Tuulet vievät

Viikko vierähti kosteiden ja melko lämpimien säiden merkeissä, mutta viime yönä on tullut muutos, ja kylmempää ilmamassaa on tullut "pikajunalla" jo tänne etelä-Suomeen asti. Keinunkaatotuuliksi nimeämäni reippaat elokuun alun virtaukset ovat olleet yleisimmin siinä 10. päivän tienoilla elokuussa, joten aikataulussa ollaan. Nyt ei tosin kaatunut keinu, vaan päivänvarjo. Kas kun en kuullut sen kaatumista, mutta se ei ole ihan osunut seinään. Varmaan Tella kuuli, kun tuli uniltaan illalla monta kertaa katsomaan tupaan, jossa perkailin mustaherukoita.

Onneksi kellahtanut varjo ei saanut tuhoja aikaan pation ruukkukasveille, kaikki näyttävät selvinneet samankuntoisina kuin olivat eilenkin, kuka minnekin kenallaan. Kostea kesä tekee tepposia ruukuissa olijoille, jos sattuu olemaan reiätön suojusruukku päällimmäisenä. Joulukaktuksesta kaadoin aamutoimena pois lähes desilitran liikavettä, jota oli kertynyt koko maanantain ja tiistain välisen yön jatkuneesta sateesta.
Pääosa tällaisen kesän töistä on liikakasvun hallitsemista, esim. pihajasmike on taas vakaasti päättänyt voittaa rinnepolun alueen joutavana tilantuhlauksena, joten sen oksien leikkuu on tullut jokavuotiseksi työksi. Samoin on kuljettava valamonruusujen ja jättitattarin tienoissa, heinäkasvustoista nyt puhumattakaan. Jos ilma viilenee useammaksi päiväksi, ainakin niin ennustetaan, niin sirppihommia voisi miettiä. Puupinojen siirtoa sisätilaan pitää vielä jatkaa, sain yhden puolikaspinon tehtyä maanantaina, mutta loput kaksi näyttävät hieman liian huterilta ottamaan vastaan suuria lumitaakkoja talvella.

Olen siirtynyt vihdoin viimein mattopuissa suunnitelmista toteutukseen, eli kuteiden halkaisu, lajittelu ja täydennyksien hankinta tulivat valmiiksi viime viikon aikana, ja tiistaina jo aloitin Elokuun pihlajat- työnimellä toimivaa mattokangasta. Siihen minulla on ollut virikettä jo viime vuosituhannelta, kun tein pari kapeata ja kovin mieleistä pätkää kudontapiirissä leveän maton loimen lopusta, josta ei enää voinut tehdä muuta mattoa. Taisi olla 1990-luvun alkupuolta, sidos oli palttinaa. Siis vihreän eri sävyjä, keltaoranssia ja vaaleanruskeata, ja tietysti kudon 5 sukkulalla.

Hilloamiset ovat edistyneet niin, että nyt on viittä sorttia jääkaapin ja pakastimen uumenissa. Ensin sain hillosokeritehtailuna hieman vattuhilloja, sitten vattua + punaherukkaa, sitten kirsikkaa + punaherukkaa. Parina viime päivänä on tuotettu mustaherukkarouhetta ja viher-+mustaherukkarouhetta (mortti ja vertti) pakastimeen, sillä herukat ovat jo muuttuneet syömämakeiksi. Mehua niistä ei vielä saa ainakaan viikkoon.

Tässä ollaan kirjoittavinaan blogia, tai ainakin annetaan kommentteja työn kestosta.

Tella jatkaa lomailua täällä vielä, se on mieltynyt pohjakerroksen lisäksi myös ylimpään kerrokseen, joten päivät kuluvat rappuja kipaistessa. Jos olen mattopuissa, niin se on koiralle mieleen! Ulko-oleilu ei vain ole kovin rauhaisaa, kun tuon kaurisvierailijan lisäksi tontilla pyörivät useita kertoja päivässä Siru-koira ja Petteri-kissa, ja Tellan mielestä niin ei sopisi. Pihalle meno on yhtä säntäilyä, jos vähänkin on turhia hajuja ilmassa.

Lastenkamarissa

Elsan syysasterit ovat venyneet hyvinkin vyötärön korkeudelle kuivan tiilipengermän päällä ja alkavat kukkia. Sitä iloa riittää toista kuukautta!

Tähän aikaan kesästä ollaan kuin lastenkamarissa, kun lintujen poikaset ovat päässeet siivilleen ja harjoittelevat muita taitoja. Eniten on tietysti tiaisia, sekä sini- että tali-, ja uteliaat lapset tulevat katsomaan kohta, jos siirryn vattu- tai herukkapensaisiin. Aina sieltä jotain löytää, vaikkei söisikään kaikkea. Mukava pikku tirskutus saattelee pihalla ruohonleikkurin kanssa kulkevaa äheltäjää, joten hommissa ei koko ajan voi olla ihan tosissaan. Ympärillä pyörivät mäkäräisparvet toivottavasti myös houkuttavat pikku suita!

Tänä aamuna Tella kuunteli tarkkaan! Se ei puikahdellut tapansa mukaan juuri lainkaan metsän puolelle kirmaamaan, vaan tuli melkein viereen kuuntelemaan. Rantametsän tielle se halunnut lainkaan. Mitä outoa lie kuultu?

Punarinnan ja leppälinnun, sieppojen ja kerttujen lapsia on tässä myös, koska pensaita riittää. Olen kyllä katsellut sillä silmällä, että niittämätöntä osaa pitäisi raivata, mutta jospa antaisi ajan kulua muutamaan kylmään yöhön, sitten linnut alkaisivat tehdä lähtöä. Loppukesän hyönteiset ja marjat ovat näiden lintujen ruokaa. Sieniäkin on jo tontille noussut, nimittäin lehtikuusentatteja, ja sienisääskiä niiden seuraan.

Aikaisin aamulla ovat kuhankeittäjäpesueet parhaimmillaan. Vastavaloon katsellen niiden näkeminen on aika toivotonta, vaikka ne ovat isohkoja kellanvihreitä lintuja, jotka puhuvat kovaäänisellä vihellyksellä: Kuha kiehu jo! Toinen parvi pyörii tässä naapuristoni isoissa puissa, omakin suurin koivu kelpaa pistäytymiseen. Toinen parvi tuntuisi olevan ylähautausmaan alueella, jossa niitä ennen vanhaankin oli. Poikasilla on nyt laulun oppimisen aika. Muuten ne tunnistaa siitä, että puut oksat saavat aika kyytiä, kun isompi lintu yrittää oksalle istumaan, räpiköimiseksi se usein menee.
Kuhankeittäjien esiintyminen tässä oli hyvin vähäistä 1980-90-luvulla, en muista yhtään havaintoa, mutta kun tultiin tälle vuosituhannelle, niin joitakin ääniä joskus tunnistin, vaikka tällaista poikasvuotta en muista. Ehkä koivut ovat tulleet taas riittävän suuriksi niille, sillä harvoin ne muita puita käyttävät istuessaan.
Lintuja katseltiin veljen perheen vierailun aikana oikein kiikarinkin kanssa, ja poikasväri tuntui olevan kaikilla kuhankeittäjillä. Ehkä kirkkaankeltaiset urokset häipyvät muille maille, kun emo jää hautomaan?

Käytiin myös tutustumassa uuteen kylämme asuntoalueeseen, Kymenrannan tuntumassa olevaan Sorronniemeen, jonne on valmistunut tie- ja johtojen rakennus, ja sehän merkitsee, että siellä jo jollakin tontilla puunkaatoa ja muuta rakennustyön valmistelua oli meneillään. Entinen tiuha havupuuvaltainen ja kivikkoinenkin alue muuttuu muutamassa vuodessa, sillä rantatontteja myytiin keväällä tarjouskilpailulla aika liuta, ja lopuilla, ei omaa rantaa olevilla tonteilla on kiinteä hinta. Kun liikenne kasvaa tässä kirkonkylän-Radansuun alueella, tulisi kunnan tosissaan paneutua myös vanhan tieverkon kunnostamiseen. Meidän maanteillä ei ole piennar-aluettakaan jalankulkijalle, tien reunaviiva menee laitaan asti. Joillakin tonteilla puun oksat tulevat jopa tien päälle estäen jalankulkijaa käyttämästä auraushiekkavallin kohdalle syntynyttä puolimetristä lisäpengertä. 

Toisen tyttären perhe appivanhempineen kyläili maanantaina, ja silloin päästiin jo ihan suurharvinaisuuksien makuun, sillä kahvikestien aikaan saatiin keittiön ikkunasta katsella puutarhalla puikahtelevaa valkohäntäpeuraa eli -kaurista, kuten sen nykyinen nimi kuuluu. Kovin vaalea se oli väriltään, joten lajimääritys voi mennä pieleenkin, vasikan kokoluokkaa, ja ylöspäin osoittavat sarventyngät yhdellä haaralla pään komistuksena.
Puutarhalta se siirtyi huoltotiellemme, ja käpsytteli siitä sitten maantien länsipuoliseen pikku metsikköön.

Urajärven Verkkorannan tyyneyttä muutama vuosi (v. 2007) sitten otetulla uimareisukuvalla, jolloin ruokoja ei oltu niitetty. Ne rajasivat lapsuuden uimareille turvallisen syvyyden tänne rannan puolelle, ei tarvinnut puominarua. En ole muuten kuunaan nähnyt täällä verkkoja, mistä lie nimi peräisin?

Tänne kylälle villieläimille ei ole helppoa tulla paitsi uimalla, sillä sekä Kymentaan ja Lyöttilän teillä joutuu sillalle kulkijaksi, ja Kausalasta päin on vastassa iso aukea, golfkenttä, joka oli puuton aiemminkin, kun se oli Niskaportin viljelymaana. Veljen perhe oli uimassa viime torstaina Verkkorannassa, ja siellä ollessaan he kuulivat rannan tuntumasta kuin ison eläimen aiheuttaman kahauksen. Kun silloin ei tästä sorkkaeläimestä vielä tiedetty, luokiteltiin kuulohavainto suurten lintujen aiheuttamaksi, sillä golfkentän tuntumassa Radansuun rannassa ainakin on nykyisin kesähanhia. Siitä on matkaa kuitenkin tähän uimapaikkaan toista kilometriä.

Joskus takavuosina, ehkä oli jo 1990-luvulla, kylällä nähtiin kesävieraana jalkansa loukannut hirviemo, jolla oli kaksi vasaa mukanaan. Niiden kesä kului lähinnä puutarhoissa, sillä pidättäviä aitoja ei juuri ole, ja puutarhoista löytyi yllin kyllin syötävää. Elokuulla niistä tuli omenansyöjiä. Katselin eräänä sunnuntaiaamuna niiden liikkumista tässä tontillani, ja kun ne siirtyivät lähelle maantietä olevien omenapuiden tarkasteluun, aloin huolestua, sillä kirkonmenojen aika oli päättymässä. Jos eläimet siitä säntäisivät juuri autojen poistuessa tielle syreeniaitani takaa, voisi järkytys olla melkoinen. Meninkin niitä hätistelemään alaovelta päin, mutta en uskaltanut kovin lähestyä, sillä emot voivat olla aggressiivisia. Siispä vain meteliä käsillä ja muuta häirintää. Emo käänsi päätään ja luokitteli minut ei-uhkaavaksi, koska käänsi päänsä siinä parinkymmenen metrin päässä uudelleen kiinnostavampaan omenaan. Lopetin turhan työni ja onneksi myös hirvet älysivät mennä tien yli juuri sopivaan aikaan!

Laatuaikaa

Tella päivystää tarkasti, myös liikennöivät autot. Kun viimeiset vieraat liikkuivat sinisellä autolla, koiran piti joka kerta ulkoreisulla käydä toteamassa, kuinka hyvänvärinen auto?

Tekemättömät työt eivät nyt onnistu rasittamaan! Nimittäin kaikki sellaiset, joilla on ollut olevinaan kiire, on saatu "pulkkaan", mm. hakkeet lähes kuivina sisään ja loimien sitominen kutomiskuntoon. Nyt sen kun ajattelemaan sinisiä ajatuksia, mitä niistä loimista saisi tehtyä. Ensimmäinen ajattelutyö tuli tehtyä niisimisen aikana, panin mukaan eri keriltä juoksemaan vielä 8 punaista lisälankaa, että ruskeat raidat tulivat eloisammiksi.

Lämpötilat ovat kesäiset, olivatpa ne nyt mitä tahansa, ja ulkona tuoksuu kivasti kunnon kesälle. Jos sataa ripsii, kuten juuri tällä hetkellä, saa haistella parempia hajuja, kun tuoksuaineet liukenevat vesimolekyylien pinnasta helpommin hajujen aistimisosastolle.

Vattuja löytyy päivittäin, onpa tehty jo kunnon kesäkiisselikin.  Ja melkein se on jo syötykin! Onneksi sokeri on olemassa, minun vattuni ovat tosi happamia maultaan, ne kun ovat mesivadelmia. Säilömiseen en ole vielä alkanut, sen ehtii myöhemmin.

Tellan kanssa tehdään urakalla kävelylenkkejä ylähautausmaan ohi mäelle, kuulemaan lauluharjoituksissa olevia kuhankeittäjälapsukaisia. En kyllä tiedä, montako jälkeläistä pesueeseen on saatu, mutta mielestäni on useampi kuin yksi tai kaksi äänessä aamuisin. Kuvassa Tella hamuilee päivän salaattiannosta heinikosta, kun ensin oli etsinyt mustikoita alkupaloikseen.

Tänä aamuna hyvästeltiin ensimmäinen heinäkuun kesävieraspariskunta, sukulaiset Savonlinnasta, joiden tulo kovasti ilahdutti Tellaa, kun olivat tavanneet joku aika sitten oopperareisulla. Niinpä ilta ja aamu kuluivat paijauksia hakiessa, oli oikein makoisaa Tellan elämä. Ei ole ollut edes huonoja ruokapäiviäkään yhtään.
Suuri Liikkasten sukutapaaminen etelärannikolla oli ollut vieraillani viikonlopun ohjelmana, ja he saapuivat sitten meitäkin moikkailemaan.

Huomenna odottelemme vieraita länsi-Suomesta. Veli vaimoineen on tulossa muutamaksi päiväksi, ja onkin mukava nähdä, kun pariin vuoteen ei ole oltu nokakkain. Jos ilmat ja öttiäiset sallivat, voidaan olla patiollakin, mutta sisälle aina mahtuu, varsinkin nyt, kun koiraa ei voi pitää kuitenkaan vapaana pihalla.

Naapurin perhe vietti keskimmäisen lapsen rippijuhlia sunnuntaina, paljon onnea! Ei tunnu olevan kuin vähän aikaa, kun kyseinen minua paljon pidempi juhlan kohde vilisti tuossa tiellä pikku koululaisena, ja nyt on saatu yksi virstanpylväs aikuistumista kohti.

Vesikesä?

Tulee mieleen, onko tässä toisintoa muutamalta edelliskesältä, jotka ovat olleet aika kosteita, varsinkin loppuosastaan. Muuta ei ole koko heinäkuulle näköpiirissä kuin pyöriviä pilvimassoja ja sadekuuro tuolloin tällöin. Tänään näyttää ihme kyllä olevan vain poutapilvien päivä. Pariin edelliskesään ei ollut mattopyykille juuri asiaa juhannuksen jälkeen, ja siltä se nytkin vaikuttaa.
Ja millaisia ovat olleet viime aikojen talvet? Runsaslumisia kuin ennen vanhaan lapsena, joten jos nyt rupeaisi ennustajaksi, niin samaa lumitalvea pitäisi luvata. Mitä lämpimämpiä ovat meret, sitä enemmän niistä vettä haihtuu, ja sitä reippaampia ovat vesi- ja lumisateet sisämaassakin.
Jos tuosta pitäisi sitten ennustaa edelleen, päädyttäisiin pian jäätiköiden kasvuun. Jos se tapahtuisi, talvista tulisi kylmempiä, ja sitten meret taas jäähtyisivät. Kuka tietää, miten säät etenevät, mutta nykyistä paljon lämpimämpää on Suomessa ollut viimeisen jääkauden jälkeen, ja eri pituisia jääkausia tiedetään olleen useita, vaihtelevan pituisten aikojen välein.

Oli miten oli, tuvan lämpimässä on mukava askarrella päivittäisrutiinejaan, tällä kertaa on vuorossa keltaisen saaliloimen saattamista kutomiskuntoon. Loimesta tuli 105 cm leveä, sen juuri ja juuri saa näillä puilla tehtyä, kun pystypuiden väli on 110 cm. Homma on edennyt niin, että seuraavaksi on polkusten vuoro, ja sitten päästäänkin itse asiaan. Mattoloimikin on tukilla, tein siitä 80 cm leveän ja laitan senkin kutomakuntoon samaan syssyyn, jotta pääsee etsimään vaihtelua, jos märkiä päiviä piisaa enemmälti.

Kesäkurpitsan juhlaa, homeet eivät vielä ole kiusana.

Kun on kosteaa, kasvit kasvavat vimmattua vauhtia. Leimukukatkin ovat venyneet paljon viimevuotista korkeammiksi. Itsestään tulleet koristekurpitsat koirien muistopenkissä alkavat juuri pukata vartta, siirtyäkseen kukkapenkin laidasta luikertelemaan nurmikolle. Säkkeihin istutetut kesäkurpitsat ovat jo kukkineet viikon ja tulossa on puolenkymmentä hedelmää lähiaikoina. Kukinnan alkaessa oli vielä kuivia päiviä, ja pölyttäjiä näyttää käyneen, kuinka sitten lieneekin jatkossa.
Nämä muutamat sadepäivät ovat saaneet vadelmain ja mustaherukkain marjat muuttamaan väriä, vattujen poimintaa täytyy harrastaa jo ensi viikon alusta joka toinen päivä, sillä kypsä marja ei kauan pysy homehtumatta.Herukoita saa maistella jo viikon päästä.
Vesiheinät ja muut yksivuotiset rikat ovat kasvattaneet 30 cm:iin yltäviä muihin kasveihin nojaavia versoja, ja kitkemisen saa toistaa viikon välein viimeistään. Koirien muistopenkissä on runsaasti myös itänyttä nokkosta, joten siellä kitkeminen tuottaa ei-toivottuja yllätyksiä.
Leikkasin ruohoakin viime viikolla, joten nyt ollaan vielä siedettävissä korkeuksissa, mutta ensi viikon puolella pitäisi taas käydä bensakaupassa.

Pationsyrjän penkissä on ruusuangervon kukinta meneillään. Kuva on otettu tänä aamuna, ja ihmeekseni huomasin juuri,  että sinnehän oli mukaan tullut kappale osittain sinistä taivasta!

Tuvan lämmön ja kuivahkon huoneilman takaavat alakerran uunit, jossa tuolloin tällöin poltan risutähdettä, joka mukavasti kuivi alkukesällä. Osa siitä, nimittäin tikkupuut oli tehty viime syksynä, ja tänään niiden viimeinen annos meni kiukaan ruoaksi. Vaahteran oksia voi polttaa vain leivinuunissa, kun ne ovat niin mutkaisia. Kiukaalle on varattu vielä ulkona oleva tämänkeväinen pino.
Viimeksi eli noin viikko sitten tehty hake taitaa osata vain kastua, koska sateensuojapressun saa päältä pois ani harvoin. No jos ei kuiva, niin menköön sitten kompostoitumaan puutarhajätteen sekaan.

Vierailin Tampereella alkuviikosta, kun kahvilakiireet hellittivät, sillä siellä odotti viisi ihanan terhakkaa kissalasta, jotka eivät totisesti vierastaneet! Kuvassa pennut päättävät kiivetä porukalla syliin, mikäs onkaan tullessa, kun kynnet hyvin pitävät housunlahkeessa. Niillä on ikää nyt 12 viikkoa, ja ovat kasvaneet jo puolen kissan kokoon. Silti pitää muistaa päivittäin käydä emon "maitobaarissa", joten äiti, Tara-ressu oli kyljet aika lommollaan, kun lapset vievät paljon sen syömästä ruoasta. Lisää kissakuvia on heidän kotisivuillaan Northalla.

Toki pennut syövät jo aikuisten kissojen kanssa samantapaista ruokaa, silputtua lihaa ja kissanraksuja, joita jaetaan muutaman kerran päivässä, pennuille ensin. Tara-emo on niin nälkäinen, että sen annos on puolta isompi kuin muiden kissojen, mutta silti se seuraa koko ajan liikennettä keittiössä. Jos joku lähestyisi sitä kaappia, jossa raksuja pidetään, Tara kiirehtisi heti paikalle kaapinoven tienoille ilmoittaen äänellään hyväksyvänsä suunnitelman.
Samalla reisulla olin käynyt Hiidenkarin mansikkamaalla hakemassa mansikkatuliaisia, sieltä löytyi kovin makea Valotar-niminen uutuusmarja, jonka makuun yksi näistä nelijalkaisista piiperoista kovin mieltyi ja tuli yhteiseen riemuun heti, kun rasia oli pöydällä. Muut kissat tyytyivät leikkimään vihreällä kantaosalla, ja pyydystelivät sitä kuin jotakin outoa kovakuoriaista.

Kävin  myös hautausmaalla vaihtamassa kukkia, multa oli kuin olisi kaadettu vettä muutamia päiviä ämpärillä. Kuinkahan sitkeä kesäbegonia jaksaa? Alkukesän lumihiutaleistutus ei juuri erottunut vesiheinän seasta, joten koko astia piti istuttaa uudelleen. Isompikukkaiset begoniat olisivat toki kauniimpia, mutta niitä pitää huoltaa muutaman päivän välein.

Kävin Tampereella ollessa Ullan opastamana elämäni ensi kerran myös Ikeassa, kaipa se kuuluu jo yleissivistykseen. Tuotteet näyttivät laadukkailta ja melko edullisen hintaisilta. Todellinen tavarataivas, kaikkea ne keksivätkin keittiö- ja muun asumisen mukavoittamiseksi. Aiemmin Ikea-tuttu hyödyke oli pussinsulkija, muovinen hieman hakaneulan tapaan toimiva laite. Nyt löytyi hyväksi osoittautunut tyyny.

Timanttituijain väliin istutetuista valkoisista ukonkello on juuri lopettamassa, malva alkamassa. Kirjohanhikki on lakannut kukkimasta jo kuun alussa. Saas nähdä, onko patiolla kuivaa istuksia vieraiden kanssa, vai kurkitaanko vain ikkunasta...

Vieraitakin on odotettavissa lähiaikoina, ensin tulee Tella viikonlopulle, sitten piipahtaa alkuviikosta Savonlinnan kälyni miehineen, ja vielä Kristiinankaupungista rakas ainoa veljeni vaimoineen noin viikon päästä. Onkin mukavaa vaihteeksi tehdä ihan tavallisia kotihuushollihommia! Kesäkaaleista tehtävä kaalilaatikko on jo kerran tehty, mutta kaupassa käydessä kaalit lähettävät edelleen terveisiä. Eipä se laatikko paljon tila pakkasessa vie, ja varsinkin sitten se on ihanaa, kun ei enää muista tehneensä ja löytää aarteen pakkasen uumenista...

Keskikesän aikaa ja perjantai 13.....

Reipas viikko on jälleen lopuillaan, ja touhutaivas ropsautti juuri äsken herakan kuuron, harvinaista, sillä vasta viime yön oli tullut vettä. Sadepäiviä ei huolimatta Suomen ennätysuutisista ole meidän kannakselle juuri osunut, kastella on pitänyt jo useaan otteeseen. Siksi nämä yläkertavedet ovat mukava helpotus kasteluhommiin. Nyt ei tarvitse huolehtia useaan päivään vedenkannosta. Ja rännisaavit ovat piripinnassa.

Viime sunnuntain sukulaisvierailu oli kovin tervetullut, ei oltu pitkiin aikoihin nähty. Kolmeen tyttöön tehty reisu Espoosta oli ohjelmassa. Sääkin suosi, että voitiin kulkea hautausmaalla ja jäätelökioskilla ja löytää ahomansikoita pientareilta. Ja muistella menneitä, ihan pihakeinussa istuen! Tervetuliaiseksi tullut auringonkukka pääsi isompaan ruukkuun viikolla, jotta saisi riittävästi kosteutta, samoin tuli tehtyä värililjalle, joka myös putkahti tervehdykseksi naapurista. Siinä lipputangonpenkissä ne ovat lähellä rännisaavia.

Jottei 13.päivän maine ihan menisi, on sanottava, että toissapäivänä tehtailemani viimeisten oksakasojen hake, joka ehti päivän kuivahtaa alapihalla, sai viimeisen sateen pari tuntia sitten päälleen, kun kuuroja ei ollut ennusteissa tälle päivälle.

Polttopuu-projektit ovat edenneet myös niin tällä viikolla, että vain tämä pohjoisseinän pino enää odottaa kuljetusta, tällä kohtaa ei voi olla mitään lumien tullessa. Lämpöpumpusta nimittäin tulee kondensaatiovettä alle, ja se jäätyy torniksi talvella, auralumien lisäksi. Näille on varattu paikka tuossa seinän takana, mutta antaa nyt ajan vielä mennä, ei kai sadetta sentään koko loppukesää ole, vaikka aika pessimistisiä ovat olleet ennusteet. Ihaillaan nyt vielä pystyssä pysyneitä palavarakkaus-kasveja!

Viikko on ollut rästitöille pyhitetty, siksi ne oksakasatkin olivat ohjelmassa. Tärkein urakka oli hillokellarin sisuksien tyhjentäminen kompostille ja kellarin pesu ja kuivatus. Se vei kaikkineen melkein 3 päivää. Kaikki kellariin varastoitu säilyke oli käynyt tosi yliaikaiseksi, eikä niitä enää käynyt ajatella ruoaksi. Siispä lasi-ym. astiat matkasivat tyhjentämisen ja huuhtelujen jälkeen lasin/muovin kierrätykseen. Kokonainen auton peräkontillinen meni lasiastiaankin. Mitään pulaa paremmista säilykeastioista ei kyllä tule, niitä on non-foodissa aivan riittävästi.
En ajattele enää tehdä säilykkeitä suuria määriä, niiden pitää mahtua jääkaappiin. Siksi hillokellarin kohtalo on toistaiseksi avoin. Vadelma- ja kirsikkahillo ovat ainoat, joita ajattelen harrastaa. Kun kirsikkapuita on vain yksi ja sekin hieman rämppä, urakka tuntuu realistiselta. Kävin kyllä katsastelemassa lisäpuitakin viikolla Mustilasta, mutta ne olivat aivan liian isoja, tarvitsisi kleinbussia kuljetukseen, jos puun latvat huitelevat lähellä kolmea metriä. Katsotaan nyt sitten ensi keväänä, olisiko missään pienempiä.

Miksi mainitsin kuivatuksen erikseen johtuu siitä, että siihen tarvitaan parin päivän lämpöpuhallintoiminta, koska kellari on talon pohjimmaisessa kerroksessa ja sitä paitsi vielä kahden oven takana. Siksi ilma kiertää siellä tosi heikosti. Samaan aikaan pitää olla puku/porrashuoneessa täysi tuuletus ikkunan ja oven kautta.

Sain tehtyä pitkään hiertäneen rinnekedon sirpittelyn pari päivää sitten. Tuossa olohuoneen ikkunasta näkyvässä pikku kedossa on alkanut kosteiden kesien seurauksena kasvaa pääasiassa vuohenputkea, vaikka se on kovin kivikkoinen ja kuiva luontojaan. Luultavasti yläreunan ruusuaidanne varjostaa rinteen niin, ettei keto ole säilynyt. Entiset ketoneilikat, pukinjuuret ja peurankellot ovat enää vain muisto. Jopa kivikonalvejuuri-saniainen on ottanut siinä sijansa, olkoon. Kuvan oikeassa laidassa oleva vihreä harso on Elsanperuja oleva parsa, joka uskollisesti kasvattaa vuosittain yhden verson. Lisäksi vasemman puolen jättitatar haluaa koko ajan levittäytyä joka suuntaan, ja siksi heinänkorjuu ja liikojen tattarien poisto on tosi tarpeen. Onneksi tein sen ja korjasin kolme isoa kuormaa kasvustoja kompostille, kun ne olivat vielä kuivia. Kuivunut komposti ei kai ole etanoille mieleen, en ainakaan ole vielä löytänyt jalan alla ratisevia kuoria tontilta, vaikka kuulemma naapuriinkin niitä on jo saatu. Toivottavasti rastaat ja harakat ovat lihansyöjiä, jos niitä alkaa ilmaantua.

Eiliselle löytyi mukavaa piristettä, kun kävin lähikaupalla piirakka-ainesten haussa. Mukaan tarttui kaksi karjalanneitoa rapunpielen amppeleiksi. Ne ovat tosi kauniita ja kestäviä sateisinakin kesinä, ja vaikka olen viettänyt tässä kohta kolmekymmentä kesää, ei vielä ole tullut hankituksi!

Tämän päivän onni on ollut taitava hammaslääkäri, joka taikoi viimeiseksi lomaansa edeltäväksi päiväksi aukon, että pääsin hoidettavaksi. Tässä iässä suukalusto on vähän niinkuin aikainen syysjää, näyttää vahvalta, mutta pettää yllättäen. Tosin lienee syyttäminen liian kuumaa grillimakkaraa, sillä yläleuan hymyssä on kymmen vuoden takaa myös posliinia, ja yksi osa halkesi sunnuntaina, ja puolet hampaasta tippui kämmenelle. Hammaslääkärini osasi laittaa irronneen osan takaisin, joten elämä on taas järjestyksessä.
Hymyä pitäisi nimittäin vielä riittää, sillä viikonlopulla on sekä museonmäen viimeiset kahvittelut että kyläyhdistyksen kesäkahvilavuorokin. Alakuvassa kesäkahvilaan tänään "sävellettyjä" leivonnaisia, muropiirakkakuoressa hedelmiä: omenaa, nektariineja tai mansikka-raparperia. Eilen tein klassista rahkatäytettä olevan erän.

Keskikesän päiviä

Aurinko paistaa, ja pihassa riittää vehmautta!

Kesä on ehtinyt jo Eino Leinon päivään, jolloin lisäksi kaikki kynnelle kykenevät voivat alkaa suoltaa kesärunoa, sillä sama päivä on myös nimitetty runolle ja suvelle. Oikeasti kesä on parhaimmillaan, lämmintä piisaa, ja ahomansikoita löytyy kukkapenkeistäkin.

Viikon tavalliset askareet on saatu tehtyä, se tahtoo sanoa kaksi päivää ruohonleikkuun kimpussa ja kolmena muuna taistoa vuohenputkien ja nokkosten kanssa. Niitähän ei kyllä tehdä koko päivää, vaan tietty tovi, ja lopulle päivää keksitään muuta, kuten matonkutomista tai loimentekoa.

Kurpitsasäkeissäkin alkaa jo ison kasvun aika, kun yöt ovat lämpimiä ja valoisia. Ensimmäisessä säkissä on kesäkurpitsaa.

Ja tietysti sitä kesäteatteria, nyt ollaan menossa kolmatta viikkoa, ja kyläyhdistys on ottanut tehtävät taideseuralta näille kahdelle viimeiselle viikolle. Eilen oli ensimmäinen tuoreiden voimien päivä, ja kansaakin oli saapunut hemaisevaan kesäiltaan lähes ennätysmäärä (ennätys on tänä kesänä ollut nim. 168 ja eilen oli 167 katsojaa). Kahvit ja muu juotava kävivät hyvin kaupaksi jo ennen esitystä, samoin meni runsaasti jäätelöä, ja väliajallakin riitti vielä tarpeita runsain määrin, joten saatiin olla tyytyväisiä päivän tuloksiin.

Aamulla tulin siihen tulokseen ensi viikon sääennusteita tutkailtuani, että klapipinoille pitää tehdä jotakin. On luvassa sateita ensi viikolle oikein useana päivänä, ukkosiakin povataan. Kolme mäellä seisovaa pinoa oli peitelty toukokuussa yhteisellä pressulla, ja huomasin, että siihen oli kertynyt vesipusseja sateiden aikana ja etummainen pino oli alkanut hieman antaa periksi. Niinpä tein rohkean ratkaisun, että kyyditsin siitä pinosta pois puolet autotallin varastoihin, ja vaihdoin pressun keveämpään varustukseen eli pinonlevyisiin muovisuikaleisiin, joista sadevesi pääsee pois oitis.

Kun "virtaa" vielä riitti, otin pitkän aikaa kutsuneen homman, eli keinunkatoksen pesun työn alle. Työvälineen haussa sai käyttää mielikuvitusta, ja lopuksi päädyin juuresharjaan, jolla katoksen reunaan ommeltu valkoinen tere muutti väriään mustanharmaasta vaaleammaksi. Pari sateista edelliskesää olivat saanet tereen muuttumaan ihan kamalan näköiseksi. No eihän keinukaan ihan eilen ole ostettu, sehän tuli taloon samaan aikaan kuin autotallikin tehtiin, eli täytti viime vuonna jo 20, niin että onhan sillä jo lupa ollakin kulahtaneen näköinen. Lopuksi virittelin katoksen paikoilleen ja toin vielä aurinkovarjonkin siihen toimittelemaan tehtäväänsä, jos sattuisi olemaan aikaa istuksia joskus. Varjoa ei iltapäivällä tarvitse, sillä talo antaa suojaa.
Kuten pation kuvasta huomaa, kesäsateet ovat antaneet mahtavaa kasvuvoimaa ukonkelloille, jotka ovat toista päivää auki, ne ovat runsaan metrin korkuisia, joten patio paikuttaa aivan trooppiselta. Puiset laatat pation lattiana eivät kyllä elä enää montaa vuotta, asentelen siihen sitten ensi tai seuraavana syksynä betoni-laattoja, joita ei sitten tarvitse syksyisin nostella pois paikoiltaan kuten puulaattoja.

Parkkipaikan puolen näkymiä hallitsevat nyt kukkivat ruusut, varsinkin neidonruusu, joka intoutui viime kesän kosteudessa puskemaan kaksimetrisen verson! Aiemmat versot olivat olleet 60-70 cm korkeintaan. Kun jalosteen nimi on Rosa alba 'Maxima', niin nyt vasta ymmärrän, mitä se Maxima oikein tarkoittaa. Olin aiemmin kuvitellut, että se kertoo maksimaalisesta kauneudesta, mutta taitaa olla proosallisempaa. Lähikuvasta voi tehdä omia johtopäätöksiä. Punalehtiruusut ovat koristautuneet myös kymmenin pienin lilapunaisin kukin. Neilikka-ja hansaruusuillakin on kukka-aika, alakuvassa hansat.

Sain viikolla valmiiksi mattoloimen lopun, josta tuli kaksi noin parimetristä pätkää, ja eilen päädyin tekemään jo seuraavankin loimen samaan puuhun, vaaleasta kalalangasta sekin, koska näyttää olevan melko vaaleaa tuo kudevarastoni yleissävy. Tähän uuteen loimen teen sen suosikkisidontani, jossa palttina ja ripsi tekevät vuorotahtia.

Lopuksi kuva valamonruususta, jolla myös kehkeytyi yli parimetrisiä versoja. Ne päättivät tukikepistä huolimatta ottaa kaarevan muodon. Nyt on meilläkin ruusuportti! Se on nöyrälle, sillä pitää kumartaa noin metriin ennenkuin pääsee alta, tai toinen vaihtoehto on nahkahanska kädessä nostaa portin kohtaa mennessään.

Ainutkertaista

Elämässä pitää olla kohokohtia. Vaikka tänään, pehmeänä sadepäivänä, jolloin hengittäminen on palkitsevinta raikkauden ja monivivahteisten kesäkukkien jakaessa tuoksujaan, astuu vain rapulle ja kuuntelee leppälintua. Siinä on jo kyllin talvella muistettavaksi.

Sellaista pitää olla, sillä geeneissäni on kaikesta huolimatta tieto siitä, että kesä on minulle ominaisin elämänmuoto. En tunne janoa enkä juurikaan väsymystä, jos ilmat ovat otolliset. Se on varmaan sitä kaikille yhteistä afrikkalaisperimää.

Mutta eihän siinä vielä kaikki. Kattilassa kiehui juuri ainutkertainen kasviskeittokin, jollaista en vielä ollut säveltänyt. Sen erikoisuus on lehtiselleri, jota jäi yli juhannuksena tehdystä italialaisesta ruoasta. Se pataan valkosipulisen kasvisliemikuution kanssa. Täydennykseksi pilkoin ison kiinankaalin ja ropsautin yhden pakastekasvispussin sisällön joukkoon. Löytyipä samalla haulla vielä hieman pinaattia pakastimen uumenista. Nyt vielä kolmenjuuston kerman lisääminen, ja jos maku ei ole tarpeeksi tuhti, sekaan vielä hiukan voimakasta Koskenlaskijaa.

Ainutkertainen kastelukannuni, Amerikasta purjehtinut peltipossu.

Juhlat ovat siis täydelliset? Eihän toki, sokeri pohjalla. Kirjoitin tänään viikkokaupalla hautuneen kirjeen. Se että nykyään kirjoittaa paperisen kirjeen, on jo luku sinänsä, sitä ei satu enää edes kerta vuoteen. Mutta tämän kirjeen erikoisuus onkin se, että vastaanottajaa en koskaan ole tavannut, ja kertoo asioista 1800-luvulta alkaen. Kirje lähtee tänään Toijalaan.

Kas näin se kävi:
Sisareni Raija kiinnostui tosissaan sukututkimuksesta noin runsas vuosi sitten, ja paitsi saatavilla olevaa normaalia "dataa" hän tutkitutti myös perimänsä DNA-koodit ja eräiden sukulaistenkin, kuten minun, voidakseen sitä kautta saada enemmän tietoa, sillä vanhoista kirkonkirjoista oli löytynyt runsaasti viitteitä siitä, että osa suvustamme oli siirtynyt jatkamaan elämää Atlantin takana, USA:ssa ja Kanadassa.

Kuin vihjeeksi tulevasta päätti talven koettelemuksista selvinnyt tammi tehdä runsaasti uusia jälkioksia runkoonsa, kun valon määrä roimasti lisääntyi tässä ympäristössä.

Ensin selvisi tuntemattoman iso-isämme, Mikko Vihtorin eli äidinisän tausta. Meille hän oli ollut tähän asti huutolaispoika Tammelasta, joka 1800-luvulla karkasi hoitopaikastaan ja osui Mustialan maatalousoppilaitokselle. Täällä armelias puutarhuri otti 8-vuotiaan pojan hoiviinsa ja opetti puutarhurin ammatin. Raijan tarmokkuus löysi nyt hänen sukunsa Tammelasta, koti oli ollut nykyisen Forssan keskustan tienoilla, ja jopa äidinisän kaikki 8 sisarusta. Itse asiassa siitä perheestä olikin kaksi poikaa lähtenyt matkalle ja päätynyt Mustialaan. Sukua voitiin seurata 1700-luvulle asti kirkonkirjoista.

Samaan aikaan eräs suomalainen tutkija oli ottanut yhteyttä Raijaan, koska hänellä ja Raijalla tuntui olevan niin paljon yhteistä geenistöä, että oli aihetta epäillä sukulaisuutta. Mutta sitä he eivät voineet niillä tiedoin löytää. Löytyi parempaa, koska kyseisen tutkijan äiti oli asunut meidän vaarimme veljen naapurina Tammelassa, ja hän tiesi myös tuon Fredrikin elossa olevista jälkeläisistä jotakin.

Päädyttiin siihen, että lähetetään kirje kyseiselle yli 90-vuotiaalle sukulaiselle, jonka osoite ongittiin Eniron kautta. Olen tämän aamun nyt tehnyt kirjettä, jonka tueksi sisareni lähetti e-mailina kolme lyhyehköä sukutietoa käsittävää sivua, joista meidän sukulaisuutemme käy ilmi. Ehkä vielä tavataan ihan nokakkainkin. Nykyisen salassapitosäännön mukaan ei ole saatavilla tietoja 1900-luvulla tai sen jälkeen syntyneistä, koska raja on 100 vuotta. Nykyisistä sukulaisista voisi keskustelemalla saada tietoa.