Reipasta lokakuuta mennään!

Kulunut viikko on vilkkaimpia tällä tontilla. Asukasmääräkin nimittäin lisääntyi torstaina peräti 6 hengellä, kun nuorempi tytär ja miehensä tulivat viikonloppuvierailulle auto täynnä ocicat-kissojen kuljetusboxeja. Nähtiin nuorimmaisen eli Taran kanssa ensi kertaa! Kuvassa kerrankin kaikki yhdellä kertaa, kun ruokakupit lähellä toisiaan. Iso poika Leo on vaalein, ja etualan ruskein Nasu, Tara on oikealla ja takana Ansa. Tyttökissojen tunnistaminen oli minulle vaikeaa, joten korjasin tämän kohdan kommentin mukaan. 7 kuukauden ikäinen kuopus on jo isojen tyttöjen kokoa, 3,5 kg. Se millä kohtaa Tara syö, pitäisi kyllä kertoa nimen, sillä hän on Leon lemmikki, ja sijoittuu siis viereen!

Kissojen ja Wilman kohtaaminen hieman jännitti, mutta vanharouva otti asiat arvokkaasti, ei haukkunut eikä tehnyt pikaisia liikkeitä, jopa peräytyikin, jos vähänkään siltä tuntui. Lopulta kissat uskaltautuivat jo lintujen seurantaan makuuhuoneenikin ikkunalle. Kun koira oli sängyn alla, niin kenttä oli vapaa. Vauhdikkaat kissat saivat mattoa kasaan yhtä hyvällä menestyksellä kuin koiravieraatkin, toisiaan jahdatessaan, se on kai heidän hippa-leikkinsä. Varsinkin Taraa kaikenlainen liikunta vielä innosti, ja jos ei ollut kissakaveria, niin ihminenkin kelpasi.

Tapahtumat alkoivat jo kyllä jo alkuviikosta, sillä sain puhelinviestin että huonekaluni tulivat valmiiksi Kausalan työpajassa. Tietysti heti säntäsin niitä katsomaan. Olikin hyvä yllätys, kun urakka valmistui noin joutuin, ja pitkään pähkäilty väri on oikein sopivan neutraali ja sopiva entiseen värimaailmaani. Eipä kestänyt montaakaan hetkeä, kun kamppeet olivat jo kotona, kiitos super-Hessun, jonka näin ajelevan Kausalaan mennessäni peräkärryä vetäen. Pidin sitä ihan järjestettynä ennusmerkkinä, joten uskalsin soitella hänelle, ja puhelusta ei ollut kulunut kuin hieman yli tunti, kun jo nostimme aarteita peräkärryn uumenista sisään. Hyviä ystäviä on! Tuossa kissakuvassa hieman sohvanreuna pilkottaa Leon vierellä.

Eikä siinä vielä kaikki. Kun kehuin Marjalle huonekaluja katsoessa, että yleensä istun pikkusohvalla jalat käsinojalle nostettuna, niin Marja ratkaisi ongelman muutamassa sekunnissa, sillä huonekalujen kangasta oli vielä tähteenä ja hänellä taas säkillinen styrox-rouhetta varastossa. Jalkatuki ilmaantui tänään puolilta päivin elämää sulostuttamaan!

Eilisilta kului, kuinkas muuten, Kirkonkylä-Radansuun kyläyhdistyksen tavanmukaisessa syystapaamisessa, eli yhteisellä muikkuaterialla. Tapahtuman nimi on Muikunkutujuhla, ja tapahtumapaikkana Radansuun kartanohotellin kestitystilat. Paitsi hyviä ruokia oli tarjolla merkittäviä ohjelmia, kuten Mr. ja Miss Muikun kruunaus, molemmat tittelit menivät reippaasti yli 70-vuotiaille aktiivisille kyläyhdistyksen jäsenille. Lisäksi otettiin käyttöön standaarien luovutus, sen saivat pitkäaikaisin kyläyhdistystyömme pariskunta (isännälle osui sopivasti myös Mr. Muikun kruunu), toisen standaarin saivat puolestaan oman kyläkauppamme puuhakkaat siskokset, jotka ovat jo kymmeniä vuosia avustaneet ties missä kissanristiäisissä mm. tarvikkeita toimittamalla, "aseveli"-hintaan. Oma panokseni olivat aikaisemmassa blogissani esitellyt keramiikkamuikut, jotka menivät arvanmyyjien kauppaamina kuin kuumille kiville! Yhtään ei jäänyt, vaikka olin varustautunut yli 30 yksilön määrällä. Arpoja myytiin myös runsaasti, arpavoitot olivat kaikki lahjoituksia, joten kyläyhdistys sai hieman tuottojakin tilaisuudesta.

Olimme pohjustaneet iltajuhlaa sopivasti, ajelimme Mustilan arboretumin syksynäkymiä katsomaan, sateiden lomassa sopivasti saatiin pari tuntia kulumaan ihanassa maisemassa (saappaat olivat tarpeen kyllä). Aivan ihastuttava oli vielä melko lehdekäs huntuvaahtera Acer triflorum, joita oli muutama etelärinteellä ryhmänä. Lisää Mustilasta kasvimaailma-blogissani, lähiaikoina.

Juhlailta päättyi kotiin tultua sienten esikäsittelyyn, sillä Marjo ja Päivi olivat saaneet liikaa suppilovahveroita, nehän ovat tänä vuonna aivan jättikokoisia runsaiden sateiden takia. Saatiin esikuivahtamaan viisi tarjottimellista suikaloituja sieniä, jotka sitten menivät tänän aamuna freesauspannu-ohjelman läpi, tuloksena n. 2,5 l pieneksi rouhittua ja vähävetistä sientä, valmiina pakastettaviksi kerta-annospusseissaan.

Päivittäin on ehtinyt tapahtua jos mitä, ja on opittu uusia asioitakin, nimittäin tulevan syntymäpäiväni lahjakin kaivettiin auton kätköistä, se oli yhdistetty Canonin scanneri/printterilaite, joka tuossa kuvassa kököttää uutena kalusteena tietokonepöydän kulmalla. Sen hallintaa minunkin apuvälineeksi on siis nyt opiskeltu. Teoriassa olen tietysti vahva tässä asiassa, sillä olen printannut kymmeniä tuhansia sivuja elämäni aikana, mutta tämä on myös digi-ohjattava ja kun siinä on mukana monipuolinen kuvan käsittelijä eli scanneri, niin varmaan täytyy istua hiljakseen opaskirja kourassa muistelemassa, mitä tuli kuultua. Suuret kiitokset kaikille kolmelle jälkipolven jäsenelle, jotka ryhdyitte hommiin!