman sääilmiöt ovat aiheuttaneet jo viikkoja kestäneen syklonien sarjan, joka tuo lauhaa ilmaa ja tuulia, ehkä sateitakin. Huomenna on onneksi Paavon nimipäivä, se tunnettu valoisamman kauden symboli, josta sananlaskukin sanoo: Päivää Paavalista. Alkukuussa olleet pakkasetkin loppuivat melkein alkuunsa, joskus ne ovat kestäneet reilusti yli kuukauden. Saatiin siis taas föhn-tuulia ja ihan keväistä tuntua tiemaisemiin.

Tuossa kuvassa kiteytyy tämän vuoden keskitalvi. Lunta on tullut niukasti, ja pian on seurannut sulamista, joten parvekkeelta tippuu koko ajan vettä rappumatolle

Tämän aamun lumitilanne pihalaatoilla: Noin kolme senttiä sillä kohtaa, johon lumi pääsee esteettä.

Viimeisen vuorokauden aikana satanut lumisaalis autonpeitolle sataneena. Ravistin peiton puhtaaksi eilen keskipäivän aikoihin.

Luin illalla vuoden 1999 päiväkirjaani koetusta kunnon pakkastalvesta. Se oli viimeinen kokonainen työvuoteni, siihen toi maustetta oikean käden ranteen kolmas leikkaus huhtikuussa. Ranne oli 1998 kokenut pirstaleisen murtuman, jota ei saatu muuten kivuttomaksi kuin tekemällä tuolloin suoritettu ns. jäykistysleikkaus. Siinä lonkkaluusta otettua luulastua tungettiin olemassaolevaan huonoon asetelmaan tekemään se taipumattomaksi. Heinäkuussa sitten pääsin eroon kipsituesta.

Vuosi oli muuten otollista aikaa kaikenlaisille ennustuksille ja peloille digiongelmista, kun vaihdettaisiin kohta uudelle vuosituhannelle! Puolijännityksellä seurattiin vuosituhannen vaihtumista, jota varmuudeksi näytettiin melkein vuorokauden, kun H-hetki eteni idästä länteen keskiyötä seuraten. Mutta saatiin lämmin kesä, vasta 2000 ja 2001 olivat sadepainotteisia ja viileämpiä.

Toisaalta syklonien radan takia kylmät ilmamassat ovat nyt purkautuneet keski- ja itä-Euroopan yli kauas etelään. Italiassa saatiin juuri maanjäristyksen seurauksena kauhea kokemus, kun lumivyöry hautasi hotellin kymmenine asukkaineen, joita nyt on jouduttu kaivamaan lumimassoista. Osa on onneksi löydetty elävinä, mutta kovin kylmettyneinä. Välimeren ympäristön pakolaisleireillä on olemista, kun teltat eivät totisesti ole mitään lumiajan asumuksia.

Tämän kevään sukkatehtailua kuun alkupuolelta. Ylempi pari on selvästi viritelty itsenäisyyden 100-vuotiseen juhlaan sopivaksi... Huomasin viikolla uutisista, että jotkut harrastavat paljasjalkajuoksua ympäri vuoden. Uutisesta selvisi kuitenkin, että talvisaikana jalkapohjaa suojaa villasukka. Olenhan minäkin sukilla usein tepastellut pikku hommia ulko-oven tienoilla, mutta että pidempiä matkoja?

Toisaalta on todettu, että maapallon ilmat tulevat vuosi vuodelta yhä lampimämmiksi, jäämeret alkavat muuttua meriksi ikuisten jääkenttien asemasta. Jääkarhuilla on jo nyt hankaluuksia ravinnon hankinnassa, osa niistä on siirtynyt asumaan kaatopaikkojen tienoille, jossa ruokaa ainakin melko usein on saatavilla.
Etelämantereella on jo tovin seurattu suurta n. 100 km:n railoa, joka uhkaa irrottaa ison jäähyllyn mereen uivaksi jäävuoreksi. Railolla on mahdollisuus erottaa 5000 neliökilometrin kokoinen lohkare mannerjäästä. Se on noin puolet Uudenmaan läänin pinta-alasta. Jos niin tapahtuu, siitä tulee suurin ajelehtiva jäälohkare aikoihin. Kun se on jo valmiiksi meressä, se ei juuri nosta vedenpintaa, mutta joutuu haitaksi meriliikenteelle.

Nämä ovat huolettavia asioita, ja maailman ilmastotalkoita on viritelty jo hyvän aikaa. Öljyn ja hiilen valta-asemasta energian lähteinä pitäisi pian päästä, sillä hiilidioksidin määrä on uhkaavasti noussut. Energiankulutusta pitäisi vähentää, mutta toistaiseksi se on vain noussut. Eilen illalla kerrottiin valtakunnallisia tilastoja viime vuoden tammikuusta. Silloin pakkaskaudella tehtiin Suomen ennätys sähkön kulutuksessa, jossa tilastossa oli tuontisähkön osuutta reilu neljännes. Entäs, jos ei olisi saatu naapurimaista?

Kuinkahan käy maailman ilmastosopimuksen, joka juuri on saatu tehtyä? Toisaalta ei olisi kovin suuri vaiva esim. viileillä alueilla laskea asuintilojen lämpötiloja asteella - parilla, koska vaatteita kuitenkin täällä riittää. Se on askel oikeaan suuntaan. Talojen rakentamisessa tulee pian uusia ongelmia. Liian tiivis talo tuottaa mikrobeille hyvät elinympäristöt, kun vettä käytetään melko surutta sisätiloissa. Onhan se nähty Suomen nopeasti putkahtaneesta homekoulujen ja -kotien määrästä. Kosteiden tilojen vesieristeet eivät ole sataprosenttisia. Itse elin lapsuudessa niukan talousveden aikaa, kun ei ollut vesijohtoa. Silloin oli kyllä käytössä aina lattiapyyhe, jolla roiskevedet korjattiin lattialta. Seinät pysyivät kuivina. Isommat pesut tehtiin lauantaisin saunoissa, jotka kuivivat käyttöjen välillä viikon.

Meillä hallitus ihan oikein alkoi puuhata valtakunnallista selvitystä uusista liikennejärjestelyistä, koska liikenne kuluttaa juuri noita fossiilisia energiavaroja, mutta esitys on nyt ammuttu alas. Liikenneministeri on osoitettu nurkkaan häpeämään.
Olisi kyllä suoranainen ihme, jos tällaisesta probleemasta olisi noin nopealla aikataululla saatu vähänkään tyydyttävä ratkaisu, kun päämäärä on maaailmanlaajuinen ja keinot vain kansalliset. Mutta en havainnut kenenkään arvostelijan mitenkään kantaneen huolta ilmakehän asioista, huolen aiheet olivat aivan muuta, lähinnä lompsaan liittyen. Ei tainnut selvityksessäkään olla sitä näkökulmaa, kun lähtökohtana oli vähentynyt valtion varallisuus.

Tammikuun puolivälin jälkeen tullutta tuotantoa

Ja tässä seuraavat. Tuntuu, että homma etenee nopeammin, kun välillä vaihtaa toiseen värisarjaan...

 Sään ennustajat sanoivat, että näillä lukemilla mennään ainakin kuun loppuun. Juuri nyt ollaan siirrytty aavistuksen nollan alapuolelle, sitä pitäisi kestää pari päivää. Lunta on niukalti, vajaat kymmenen senttiä, joten tämä vuosi ei ole paljoakaan luontipuuhia tuottanut. Eikä lunta etelään kohta tulekaan, toista on Lapissa!

Saimaannorpan ystävät ovat alkaneet lumien kolaustalkoot norpan pesimäpaikkojen lähellä. Lunta on toistaiseksi niin vähän, ettei kinoksia juuri löydy. Kuulemma apukinosten teko on aloitettu tällä viikolla, tiedottaa Metsähallituksen luontopalvelut. Sellaisia tehtiin isommasti tammikuussa 2014 ja 2016, ja norpat olivat tyytyväisinä ottaneet työn tulokset pesimiseensä.

Telkkarissa on ilahduttanut kiinnostava Menneisyyden metsästäjät - sarja, joka kuvaa metallinilmaisijain kanssa kulkevaa äijäporukkaa etsimässä arkeologisille kaivaukselle sopivia kohteita. Mieleen tulivat Hauhon katajaisten maisemien kasviretket Hyömäessä, josta löysimme monta kiinnostavaa vanhan asutuksen indikaattorikasviakin muiden kasvistoaarteiden lisäksi.

Tammikuun tuulet

Ollaan edetty jo puoliväliin talvea vanhassa ajantiedossa, jonka mukaan puolet talven lumista on satanut loppiaiseen mennessä, ja siitä on jo viikko. Huomenna on Nuutin päivä, jolloin ennen päättyi "talviunelle pyhitetty" joulun aika, ja siirryttiin hääräilemään enemmälti. Usein se omavaraistalouden aikaan oli matka edempänä olevaan latoon heiniä hakemaan. Heikkiin on kyllä vielä viikko aikaa, sehän se talven selän virallisesti katkaisee. Heikkinä piti olla puolet karjalle varatuista heinistä jäljellä.

Jouluksi hankittujen "amaryllisten" eli ritarinkukkien ensimmäiset vanat on pois leikattu, ja toiset nuput ovat puskeneet esille.

Lehtikaktukset ovat vasta alkaneet keskitalven sesonkiaan. Valkoinen Marja-Leena on jo pudottanutkin joitain kukkiaan, punaisella vasta ensimmäinen avautumassa.
Joulun tunnusmerkit eli pikkulamput, kynttilät ja itämaantietäjät on siirretty laatikoiden sisuksiin vuodeksi, porkkanalaatikkoa on kyllä vielä pariksi ateriaksi...

Päivä on pidentynyt jo kuuteen ja puoleen tuntiin, hyvää vauhtia mennään kevättä kohti. Sukkatehtailuni on taas mahdollista, kun jännetupet huilivat pari kuukautta. On jo menossa neljäs pari. Lähikaupassa on myös lankahylly, jossa voi käydä tutkimassa vaihtoehtoja, samalla kun käy ruokaostoksensa. Joulupyykki on pesty ja saatettu puhtaiden joukkoon kaappien hyllyille. Mattojen tuuletusta hangella ei kyllä vielä sentään.

Viime viikolla oli sen verran reippaita pakkasia (parina päivänä jopa enemmän kuin -20), että jatkuva rapuissa kulkeminen pohjakerroksen tulipesille oli perusaskareena. Täällä viikolla en olekaan lämmittänyt kuin kahtena päivänä, ollaan niin leudossa pikkupakkasessa. Viime yönä oli hieman kylmempää, vaikkei kymmentäkään astetta lähellä, kun sattui taivalle pilvetöntä kohtaa, josta täysikuuksi paisunut yölamppu esittäytyi koko ympyräisyydessään (eikä tietystikään nukuttanut).

Lunta ei tosin ole kuin vajaan viiden sentin verran, kun tiistainen koko päivän jatkunut hiljainen vesitihku alensi saadun kerroksen puoleen. Pupun, kissan ja oravien jäljet ovat muodostuneet poluiksi puutarhalla. Kuva on parkkipaikan läheltä mongolianvaahteran alta, jossa oravat käyvät tähyämässä otollisia aikoja. Väylien hiekoitus muuttui tarpeesta todeksi tänä aamuna, kelpaa taas mennä postilaatikkotietä liukastelematta.

Aika kovat tuulet puhaltelevat parhaillaan. Viima on niin kova, että näpit jäätyvät tuota pikaa. Hieman on joukossa kovaa vauhtia kiitäviä lumihiutaleitakin. Näin pitäisikin olla, tammikuun alun karmotuulet putsaavat havupuiden latvat, jottei tapahtuisi lumenmurtoja.

Tänään tuulen suunta on harvinaisesti kaakosta, joka saa minut huolestuneena katselemaan liian lähellä kasvavia naapurin isoja kuusia, joiden mahdollinen kaatumisen suunta olisi juuri taloani kohti. Tuuli saa voimaa tullessaan Urajärven takaa, mutta onhan siinä muutama sata metriä vielä kallion jyrkännettä ja metsää edessä vastaanottamassa pahinta puhuria. Juuriltaan nämä kuuset eivät nouse, kun ovat vierekkäin jäätyneessä maassa, jossa ei ole alla talviliikennettä. Vanhuuttaan ovat jo hieman harventuneet, ei ole niin montaa oksaa tuulen vastaanottajaksi.

Enemmän kyllä jännitti tammikuun lopussa 2012, kun hopeakuusi Elsa oli saanut vuodenlopun lumimyrskyjen tuloksena paksut jäätyneet lumipaakut oksiinsa. Tuo kuva on siltä ajalta. Niitä ei millään saanut karistetuksi. Alapuutarhalla oli jo tullut paljon lehtipuiden katkeamisia. Puu näytti olevan hieman kallellaan oikealle, mutta vaikka juuret olivat kukkapenkissä, niin siinä se vaan pysyi.

Tänään kaikki puut ovat lumettomia, ei ole ollut tykkylumelle otollisia aikoja. Katsellaan kuvassa parkkipaikalta pohjoisen suuntaan.

Päädyin eilen jo jonkin aikaa tuumattuun askareeseen mustamerenruusujen suhteen. Mullat ruukusta sanomalehdelle ja etsimään pintamultaan kehittyneitä pikku mukuloita. Niitä olikin yllättävän paljon kummassakin ruukkuparissa, sekä violettien että valkoisten. Niinpä työ muuttui kukkatehtailun suuntaan, kun patterin vieressä oleva kukkahylly on nyt pullollaan vauvahautomoita. Kumpiakin värejä on kuusi ruukullista.
Hedelmäpussit pääsevät tässä hommassa tienaamaan toista kierrosta elämänkaareensa, kun ne sopivasti solahtavat tilapäiseksi kasvihuoneeksi mullan kosteutta säätämään. Sen jälkeen ehkä vuorossa kohtalo jätepussina.

Terveiset Ullalle, jolta sain valkoisten alut pari vuotta sitten!
Pian on aika myös istuttaa uudet maksaruohovauvat kukkavaasista, kunhan saan ruukkuja lisää. Kuulemma ensi viikolla tulevat mukulain kasvatusmateriaalit myyntiin.

Kipakkaa loppiaispakkasta

Vuosi alkoi komeasti ollessani Lohjalla, kun juhlittiin suvun uuden jäsenen ristiäisiä. Tobias Petter tuli ottamaan paikkansa tässä klaanissa. Harvinaisen arvokkaasti, sillä hän kuunteli aivan hiljaa koko ajan. No syntyä nyt 100 vuotta täyttävään Suomeen, onhan se jotakin, jonka jo pienempikin ymmärtää (?)

Kuva on otettu tänään ennen puolipäivää. Aurinko valaisee korkeimpia puiden latvoja ja vaalentaa taivaan. Mittarissa -20 C.

Vuosi sitten loppiaisaattona oli mittarissa samat lukemat (-19 C), mutta silloin oli vielä vähemmän lunta. Pakkanen alkoi muutamaa päivää aikaisemmin, vanhan vuoden puolella, ja lauhtui vähemmäksi vasta 11 01.  Kuva alla on 05 01 2016. Samanlaiset maisemat sain talteen myös edellisenä vuodenvaihteena 2015, silloin kova pakkaskausi väheni loppiaiseen päästessä, kuten nytkin odotetaan.

Lämmön tuotantoa on siis lisättävä kulkemalla pohjakerroksen uuneja paapomaan. Olin kotiin ehdittyä alkuviikosta tarmokas ja kuskasin kaikki tyhjät klapilaatikot täysiksi autotallin pinoista, joten nyt saa tulla vaikka pidempikin pakkaskausi näillä "käteisvaroilla". On joskus ollutkin jopa lähes 8 viikkoa pitkä kylmä putki alkuvuodesta.

Kiuas on nopea, mutta leivinuuni antaa lämpöä vielä seuraavanakin päivänä.

Lisälämpöä vielä aamuisin vähäksi aikaa kynttilöistä, että tuvan alailmakin saa osansa. Tuulettimellakin se hoituisi, kun talossa ei ole kirmaavia pikkulapsia, jotka saavat liikkeillään ilmalle ns. perhosefektejä.

Vuoden vaihde panee tuumaamaan, pitäisikö tehdä joitain uudenvuoden lupauksia? Aika tekee tehtävänsä, se muuttaa usein asioita ilman päätöstäkin.

Viime vuonna tuli vastaan muutamia etappeja, joista nyt jatketaan. Ikävuosia tuli 80, joten oli aika saada jatkoa ajokortille. Passi vanheni, joten sekin meni melkein samoilla askelilla. Kun autolaina tuli jo alkuvuodesta maksetuksi, voi nyt huristella ihan omalla autolla ne muutamat kilometrit, jotka käyvät tarpeellisiksi itselle tai pakkaskausina auton akulle. Pitkään mietitty talon kunnostusvaihe saatiin tehtyä, joten ei ole järkyttäviä pelkoja edessä siinä suhteessa. Nyt voi jatkaa pienemmällä panostuksella. Tämän talon iso pöytäkin vaihtoi palvelemaan Emmin kotia Lohjalle, sen aika täällä oli tehty. Parin vuoden aikana kerätyt sairaudet ovat vain seurantavaiheessa, jos siinäkään.

Useimpina vuosina, jolloin olen koettanut ns. lupauksilla kohentaa elämänlaatua, ei ole tullut mietittyä, mitä uutta voisi keksiä, vaan mistä turhasta painolastista voisi päästä. On tullut aikojen alussa tehtyä tupakkalakko tai kahviin ei lisukkeiksi sokeria eikä maitoa. (Itse asiassa ne molemmat ovat olleet pysyviä muutoksia, sanaan lakko sisältyy mielestäni piilolupaus jatkaa sitten kohta.)

Kolmisenkymmentä vuotta sitten päätin lopettaa lottorivien väkertämisen. Olenkin joka viikko "rikastunut" sen lottorivin hinnan, jota en vienyt kioskille maksettavaksi. Niillä penneillä, laskin juuri, kaikki tarvitsemani sukkalangat on saatu hankituiksi, ja on jäänyt jopa ylikin.

Eläkkeelle siirtyessä vuonna 2000 oli tehtävä paljon poishylkäämisen päätöksiä, kun tulotasokin laski roimasti. Muutto Iittiin 2005 vähensi paljon autoilua ja antoi vapaata aikaa ilman lukujärjestystä, kun vuodesta 1983 alkaen oli toimiteltavaa joko Turengin puolessa tai täällä.  Moni asia kypsyy loppuun käytetyksi kuten vaate, ja jos oma perhe ei paljon innosta jatkamaan, on helppo siirtyä seuraavalle elämisen tasolle. Näin on käynyt muutaman parin vuoden aikana kansalaisopiston kursseilleni, joissa viihdyin 1980-luvun lopulta asti, siis parikymmentä vuotta.

Olen elänyt jo ne ajat, jolloin valettiin tinaa ja katsottiin möykyistä ennusteita tulevaksi. Tuo roiskiva ja sottaava ohjelmanumero oli ensimmäisiä ohitettavia, paljon ennen piparkakkujen leipomisen lopettamista. Ei taida enää löytyä tinakauhaakaan, se kelpasi sellaisenaan metallin keräykseen. Jokunen joulun porkkana- ja lanttulaatikko sentään tehdään, niistä en vielä luovu. Joulukuusta ei ole tullut tupaan enää aikoihin. Hernekeittoja vielä teen, tosin ne pitää pakastaa joksikin aikaa, että hyvin sulaisivat suolien mutkissa.

Radionkuuntelu on jo kauan ollut vain teoreettista, enkä ole tällä vuosituhannella edes hankkinut siihen tarvittavia laitteita. Videonauhurin käyttö paketoitiin pois vuonna 2000, kun siirryin eläkeläisen aikaan. Sanoma- ja aikakauslehtien luku on myös mennyt ohi jo aikaa sitten. Tänne muuton jälkeen loppui aamulehden varhainen saanti, ja samat uutiset löytää aamuaikaiseen juuri tietokoneen ruudulta. Kirjastokäynnit ovat myös huvenneet, osin siksi, kun oma kirjavarasto on paisunut, toisaalta siksi, että melkein kaikki kiinnostava on jo luettu. Vain talous- ja henkilöhistorian alalta löytyy tuntematonta katseltavaa. Tieteelliset julkaisut ovat tärkeää luettavaa päivitykseksi.

En pysty televisiostakaan löytämään montaa hupia, kun elokuvien katselun asennot eivät sovi niskan rakenteelle. Teatteri- ja konserttimatkoja häiritsee hajusteallergiani, jonka takia en viihdy lähikontaktissa sellaisessa seurassa, jossa kosmetiikka on perusasia.

Merkittävimpiä päätöksiä uuden asian käyttöön ottamiseksi oli 1995, jolloin päädyin kotitietokoneen hankintaan. Selvyyden vuoksi on sanottava, että jälkikasvun painostuksesta se tapahtui. Pian saatiin sitten laitteen parhaat puolet esille, kun lapset hankkivat puhelimeen 1996 liitetyn modeemin, jolla internet-yhteyksiä voi alkaa viritellä. Se on kääntänyt elämäntapaani enemmän kuin mikään muu, ja vielä ns. vanhemmalla iällä. Puhelin on jäänyt taka-alalle. Nykyisin välimatka muihin perheenjäseniin on sekuntien päässä näiden nykylaitteiden tekniikan takia.

Miestensukkien vuoro on nykyisin useammin. Nyt on menossa Joulukataja- nimen saava sukkapari.  Kuvassa on myös toinen vakioharrastukseni eli päiväkirja, niitä karttuu täysiksi vähintään yksi vuodessa, mutta useimmiten lähelle kahta.

 Tilalle olen löytänyt kangaspuiden ohelle myös sukankutomisen, askare, joka on loppumaton. Viime syksyn sisätyökauden alkaessa olinkin hieman hukassa, kun sormien tyvillä jänteet alkoivat osoittaa kyllästymisen merkkejä ja kääntyä jännetuppien tulehdukseen. Mitä ihmettä voisin ottaa tilalle? Totesin aika pian, että kynsien pureskelua se ei ainakaan voi olla, kun omaan niin hauraan ja ohuen kynnen rakenteen. Meni reilut kaksi kuukautta, ennenkuin uskalsin taas alkaa tätä sukkapuikkojen kanssa "voimistelua".

Pienenä pelastuksena on ollut tavanomainen huushollityö, mutta eihän sitäkään voi yhden hengen taloudessa kovin paljoa koitua. Tietysti voi ryhdistäytyä siivoilemalla perinpohjaisemmin, niin saa enemmän aikaa kulumaan. Kirjoittelukaan ei niin paljon rasita, ettei sitä voisi harrastaa.

Huomaan kyllä niskalihaksista, että harrastukset ovat olleet liian yksipuolisia, joten jotakin remontinpoikasta tarvitaan, en vielä tiedä, mitä se olisi. Katsotaan, mitä tulee tarjolle...

Rauhaisaa joulua ja onnellista uutta vuotta!

Tämä toivottaminen on helppoa Suomessa, jossa tämän aamun Iltalehden artikkelin perusteella asuu ällistyttävän onnellista väkeä. Erityisen paljon heitä näyttäisi osuvan itäiseen Suomeen, jossa (Savo-Karjalan vaalipiiri) jopa 48% haastatelluista tunsi olevansa onnellisia. Siellä ilmeisesti kansanluonne on perusoptimistinen, toivottavasti se säilyy ja paranee! Siitäkin huolimatta, vaikka valtiontaloudella on edessä säästökuuri, kun menot ovat suurempia kuin tulot. Lehtikirjoittelun perusteella sen pitäisi olla aihe tyytymättömyyteen?  Suurin osahan ihmisistä ymmärtää, että menoja on hillittävä, niinhän omallakin kohdalla on tehtävä.

Voimme kaikesta syksypuolen pimeydestä ja talouslamasta ym. huolimatta olla tyytyväisiä osaamme turvallisten naapurien ja ihmissuhteiden pikku maassa, joka talvisin vetää turisteja katsomaan jylhää kylmää kauneutta. Jouluajan turismi Lappiin on saanut suurimmat mittasuhteet. Arvostetut lehdet ovat nostaneet maamme harvaan asutut kohteet merkittäviksi koettaviksi. Mainokseksikin riittää: Älkää tulko tänne palelemaan, kuten taannoin huomattiin.

Eilispäivän valoisa hetki tuli juuri ennen auringonlaskun aikaa, kun ohenevat pilvet sallivat sen. Lapioidut ja liikennöidyt kohdat tontilla ovat lumettomia, muualla on kevyt valkoinen kate vielä antamassa pontta auringonsäteille.

Kaikki on kyllä suhteellista, niin myös onnellisuuden saavuttaminen tai siinä pysyminen. Se riippuu toteajan lähtötasosta. Jos nälkäiselle on tiedossa ruokaa joka päivä, hän on onnellinen. Toinen ei ole, jos hänen ruokansa ei saavuta tiettyä tasoa! Eilen tokaisi eräs lasten oikeuksia puolustava henkilö, että lapsen tulee saada sitä, mitä muutkin, ainakin jouluna. (Ihanko totta? Onko se oleellista?)

Eräs ystävä on tänään onnellinen, kun asunnonvaihdon viimein onnistuttua karmea vetoisuus on nyt vain muisto. Tuostakaan ei tiedä, jos häärii päivät, mutta jos vain istuu, niin ilman liikkeenkin aistii kiusaavana. Jo vanha roomalainen sananlasku totesi: Cutta cavat lapidem (pisara murtaa kiven), kun kerrottiin eräänä kidutuskeinona olevan sen, että katosta tippuu vesitippa aina samaan kohtaan kahlitun vangin päälaella. Ei se määrä, vaan loputtomuus... Erityisen onnelliseksi tuntee itsensä, kun jokin sairaus alka olla voitettu. On noustu kuopan pohjalta.

Tänä vuonna on saatu kokea päivittäin ihmisjoukkojen hätää, kun sodan takia perusturvallisuus on vain muisto eikä paremmasta ole toivoa. Pakolaisuus on nykypäivän maailmassa enemmän arkea kuin satunnaisista konflikteista johtuvaa. Merille on hukkunut pakolaisia kuljettavissa aluksissa enemmän turvaan pyrkiviä kuin ennen. Terroristien yllättävät tuhonhetket voivat osua sellaistenkin kohdalle, joiden koto tuntuu turvalliselta.

Näiden ihmisten kohtalon ajatteleminen nakertaa niidenkin onnellisuutta, joilla ei ole hätää. Auttaminen helpottaa heitä, mutta auttamisen tavat eivät kaikkia tyydytä. Jos pakolaiskeskus syntyy, suuri joukko entisiä lähellä asujia tuntee turvattomuutta, kun ei tiedetä tulijoiden taustoja. Rahallinen avustaminen on helpompaa, mutta varojen kanavoiminen oikein aiheuttaa keskustelua. Varsinkin sellaiset arvostelevat, jotka vähiten osallistuvat keräyksiin.

Yhtä kaikki: Suomessa on onnellinen se, jolla on villasukat jalassa. Villasukkabuumi on päässyt suureen kukoistukseen, kun ensi vuonna kaikki vastasyntyneetkin saavat nämä sinivalkoiset onnen eväät jo laitokselta mukaansa itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi. Aiemmin on sotilaskotityön tuloksena asevelvollisuutta suorittamaan tulleelle löytynyt villasukkapari, sieltähän se kansanliike oikein alkoikin. Terveiset tuttavalleni Anjalle!

Tellan joulua mummulassa parin vuoden takaa...

Koirien "vapautusliike" on myös saanut suuren voiton, kun idässä tapana olleesta koiranlihan syönnistä on alettu jo luopua. Parhaat ystävämme voivat toki länsimaissa yleensä saada rauhaisan elämän. Nykyisin kotieläimiä on alettu jo tuoda ikäihmistenkin yhteiskoteihin antamaan mukavaa seurustelua. Kaikista ei ole yhteislaulajiksi tai askartelijoiksi, mutta aniharva torjuu karvaturrin.
Kotieläimiä onkin myös taajamakodeissa yhä enemmän. Koiran ulkoilutus ei ole yksiselitteisen helppoa kakkapussi taskussa taluttajallekaan, eivät enää tahdo pientaret riittää. Kissat saavat liikuntaa tarpeeksi sisätiloissakin, eikä niiden hyvinvointi vaadi päivittäistä narun päässä ulkoilua.

Eilisiltainen puhelu Raijan kanssa muistutti, että varsinkin kissan kehräysääni on omiaan vähentämään stressiä niin kissojen maailmassa kuin niiden omistajissakin

Ventta holl, housuni puttoo

Suomalaiset sanalaskut ovat kooltaan kuin japanilaiset tankarunot. Muutamaan sanaan on kiteytetty oleellinen, joka tavoittaa kuulijansa. Tuossa otsikon sanalaskussa kiivas kamppailu keskeytetään arkipäiväisen rutiinin hoitoon, ja silloin ehkä taistelun pahin huippu lipsahtaa ohi, voidaan palata jatkamaan niitä muitakin tavallisia ja turvallisia arkipäivän asioita. Tämä sanalasku oli muistaakseni yksi Kari Suomalaisen piirrosaiheista. Siinä kaksi pulskaa ukkomiestä paini keskenään, ja toiselta on pettänyt housun ripustus, oleellinen henkselien nappi.

Miksikö juuri tuo asia nyt putkahti mieleen? Vuoden 1968 tammikuun alussa oli elämässäni hyvin merkittävä taitekohta, sillä olin pakkaamassa tavaroita siirtymään Helsingin Vuosaaressa olevasta kodista Helena-tyttären kanssa Turenkiin, jossa viikot tulisivat kulumaan kokopäiväisessä ansiotyössä Turengin yhteiskoulussa. Lauantai-iltaisin sitten matkattaisiin kotiin lyhyeksi viikonlopuksi. Helenalla oli meneillään viimeinen pikkulapsen vuosi, seuraavana syksynä alettaisiin kansakoulu. Vuoden päästä siitä on kulunut puoli vuosisataa.

Auskultointini eli opetusharjoittelu oppikoulua varten Helsingin normaalikoulussa oli edennyt puoliväliin. Fil.kand.tutkinto oli suoritettu reippaalla vauhdilla, sillä aloin opinnot vasta syyskuussa 1963, ja vuoden 1967 keväällä työ tuli tehdyksi. Vuoroon tuli opettajaksi pätevöitymisen opiskelu normaalikoulussa Helsingissä.

Koska minulla oli jo aiempi opettajantutkinto ja lukuisia työvuosia opetustyössä, anoin joulun alla 1967 yliopettajani Eino Tahvosen kehotuksesta kouluhallitukselta erivapautta, joka antaisi kelpoisuustodistuksen tämän tehdyn puolikasharjoittelun jälkeen. Sellainen sitten tulikin, ja muutto Kanta-Hämeeseen voi alkaa. Joulukuun 28 pnä 1967 saatu todistus oli ihan opetusministerin allekirjoittama. Silloinen tehtävänhaltija oli Ele Alenius, hänen nimmarinsa on tässä paperissa. Alenius on nykyisin yli 90-vuotias, hän syntyi 1925.

Tässä tuo merkittävä A-nelonen kokonaan. Siihen on liimattu liuta veromerkkejä, koska jokainen virallinen valtion paperi aiheutti pienen kuluerän saajalleen. Yhteensä piti pulittaa 177,50 mk  paperia hakiessa. Vertailun vuoksi mainittakoon, että sain kasvitieteen laitoksen puolipäivätoimisena kirjastoapulaisena kuukausittain 300 mk palkan. Paperiin on liimattu alaosan täytteeksi ruusukkeen muotoinen paperisinetti, sellainen oli myös fil. kand. tutkinnon todistuksessani. Tämä oli merkittävä paperi, koska sitten pyörähti käyntiin nimitysruletti, jonka ensimmäinen osanen olin minä ottamassa työn vastaan Turengissa. Sen aiempi haltija puolestaan voi siirtyä toimeen Helsinkiin, jossa joku toinen voi siirtyä taas siirtyä edelleen. Opettajantoimia tuli yleensä haettavaksi kesällä lukukausien vaihtuessa, tämä siirtyily johtui eläköitymisen lähestymisestä. Päteviä opettajia ei ollut jouten joulukuun maissa, joten elämänhistoriani ja sen aikainen tilanteeni taisivat olla ainoat sopivat tähän ratkaisuun

Ele Aleniuksen persoona on aiheena tuohon sanalaskun juohtumiseen mieleeni. Hänhän oli lyhyen aikaa ministerinä, sillä 1966-68 toimi ensimmäinen sodanjälkeinen hallitus (Paasion ensimmäinen), jossa SKDL oli mukana. Alenius nimitettiin II valtiovarainministeriksi, mutta miksi hänen allekirjoituksensa päätyi minun todistukseeni, johtui viransijaistamisista joululoman aikana, jolloin osa ministereistä oli poissa työstään ja jotkut toiset sitten hoitivat vähäisiä muodollisia tehtäviä, jonkalainen tuo minunkin todistukseni allekirjoittaminen oli ollut. Oikea opetusministeri oli silloin Reino Oittinen.

Ei ollut tamperelaisella muurarinpoika Elellä ollenkaan vähätuulinen paikka tuossa hallituksessa. Elettiin Urho Kekkosen pitkää presidenttiaikaa (1956-1982). Alenius oli koulutukseltaan valtiotieteen tohtori ja luottamusasemaltaan SKDL:n puheenjohtaja vuodesta 1967. I valtiovarainministeri siinä Paasion ensimmäisessä  hallituksessa oli Mauno Koivisto. Ulkomailla tapahtui mm. 1968 Tsekkoslovakian miehitys.

Elen kommentit toivat aina mieleen, että puhuja irtautui osallistumasta siihen "painin tuoksinaan", jota käytiin, ja hän asettui aina vähän kuin puun yläoksalle tarkastelemaan asiaa kokonaisuudessaan. Aika usein hän siis tavallaan luonnehti tilanteeseen kuuluvat asiakehykset, raamit, jolloin sitä taustaa vasten asian voi helpommin ymmärtää ja muodostaa pidempiaikaisen kannanoton. Tämän tyyppisesti viileän rauhallisesti voi nähdä sekä omat että vastapuolen parhaat ajatukset ja löytää yhteisiä mahdollisia toimintamuotoja. Siis oikea kunnon suomalainen! (Luulenpa, että nykyinen pankinjohtaja Erkki Liikanen on aika hyvin osannut nähdä Aleniuksen ajatustyylin, ainakin usein huomaan ajattelevani, että samoin olisi ehkä tuo toinen tehnyt.)

Aleniuksen kannanotot eivät aina miellyttäneet kaikkia oman puolueen jäseniä, ei myöskään silloisessa itänaapuri Neuvostoliitossa olleita johtajia. Pyyhkeitä tuli. Aleniuksen ministerikausi kesti vain vuoteen 1970. Hän siirtyi eduskunnan sisäpolitiikan maailmasta 1977 Suomen Pankin johtokuntaan, josta hän jäi eläkkeelle 1992. Tulevaisuuden tutkimuksen seura myönsi hänelle elämäntyöstään 2011 tulevaisuuspalkinnon.

Alenius ei muistaakseni saanut yhtään moitetta Veikko Vennamon johtamalta liikkeeltä, jonka yksi tärkeimmistä päämääristä oli "panna rötösherrat kiikkiin". Toki näitä asioita oli jo aikaisemminkin tuotu esille. Ehkä tunnetuin pitkäaikainen kritiikinmiekan käyttäjä oli pilapiirtäjä Kari Suomalainen (Hesarin töissä 1950-1991), jonka piirros Helsingin Sanomien sisäsivulta ensimmäiseksi bongattiin aamuisin. Kari Suomalainen oli hieman Eleniusta vanhempi, syntynyt 1920.

Vennamolaisuus oli saanut ilmaa siipiensä alle, kun 1959 oli perustettu Suomen pientalonpoikien puolue, mutta kun ryhmä 1960-luvun lopulla muuttui SMP:ksi eli Suomen maaseudun puolueeksi, päästiin jo eduskuntaankin 1970. Veikko Vennamo oli muuten aiemman sodanjälkeisen virkansa takia yksi merkittävimpiä edellispostauksessani mainittujen pientilojen perustajia, jonka avulla ratkaistiin suuri työllistämisen ongelma sodasta palanneille nuorille miehille (yli 400 000 evakkoa, rintamamiestä ja kaatuneen omaista sai asuinkelpoisen tilan).

Ihme juttu muuten, että tuo vennamolaisuuden esiin tuoma asenne epäkohtien kaiveluun (varsinkin johtavassa asemassa olevien henkilöiden kohdalla) on tällä hetkelläkin melkein hyvelistan ykkösenä, niin pyhästi sitä puolustetaan mm. tutkivan journalismin nimissä. On toki aihettakin joskus, mutta kun siitä on tullut jokapäiväinen leipämme, niin alkaa tökkiä kurkussa. Kansanradiomme tilalle kohonnut TV 1-kanava näet löytää melkein joka illaksi jonkun kiihottavan rötöksen tarkasteltavaksi ja tuomittavaksi.

Vennamoakin voitaisiin muistaa mieluummin tarkastelemalla näitä muita hänen aikaansaamiaan Suomen muutoksia, kuten Suomen historian suurinta maareformia. Ei niin, että mitä hyvää tai pahaa asiassa oli, vaan vaikkapa näin: Entäpä jos ei olisi tehty, mitä vaihtoehtoja? Kun oman sukuni varhemmat ratkaisut monessa tapauksessa olivat niinkin radikaaleja kuin maastamuutto, niin miten asiat olisivat edenneet näiden sukupolvien kohdalla.

Uskon, että meillä ei olla sen kurjempia sieluja kuin ennenkään. Ihmiset ovat pääasiassa hyvää tarkoittavia eivätkä järin älykkäitä. Eivät edes tutkivat journalistit ole niin älykkäitä, vaikka kommentit tulevat haastateltaville usein ylhäältä päin kuin ankaralta isältä lapselle. Ehkäpä pitäisi Aleniuksen tapaan nousta oksalle tai peräti pilven reunalle katsomaan, missä on metsä eikä etsiä yksinäisiä puita arvioitavaksi. Näkyisi sitten kukaties taivaalla olevien pilvien määrä ja kulkusuuntakin. Emme elä vain Suomessa, paikkamme on maapallo.

Kauan sitten Lehtimäellä

Kuva on kevättalvelta 1960 Länsikylän uudemman koulun nurkalta peltoaukealle päin.

Valmistuin Helsingin va opettajakorkeakoulun 2-vuotiselta S-kurssilta luokanopettajaksi keväällä 1958. Olin silloin 21-vuotias, ja Helsingin Sanomain, Opettajainlehden ja Virallisen lehden sivut olivat täynnään avoimia opettajantoimia. Viikonloppuisin saattoi nähdä kymmenien, jopa satojenkin avointen paikkojen listoja. Suomi oli toipumassa sodasta ja sen vaatimista korvauksista, niin oli menty vajaan viitisentoista vuotta. Monia tehtaita oli laajennettu tai peräti uusia perustettu, ja puuta tarvittiin paljon teollisuuden raaka-aineeksi.

Ollaan Marja-Leenan kanssa matkalla Lehtimäelle keväällä 1959, junassa olikin tuttuja matkalla samoin Pohjanmaalle. Taidetaan seistä Tampereella tai jollain muulla asemalla. Siihen aikaan junat seisoivat isommilla asemilla pidempään, hyvin ehti ulos jopa kahville tai ainakin lehteä ostamaan tai valokuvaan. Junasta poistuttiin Ähtärissä, josta alkoi linja-auto-osuus ensin Lehtimäen kirkolle, josta toinen bussi Länsikylälle. Koko päivä hupeni tietysti.

Maata oli asutettu jo pidemmän aikaa antamalla edullisia rintamamiespalstoja harvemmin asutuilta metsäseuduilta, joihin perheen perustaneet sodasta palanneet miehet olivat asettuneet. Tärkein elanto saatiin metsätöistä, jotka olivat aika kauan vielä ns. hevosvetoisia talvisin metsurin ja hepan yhteistyönä suoritettavia rupeamia, ja kesäisen kasvukauden aikaan työtä riitti omalla tilalla. Valtio maksoi myös erilaisia pikku palkkioita tilan kunnostajalle, mm. ojituksen tai kivenraivauksen ponnistuksista, lapsilisätkin jo tunnettiin.

Sodan jälkeen oli suuren syntyvyyden ja näiden uusien asumakylien tulon myötä suurta pulaa luokanopettajista, joten maahan oli perustettu väliaikaisiksi tarkoitettuja ylioppilaiden opinahjoja. Kun pakolliseen kansakouluun ei saanut muodostua yli 7 km:n kävelymatkaa, kouluverkko paisui. 1-3-opettajaisia pikkukouluja nousi joka kuntaan kattamaan tätä tarvetta. Nykyisin noita kouluja on enää vähän, useat niistä lakkasivat oppilaspulan myötä, sillä tehdyiltä pikkutiloilta ei tahtonut enää löytyä elantoa lapsille, muutto kaupunkeihin alkoi.

Seminaarit olivat huolehtineet kansakoulunopettajien ammattikasvatuksesta jo kauan, mutta se hidas tie kesti 4-5 vuotta. Ylioppilaille Jyväskylän kasvatusopillinen korkeakoulu oli ainoa vakinainen, Turkuun, Helsinkiin ja Ouluun tulivat väliaikaiset opettajakorkeakoulut. Noihin oppilaitoksiin otettiin ylioppilaita soveltuvuuskokeiden avulla. Jos jollakulla oli ennestään jo opettajankokemusta, voi päästä P-kurssille, joka kesti vain yhden talvikauden ja kesät sen kahta puolta.

Tässä P-ryhmässä enemmistö oli miehiä, jotka olivat olleet myös isänmaata palvelemassa rintamalla. Jotkut olivat jopa eläkeiän kynnyksellä, mutta kun vakinaista paikkaa ei voinut saada ilman muodollista pätevyyttä, he saivat tästä sopivan tilaisuuden. Oma vaimo saattoi hoitaa väliaikaista tointa tuon opiskeluvuoden ajan.

Viranhakuilmoituksissa saattoi olla maininta, että koululla oli sähkövalot tai että tie oli perille asti... Noihin aikoihin opettaja sai rahana maksettavan vuosipalkan, joka suoritettiin kuukausittain. Lisäksi piti opettajalle antaa ns. luontaisedut, joka tarkoitti kaivoa, lämmitykseen ym. tarvittavia polttopuita, pientä viljelykelpoista maata ja mahdollista kotieläinten suojaa eli navettaa. Jos niitä ei ollut ja varsinkaan kaupungeissa, niin opettaja sai palkan lisäksi hyvin vaatimattoman korvauksen niiden puutteesta. Luontaisedut poistettiin 1960-luvun loppupuolella, asuimme silloin Tikkurilassa. Rahapalkka hieman nousi, mutta kun kunnat alkoivat periä vuokraa asunnoista, niin tilille tuli selvästi vähemmän kuin ennen tätä uudistusta.

Kuva on koulun pihalta pyörätelineiden luota huhtikuussa 1960. Keväinen kylmäkausi vähän yllättänyt kevättakilla keikistelijän. Villakankainen takki oli alunperin vaaleankeltainen, ostettu ehkä Seinäjoelta, mutta sen helmat tuppasivat olemaan mustilla roiskeilla kävelyn jäljiltä, joten lähetin sen värjäämöön. Siellä se muuttui tiilenpunaiseksi, ja on tässä juuri otettu paketista. Maurin ottama kuva.

Hakeuduin Lehtimäen Länsikylälle, jossa koulu oli ollut jo vanhastaan. Olin siinä kylässä toimessa kaksi lukuvuotta. Punainen ennen sotaa rakennettu talo piti sisällään kahden opettajan tarvitsemat työtilat ja yhden asunnon. Kolmannen opettajan asunto ja opetustilat ja koulun keittiö olivat hiljattain valmistuneessa lisärakennuksessa. Olinkin sitten ainoa pätevä opettaja, sillä koulun miesopettaja oli ylioppilas Harri Kuortaneelta, joka asui vaimonsa Maijan ja pikkuisen Reetta-tyttärensä kanssa vanhan koulun asunnossa. Harrinkin tuli sitten joskus aika siirtyä tuohon P-koulutuksen putkeen, jos mieli jatkaa opettajan taipaleella.

Kylälle sattui sopivasti, kun hain opettajantointa, nimittäin oli toinenkin naisopettajan toimi täytettävänä. Minulla oli hakemuksen lisämääritteenä, että ottaisin toimen vastaan, jos tuohon vapaaseen toiseen toimeen tulisi valituksi juuri sisareni Marja-Leena, joka oli juuri valmistunut Lahden kauppaoppilaitoksesta merkonomiksi. Se siis edellytti johtokunnalta, että ensin katsottaisiin tämän toisen toimen täyttö ja vasta sen jälkeen se virka, johon olin hakenut.

Kuurtanelaiset perhekuvassa. Maija oli merkittävää Rasinperän sukua. Hän osasi myös paljon sellaista taitoa, joista ne muut saimme hyvää lisää opetustyöhön.

Johtokunnalle taisi olla helpotus saada lähisukulaiset koululle, kun opettajan asuntoja oli vain kaksi. Siskokset voitiin sijoittaa uuden koulun yläkertaan, jossa oli yhden ison huoneen ja keittiön kokoinen asuintila. Harri perheineen voi jatkaa asumistaan vanhan rakennuksen asunnossa, jossa oli kahden pienemmän huoneen ja keittiön tila asuttavaksi. Siinä he olivat pitäneet majaa jo edellisenkin vuoden. Kolmannelle opettajalle ei olisi helposti voinut kuinkaan osoittaa asuntoa koululta tai edes läheltä.

Koulun pihapiiriin kuului vielä pitkä talousrakennus, jossa olivat mm tarvikevaja, puuseet oppilaille ja opettajille ja halkovaja. Jossain vielä erilliset sauna/pesutupa, maakellari ja kaivokin. Puuta kului paljon, kun kaikissa tiloissa oli pönttöuuneja ja puuhellat. Päiväaskareista aimo osa oli siis puunkantoa. Maitoa haettiin naapurista, jossa oli lehmiä, muu tavara kaupasta.

Lehtimäen Länsikylällä oli etupäässä viljelijöitä. Hitaasti kasvavista metsistä alettiin työstää myös tilattuja hirsihuviloita. Lähin naapuri Viljo kuitenkin oli erikoistunut puutavaran kuljetukseen, sahaukseen ja kauppaan. Muutama mieskin oli voitu palkata toimeen. Siinä pihalla siis isot autot pörisivät päivän mittaan, ja perheen spanielikoira Peski puuhasi ahkeraan pihalla hoitamassa tehtäviään, satoi tai paistoi. Perheen emäntä Saini oli oikein taitava kahvinkeittäjä, hänelle kelpasikin siihen tarkoitukseen vain tietysti lähteestä noudettu vesi.

Ensimmäisenä vuonna Maija opetti opettajille ja nämä sitten oppilaille, miten kuuluisa Tiernapoika-esitys pannaan toimeen. Kuvassa Harri ensimmäisen ryhmän kanssa.

Oppilaat olivat innokkaita koulutyöhön, paljon hauskuutta saatiin päivän mittaan aikaiseksi! Kielellisiä vaikeuksia ei ollut, kun Lehtimäen kansa puhui aika lailla tavallista suomen kieltä. Vain Harri-opettajan perheessä kuultiin enemmän pohjanmaalaista poljentoa, kuurtanelaista. Taidettiin saada ainoa keskustelu aikaan adjektiivista tuima, mutta nyt en kyllä muista oliko liian vähän vai paljon suolaa ruoassa. Omassa kielessähän tuimalla tarkoitettiin lähinnä kovaa tai vaativaa, kuten tuima tuuli tai tuima ilme naamalla.

Tällainen parvi oli omia paimennettavia, luokat 3-4. Kuten kuvasta huomaa, myös lasten kodeissa ahkeroitiin pyöröpuikoilla ja villalangalla, niin monta islantilaiskuvioista villapaitaa tuli vastaan.

Monta hyvin lahjakasta lasta oli joukossa, joten toisinaan oli työtä löytää kaikille sopivia haasteita. Siihen aikaan elettiin vielä kussakin oppiaineessa ainokaisen oppikirjan varassa. Työkirjoista ei oltu kuultukaan, ne tulivat vasta paljon myöhemmin peruskoulun myötä 1970-luvulla. Siispä siniset vihkot ja lyijykynät olivat tärkeä osa opetusta, samoin opettajan suullinen opetus. Kouluradiokaan ei vielä ollut ottanut paikkaansa, siihen olisi tietysti tarvittu se radiokin, kallis laite. Osa kylän väestä oli ns. helluntailaisia, kurinpitovaikeuksia ei koulussa tunnettu.

Koulutyöt muodostuivat sitten niin, että päivänavauksen aikaan kaikki oppilaat ja opettajat kokoontuivat vanhassa rakennuksessa olevaan juhlasaliin, jossa laulettiin jostain opaskirjasta löytyvä virsi-vaihtoehto, ja toisesta kirjasta luettiin sille päivälle tarkoitettu muutaman rivin mittainen mietelmä, usein uskonnollissävytteinen. Minulle lankesi tuossa hetkessä pelimannin osa, sillä olin saanut hieman koulutusta harmonin soitossa. Opettajan tutkinnon musiikinopetuksen vaatimus oli osata säestää vähintään 30 virttä. Jos ylti alkusoittoihin asti, voi saada hieman paremman arvosanan kuin alin tyydyttävä. Enemmän virsiä tuli kuitenkin laulettavaksi vuoden aikana, siksi piti iltaisin aina harjoitella seuraavan päivän tehtävää.

Lasten vanhempien ja koulun välisiä suhteita ylläpidettiin usein lauantai-iltaisin, kun opettaja oli kutsuttu kylään. Kahvin ohella tarjottiin tavallisesti itse tehtyä leipäjuustoa, jota kastettiin kahvikuppiin. Myös ns. sienikakku (paljon munaa ja sokeria) kuului asiaan, siinä oli joskus mukana mausteitakin, mutta keskimääräinen mauste oli suola, jossa meillä riitti ihmettelemistä! Ohjelmana noissa vierailuissa oli joskus talon lasten esittämä näytelmä koulusta, jossa joku lapsista esitti opettajaa. Hänellä oli jalassa arvon merkkinä äidin korkokengät...

Käytiin tervehtimässä Länsikylän ystäviä kesällä 1961, kun asuin jo Sysmässä. Kuvassa on perheen uusi jäsen Helena 3-4 kk:n ikäisenä ja naapurin tyttö Liisa, joiden pihalla siinä puron toiselle puolella seistään.

Koulu oli pienehkön puron ympärille muodostuneella peltoaukealla, jossa lähimpiä asuintaloja oli kolme. Pellolla ja puron rinteissä oli siis välituntilatu oppilaille, ahkerassa käytössä talviaikana. Latua voi jatkaa kylän muihin osiin kotimatkaa tai kauppareisua ajatellen. Polkupyöriä ei meillä ollut, joten sulan maan aikana käveltiin ja muulloin suksittiin.

Enemmän kylää kyllä oli Kuortaneelle ja Alajärvelle vievien maanteiden ja sivuteiden varsilla. Kesäniemen Aarnen kauppakin löytyi, joten pitkälle ei tarvinnut lähteä. Halusipa sitten mitä tahansa, niin Aarne järjesti. Ostimme paljon Kimmo-merkkisiä hyviä villalankoja, joista syntyivät monet villapuserot itselle ja sisaruksille vuoden aikana.
Kerran Aarne yllätti, kun hän esitteli hankkimiaan oikein hempeitä ohuita alusvaatteita, jotka niihin aikoihin oli aina pakattu yksitellen pahvikoteloon. Pitihän niitä sitten ostaa, muuten kauppias olisi pettynyt. Yhden hienon rimpsureunaisen nailonalushameen kohtalo oli kuitenkin aivan muuta kuin voisi odottaa. Kun oli hankittu koiranpentu, niin se oli oppituntien aikana ikävissään mennyt rimpsuja imeskelemään, ja ihan käyttökelvottomaksi se unelma sitten meni.

Marja-Leena ja Eki ensimmäisenä vuonna 1958-59.

Koiria oli oikeastaan kaksi, kun ensimmäisenä vuonna talossa asui Marja-Leenan ottama seropi, vaaleanruskea lyhytkarvainen Eki (taisi muuten olla tyttökoira), ja itselleni vuotta myöhemmin hankin karkeakarvaisen terrierin Pikin, joka oli se varsinainen rimpsunsyöjä. Piki siirtyi anoppilan koiraksi aika pian, jo kesällä 1960, kun heiltä oli oma koira siirtynyt pilven reunalla katselijoiden osastoon.

Piki ensimmäistä jouluaan, käymässä Seinäjoella.

Nuorten naisten viikonloppuajat kuluivat joskus yleisissä huveissa. Ne saattoivat olla tietysti vain tanssit, mutta tavallisimmin oli myös ohjelmaa, kuten kerran, kun mentiin Ähtäriin, jossa Olavi Virta esiintyi tulipalopakkasen kanssa yhtaikaa jollain seuratalolla. Lannevanne- niminen jumppalaite oli silloin kovaa muotia, se keikkui solistinkin yllä laulun aikana. En kyllä muista, kuinka Ähtäriin mentiin, luultavasti Keskisen taksilla, milläs muuten. Niihin aikoihin kalenteriin kuului vielä ns. rukoussunnuntait, jonka yhteydessä ei voinut olla mitään iltahuvia lauantaina.

Koulun yläkerran kammarissa otettu kuva 1960. Ylläni on itsetehty tomaatinpunainen villatakkipusero, työn alla vetoisiin nukkumatiloihin tarkoitettu hartialämmitin, jossa oikeastaan oli vain pelkät hihat ja selkäkappale niiden välissä. Kudottiin siis kuin leveää kaulahuivia puolitoista metriä.

Niinpä villaneule oli käteen tarttuva askare melko usein. Oli meillä Marja-Leenan ja Harrin perheen kanssa myös pitkiä marjapussisessioita, jotka keskeytettiin välillä ja jatkettiin sitten seuraavana tai muuna päivänä. Niihin aikoihin kirjoiteltiin vielä aika usein kirjeitäkin. Kun kuvioihin mukaan tuli Kausalasta lähtöisin oleva junanlähettäjä Mauri, josta myöhemmin tuli aviomieheni, perehdyttiin tarkemmin myös valokuvaukseen ja klassiseen musiikkiin.

Huonekasvien hoidon alkeet tulivat tällä kylällä myös opituiksi, olihan oppimestarina naapurin rouva Saini ja myös Seidi, joka oli hänen miehensä veljen Toivon emäntä. Opin tuntemaan kukkapöydän ja sen sijoittelun, joka uunilämmityshuoneissa ikkunan edessä oli kukkien kannalta ihanteellista. Ja kuinkahan monta lajia pistokkaita tulikaan kotiin kannettua? Silloin kukat istutettiin mielellään styroxista tehtyyn melko valkoiseen ruukkuun, jossa kasvi ei saanut kylmää vetoa juuristoonsa. Ja ruukut tietysti Kesäniemen kaupasta.

Vanhoja valokuvia tarjolla

Sain Ullalta viikolla liudan hänen aikoinaan skannaamiaan vanhoja kuvia eri albumeistamme, ja sehän ilahdutti merkkipäivän tiimoilta mukavasti! Oma kuva kelpasi tietysti ensimmäiseksi, kun löytyi se ensimmäinen koskaan otettu valokuva vuodelta 1938, jolloin olimme juuri muuttaneet Iitin kirkonkylään Johanneksesta Viipurin eteläpuolelta. Emme olleet evakkoja, se vuosi oli vielä edessä päin johannekselaisille. Perheemme muutto oli työpaikkaan liittyvä, kun isä-Tatun toimi Karjalassa loppui, oli haettava työtä muualta. Kuten olen jo usein maininnut, asuimme ensin vuoden verran vuokralaisina naapuritontin talossa, joka oli niihin aikoin kansakoulunopettaja Ferdinand Ruokosen perheen kesämökki.

Tänään olen niistä hieman katsellut tuttuja maailmoita vuosikymmenien takaa. Ainoa kuva ennen meidän talon rakentamista tästä tontista on tämä tulitikkuaskin kokoinen kuva, jossa näköalaa hallitsee suuri pihlajia keskellä kuvaa peltosuikaleen takana. Pihlajia on vieläkin, mutta eri puita, ja isot vaahteratkin ovat jo ehtineet tulla ja mennä tontilla. Maat omisti Iitin seurakunta, ja taloja tehtiin vuokratonteille, niin siis meillekin. Kuvan oikeassa oleva kuusiryhmä on seuraavan naapurin eli Lepolan tontilta, ne puut ovat vieläkin pystyssä.

Kolme vanhinta lasta katselee tässä iittiläistä maisemaa ensimmäisenä kesänään täällä 1938. Istumme ikäjärjestyksessä vasemmalta oikealle: Pertti Olavi täytti elokuussa 3 v, minä Terttu Kaarina sen vuoden marraskuussa 2 v, Pentti Markus, joka oli syntynyt sen vuoden tammikuussa ja juuri ja juuri pysyi istumassa.

Albumin sivun kuva sisältää myös lehtileikkeen Helsingin Sanomista, joka 1950 - 60-luvulla suosi sananlaskujen ripottelua palstojen täytteiksi. Mauri Haapasta miellytti leikata niitä talteen ja liimata tyhjiin paikkoihin  mm. albumeissa.

Tämä kuva jäi sotavuosien takia pitkäksi aikaa ainoaksi kuvaksi talostamme, joka valmistui osittain asuttavaan kuntoon syksyyn 1939, jolloin muutimme tähän ja isäpappa lähti maata puolustamaan rintamalle. Talo oli tehty Kymentakaa ostetun puretun riihen hirsistä sen kokoiseksi, mihin hirret riittivät. Katto päreistä, ja katonlappeet etelään ja pohjoiseen. Taloon tehtiin keskuslämmitys vesipatterein, ja vettä lämmitettiin hellan vasemmalla sivulla olevasta eri tulipesästä. Talon etupihan tunnistaa ns. tuulikaappi-eteisestä, ja tikkaat vievät sen sivussa katolle. Yläkertaan veivät samat raput kuin nytkin, mutta se tila oli vain kylmävinttiä kutterinpuruineen. Syksyn kylmettyä sinne ripustettiin, jos oli saatavilla, palvattu sian kinkku, josta sitten sai einestä pitkäksi aikaa.

Talon edessä seisoo tämä asukaskatras, jossa pääluku on lisääntynyt yhdellä. Marja-Leena syntyi taloon muuton aikoihin joulukuussa 1939. Häntä katsellessa arvelisin, että kuva olisi otettu kesällä 1942 eli tyttö olisi n. 2,5-vuotias. Pertti vasemmalla seisoo alempana rinteessä ja näyttää lyhemmältä kuin oikeasti on itseeni verrattuna. Pojilla on vaaleanvihreät gabardiinin tapaisesta kankaasta tehdyt henkselihousut, tytöillä puna-valkoruutuiset mekot. Tietysti oltiin paljain jaloin...

Kuva on saman kesän satoa, mutta eri päivältä, kun tyttöjen mekot ovat erilaiset. Pojilla on samat housut edelleen. Varsinkin arkipäivisin tytöt käyttivät aina esiliinaa. Istumme naapurin aikamiespojan Tervolan Sakarin kuorma-auton keulapuskurilla, joka auto oli peruutettuna Tervolan mäkeä ylös talon nurkalle asti.  Sakari hankki auton saadakseen elantoa kaikenlaisen kuljetuksen myötä. Pertti on kuvassa noin 7 v eli alkamassa kansakoulun sinä syksynä, minulle kääntyy iäksi 6 sitten myöhään syksyllä, ja Pentti vielä sen vuoden sinnittelee 4-vuotiaana, vasta tammikuulla tulee lisävuosi.

Muistan tuon Pertin johtajakepin, se oli sorvattu ohut keppi, jonka päässä nökötti punainen puinen pallo. Ettei vain olisi ollut synttärilahja, eihän lasten tavarat vuosikausia kestä (kuva olisi silloin elokuulta 1942). Pertin kohdalla täytyy sanoa, että tämä lause olisi poikkeus säännöstä, hän säilytti ja piti huolellisesti kaiken omaisuutensa. Tyttöjen tukassa oli oikealle puolelle palmikoitu pikkupätkä lettiä, jota koristi aina silloin lettinauha. Ne piti silittää pesun jäljeltä, sain kunnian siihen.

Naapurissa asui niihin aikoihin sotapakolainen muualta Suomesta, nimeltään Anna-Liisa, jolla oli kamera ja hän otti nämä kolme kuvaa sinä kesänä. Kuolema korjasi kuitenkin hänet pian, silloin oli paljon keuhkotuberkuloosia liikkeellä. Tilannevalokuvia ei sitten pitkiin aikoihin tullutkaan.

Seuraavan kuvan ottoon on vierähtänyt aikaa. Kuvassa on Seija, joka syntyi 1943 joulukuussa (hän oli täyttänyt 7 v vuonna 1950, jolloin taloa alettiin suunnitella isommaksi). Seijalla oli kuitenkin käytävänä viisi vuotta kirkonkylän alakoulussa, kun yksi vuosi meni sairastelun takia katkonaiseksi. Marja-Leenakin oli ollut 5 vuotta alakoulussa, joten se oli tuttua, hän meni ekalle oppikouluun syksyllä 1951, kun itse olin viimeisellä eli viidennellä. Seija toipuu tässä kuvassa oman hoitolampaan kanssa kesällä 1955 alkaakseen oppikoululaiseksi. (Sinä kesänä olin saanut ylioppilaslakin ja asuin kesän Lahdessa, jossa oli kesätyöpaikka.) Pitkä koulumatka tiedossa, onneksi niihin aikoihin jo jonkinlaista linja-autokyytiä sai kylältä Kausalaan.

Kuva on mukana sen takia, kun kaikenlaisista rakennustähteistä valmistui pikkutyttöjen leikkimökki ylämäelle, lähelle Niemelän tontin rajaa. Sen lähelle istutettiin koivuja, jotka pian kasvoivat mahtipuiksi ja kaadettiin 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa, ennen autotalliaikaa 1991. Puolimetriset tyvet ovat vieläkin siellä osin esillä... Tatu istutti tytöille myös pihasyreenejä, papulanruusua ja karviaisia, että oli kotoisampaa. Voi olla, että tuo mökki palveli alkuun omien poikien partiolaiskämppänä, ennenkuin tytöt sen perivät. Jotain sellaista tulee nyt mieleen.

Seuraava kuva on jo hieman pienentyneestä perheestä kesällä 1956. Taloon oli hankittu vaaleanruskea Pobeda- henkilöauto, ja sen edessä poseeraavat äiti Elsa, täyttänyt keväällä 50 v, Raija 8 v ja Seija, joka täyttäisi seuraavaksi 13 v. Ensimmäisen talokuvan puhelinpylväs on piiloutunut ison vaahteran sisään, myös naapurin pihasyreenit ovat viidakon korkuisina toisella puolella. Raijasta on vain vähän pikkulapsikuvia. Kotona ei ollut kameraa.

Uutta polvea on jo kuvassa, joka on otettu kesällä 1961. Vierailulle Lehtimäeltä tuli nimittäin Sari Johanna vanhempineen ja isovanhempineen. Sari on syntynyt lokakuussa 1960. Kuvassa on Marja-Leenan kanssa kyykyllään myös Raija 13 v. Tatu ja Elsa vasemmalla, sitten Pennasen Mauri, Vieno ja Aarne oikealle takarivissä. Vauvanpyykkiä kuivumassa ladon nurkkaan viritetyllä narulla. Tatun ja Elsan syreeni-lehtimaja näkyy siinä takavasemmalla.

Lato-navetta taitaa olla vielä alkuperäisessä asussa, kun katson katon jyrkkyyttä. Näyttäisi myös olevan kaksi ovea, joiden kautta heinät ahdettiin sisään kesällä. Myöhemmin latoa madallettiin ja katto loiveni sen myötä. Pertti opiskeli näihin aikoihin vielä Heinolan seminaarissa, olisiko tehnyt sen homman kesätöinään? Muistelen kuulleeni, että se oli hänen käsialaansa.