Kuten kasvimaailma-blogistani voi lukea, olen myllännyt puutarhalla vanhojen mustaherukkapensaiden kasvupaikalla, kun ne eivät ole tuottaneet enää vuosiin kunnon satoa. Aion poistaa koko rivin, 5 pensasta. Tuo omenapuiden ja herukoiden vallassa oleva alue oli pensaiden istutusten aikaan keittiökasvisten maa, sillä isommilla pelloillamme kasvatettiin viljaa ja perunaa, kun omia suita oli 8 ja kotieläimet siihen päälle. Meillä oli kaksi lehmää, sika ja muutamia kanoja, joskus lampaitakin. Vanhempani istuttivat pensaat ja puut paikoilleen 1940-luvun lopulla, yli 60 vuotta sitten, mutta kasvatimme taimien tulon jälkeenkin väleihin jäävissä tiloissa mm. kaaleja. Viereisestä suon palokaivosta haettiin kasteluvesi. Silloin ei tunnettu viljelykasvi rypsiä, jonka myötä ristikukkaisten kasvatus on tosi vaivalloista nykyisin, kun kirpat tulevat suurina parvina syömään taimet, jollei niitä pidä harson alla (joka taas kostealla kesällä aiheuttaa homehtumista).
Tuo herukoille istutettu maa sai sittemmin väleihinsä puutarhamansikkaa. Olin niihin aikoihin keskikouluiässä ja kävin kesäansiossa Radansuun Lomakodissa, jossa tehtäväni oli avustaa keittiötöissä. Perunankuorintaa ja sillinperkuuta, astioiden kuivatusta (kaikki tiski kuivattiin pyyhkeillä), meijerillä käyntiä jne. Joskus jouduin myös siivoilemaan vierashuoneita, joskus poimittiin marjoja. Työaika oli aamukahdeksasta ilta kuuteen. Kotonakin piti osallistua askareisiin ja varsinkin viljelytöihin. Sisareni Marja oli lähes päivätöikseen lastenhoitaja, hän oli jo yli 10-vuotias, ja nuorimmaisia piti vielä autella. Pian hänkin siirtyi lomakoti-töihin, mutta ikäraja oli 15 vuotta. Itse olin päässyt töihin jo 14-vuotiaana, joten niin taisi käydä siskollekin. Lomakoti tuli kesätyöpaikaksi myös lukioaikana, valinnanvaraa ei ollut. Yhtäaikaa emme Marjan kanssa kuitenkaan siellä olleet, hän kai peri minun "vakanssini".
Palkkaa ei keittiöpiika juuri saanut, viisikymppiä kuussa (nykyrahassa mitaten se voisi olla ehkä 20 e). Mutta saihan siinä ateriat päivittäin, olisi saanut majoituksenkin, mutta en tarvinnut, kun työmatka oli vain pari kilometriä. Sanomattakin on selvää, etten hallinnoinut itse tulojani, vaan kiikutin ne äidin käyttöön. Muistan hankituksi sadetakin ja läskipohjakengät. Sadetakki oli vihertävä, sisarelleni Marjalle hankittiin sininen ja ne olivat ns. plastikkia, eivätkä ne järin kauan kestäneet, kun koulumatkapyöräily rasitti takin saumoja. Mutta muutama kuukausi meni kuivin hartioin! Luokkaretkeltä Helsinkiin, keväällä 1952 otetussa kuvassa ovat nuo kengät jalassani, joten niiden ostoansiot ovat syntyneet kesän 1951 aikana. Luokkaretki tehtiin tuolloin aina viimeisen eli V luokan keväänä, jolloin myös luokkasormukset hankittiin.
Mansikanviljely tuotti mukavia hetkiä, vaikka pitihän niitäkin kastella. Se ei ollut niin vaativaa kuin kaalille. Lisäsimme mansikan viljelyalaa, ja kesällä 1951 saimme hyvin runsaan sadon. Äitini keksi, että voisimme kaupata marjoja työpaikkaani Lomakotiin, ja niinpä heinäkuulla menin töihin muutaman kerran mansikkalastilla varustettuna. Saimme sadosta niin paljon rahaa, että äiti-Elsa lähti linja-autolla Lahteen hankkimaan isä-Tatulle kesäpukua. Sodasta palanneella miehellä ei tuolloin pukuja ollut liiaksi asti, kesäpukua ei lainkaan. Äitini oli hiljattain ommellut ruskeasta gabardiinista molemmille vanhemmille päällysvaatteet, mutta ne pantiin ns. navettatakeiksi. Rahaa kului nimittäin paljon muihin hankkeisiin, kun talon yläkertaa valmisteltiin juuri tuolloin asumistiloiksi isommille lapsille.
Kaupasta tuli vaalean siniharmaa, ohuesti raidallinen asu, ilmeisesti hinta ei ollut suuri, kun kangas oli rypistyvää. Mutta puku kuitenkin! Sitä tarvittiin välttämättä, sillä isällä oli harvinainen tilaisuus: ihan ulkomaanmatka Ruotsiin, jonne maatalousteknikot tekivät opintomatkan. Se taisi olla vuosi 1951. Muistan ryhmäkuvan satamasta tuolta retkeltä, jossa isäni lyhyenä miehenä seisoo eturivissä, leveät housunlahkeet tuulessa lepattaen. Käsivarrella vaalea päällystakki hyvin taiteltuna, päässä vaalea lippis. Tarkemmin katseltaessa olisi selvinnyt, että takki oli äitini kesäpopliinitakki, mutta sen aikainen pukeutumismuoti edellytti, että kaikilla oli aina mukana popliinitakki (ei sateenvarjoja tai sadetakkeja), ja niin isälle mukaan se ainoa saatavissa oleva! Onneksi oli kauniit ilmat, eikä laskosteltua vaatetta tarvinnut pukea päälle. Siihen aikaan olisi ollut liian rajua pitää naisten napituksella ollutta vaatetta! Isä-papan 50-vuotispäivät olivat jo lähellä, hänhän oli syntynyt 1902.
Elsa oli kehittynyt aika hyväksi ompelijaksi, hän valmisti itselleen ja lapsille lähes kaikki vaatteet, ja kaupoissa alkoi jo olla kankaita saatavilla. Niihin tarvittiin kuitenkin pitkään sodan päätyttyäkin ns. yleisostokorttia, joten kankaan määrä oli rajoitettu. Vielä sitä säännösteli myös se, oliko kauppiaalla halua myydä saaduista kangaspakoista. Kauppias halusi pitää tietyt varakkaat ostajat tyytyväisinä, ja tulleet kankaat olivat ns. tiskin alla. Jos näillä ykkösasiakkailla ei ollut tarpeita, kangasta jouti sitten muillekin. Kausalassa kangaskauppaa harrasti Matti Alm. Tuo liike sijaitsi vaaleassa puutalossa, kulmatontilla nykyistä Iitinseudun toimitusta vastapäätä. Talo on nykyisin purettu. Myös SOK-kaupassa oli kangasosasto, mutta vaatimattomampi. Osa vaatteista valmistettiin edelleen vanhoista vaatteista purkamalla ne osiin ja paloista "taiteilemalla".
Onneksi äidin sisar Impi, joka asui Hyvinkäällä ja kävi töissä Verkatehtaalla taideparsijana, sai edullisesti ns. hylkypaloja, jos prosessissa oli rikkoutunut kangasta niin pahoin, ettei siitä saanut parsimallakaan kunnollista. Parista kolmesta palasta sai jo lapsen vaatteen aikaiseksi. Luokkaretkikuvassa vuodelta 1952 näkyy ylläni tummanpunainen puolitakki, sekin Elsan valmistama ja juuri nosta hylkypaloista. Istun eduskuntatalonrappujen alimmilla portailla, mutta kävimme myös mm. kansallismuseossa. Matka tehtiin junalla. Kuvia otti luokkakavereistaan kameran omistanut Irja Virtanen, luokkamme ehdoton haka pesäpalloilussa.
1952 oli Suomessa melkoisen vilkas, kun oli Helsingin olympialaisvuosi. Täällä maaseudulla niistä ei tiedetty muuta kuin lehtikuvien todisteet ja STT:n uutisten kertoma, mutta yleisurheilu oli nuorison keskuudessa suosittua! Samalle vuodelle osui Armi Kuuselan valinta Miss Universumiksi. Olin Lomakodin päivätiskejä kuivaamassa, kun vastaava johtajatar eli emäntä Kerttu Hukkila tuli innoissaan kansliasta keittiön puolelle lehti kädessään ja julisti Kuuselan voittaneen. Minä reppana en ollut koko jutusta ollenkaan kärryillä, tiesin vain, että olympialaisissa kilpailee suomalainen Teemu Kuusela, liekö ollut painonnostaja, nyrkkeilijä vai mikä. Ja kyllä sain makeat naurut tietämättömyydestäni! Maaseutuväki sai nauttia tapahtumista myöhemmin, sillä elokuvateatterit esittivät ennen varsinaista filminäytöstä lyhytfilmejä, jotka sisälsivät juuri ajankohtaisasioita. Mutta meidän väeltä ei juuri rahaa liiennyt elokuviin, pyöräilymatkakin sinne olisi ollut illalla 8 km, eikä siis tiedetty kuva-uutisistakaan.
Kiitos muistojen jakamisesta!
VastaaPoista