perjantai 19. heinäkuuta 2019
Naapurin arkeologisista kaivauksista
Vintillä tai kauan tutkimatta olleista laatikoista voi löytyä jos mitä, kuten olen itse tällä foorumilla kertoillut isäni ja äitini mitaleista tai kadoksissa olleista tuolien osista. Nytkin TV:n alla vartoo jo toista vuotta liuta sanomalehtiä, joita tuli esiin pesuhuonetta remontoitaessa kevättalvella 2018. Nostin ne silloin näkösälle postausta varten...
Mutta naapurini Iinan sukunsa kätköistä tekemä löytö ehti ensin, koska se on helpompi työstää, kun on vain yksi lehtileike. Eilen illalla Iina puikahti vintinsiivoushommiensa lomassa leike mukanaan saaden täällä silmät pyöreiksi ja suun soikeaksi, kun kyseessä oli melkein 50 vuotta sitten toukokuussa 1971 julkaistu artikkeli. Luultavimmin lehti on Iitinseutu, koska kaikki muu teksti, jonka siitä löytää, käsittelee Iittiä. Saksija on ollut Iinan mummo Sirkka, jonka asuinpaikka tuolloin oli juuri meidän naapurin talo.
Ansiomerkin saajaa pitää jonkun tahon esittää. Sitä en tiedä, ketkä sitä olivat puuhanneet, mutta kun äitini oli innokkaasti mukana Maatalousnaiset- järjestön toiminnassa, niin lehtiartikkelissa arvellaan, että esitys ansiomerkistä oli tullut siltä taholta. Silloin vielä oli meidän ja Radansuun kylissä yhteinen Kanta-Iitin maamiesseura, joka järjesti monenlaista kyläläisten yhteistä toimintaa aikana, jolloin vasta alettiin olla tietoisia TV- kanavista ja niiden kautta saatavasta ajankulusta. Järjestettiin urheilukilpailuja, tupailtoja, kesäiltamia, mitä nyt ikinä sattuikin mieleen.
Elsa ja miehensä Tatu olivat kasvattaneet kuusi lasta, joka 1970-luvun mittapuun mukaan ei vielä ollut kovin kummoinen lasten määrä, mutta vaakakupissa painoi myös osallistuminen järjestöelämään ja kylän yhteisten hankkeiden eteenpäin vieminen. Iitin Kausalaan oli perustettu oppikoulu juuri silloin, kun meidän lapsemme tulivat siihen ikään, että voi siirtyä keskikoulua suorittamaan. Kaikki lapset sinne sitten aikanaan muuttivatkin kansakoulusta, Marja-Leena ja Seija viiden vuoden, muut neljän vuoden opintojen jälkeen.
Keskikoulun jälkeen piti sitten löytää vielä ammattiin johtava koulutusväylä. Vanhempia tarvittiin siis vielä aikuisikäistenkin lasten tukena, ainakin koti oli väliaikaisena satamana melkein kaikille vielä 1971. Opetusala tahtoi kolme lasta, ensin vanhimman eli Pertin tie, samoin omani, joka luokanopettajan koulutukseni sitten vielä sai jatkoa Helsingin yliopiston luonnontieteiden alasta muutamaa vuotta myöhemmin. Sen johdosta tyttäreni Helena oli vielä vuosina 1964 -65 vanhempieni kaitsettavana. Marja-Leenakin innostui luokanopettajan alasta, hänen merkonomitutkintonsa sai jatkoa Heinolan seminaarista. Hoitoala tahtoi Seijan, Pentti suuntautui liikealalle ja nuorin eli Raija kiinnostui oikeustieteestä.
Muistelen, että Kausalassa oli noihin aikoihin vielä jopa kaksi toimeentulevaa kello- ja kultasepän liikettä, joilta hankittiin mm. palkintolusikoita tai pokaaleja jos jonkinlaisiin mittelöihin urheilukilpailujen lisäksi. 1971 lapset olivat muuttaneet jo pois kotoa töiden takia muille paikkakunnille, vain nuorimmainen Raija oli vielä Helsingin yliopistossa oikeustieteen opiskelijana. Muilla oli jo omat perheetkin 1960-luvulta lähtien. Kun muutin Iittiin kesäasukkaaksi 1983, perin samalla joukon vanhempieni ystäviä, mm. kultasepän rouvan, jonka luona liikkeessä viikoittainen Elsan bussin odottelu oli sujunut ilman savujen kyllästämän matkahuollon interiöörejä.
Mutta lähinaapuriin, josta lehtileike meille tupsahti, on hyvä hieman myös katsahtaa. Talo on meidän taloa aikaisemmin rakennettu, mutta en ole ihan varma, montako vuotta ennen. Esimerkiksi toisen naapurin Ruokosen (nyk. Vaalgamaa) oli myös 1930-luvulta, eikä Niemelän talokaan ollut paljon vanhempi. Olettaisin siis, että Nyströmin talo on samaa vuosikymmentä.
Iinan mummo eli äidinäiti Sirkka Kajander asui perheineen sitä taloa kesämökkinä vielä 1980-luvulla, ja hän oli äitini Elsan hyvä ystävä. Varsinainen koti heillä oli silloin jo Kouvolassa, kun aviomies Matin betoniraudoittajan työt olivat etupäässä Kouvolan-Kuusankosken suunnalla. Jos Elsalla oli asioita Kouvolassa, hän usein sopi Sirkan kanssa tapaamisesta, ja yhdessä kierrettiin sitten ostokset hankkimassa. Niin myös sinä päivänä marraskuussa 1982, joka jäi äitini viimeiseksi toimintapäiväksi ennen kohtalokasta jalan veritulppaa, oli reissattu Kouvolassa ja palattu kassintäysi raanulankoja mukana.
Sirkka Kajander os. Nyström oli viettänyt talossa lapsuutensa ja nuoruutensa kalastaja Armas ja Esteri Nyströmin vanhimpana tyttärenä, ja naapurissa asui melkein samanikäinen koulukaveri Niemelän Armi. Isä Armas oli Adolf Nyströmin poika, joka myös asui kylässä aikoinaan kallioisen Pulkanmäen syrjässä. Vanha ja oikein lyhyt, tumma, kippuravartista piippua poltteleva Adolf oli silloin vielä elossa, kun Kymenlaakson osakunta 1950-luvulla kiersi Iitissä mm. tallettamassa murretietoutta ja keräämässä tulevan kotiseutumuseon materiaaleja Erkki Ala-Könnin johdolla. Adolf oli yksi tärkeimmistä murrehaastatelluista henkilöistä.
(Adolfin ja hänen sukunsa vaiheista Karjalasta Iittiin muuttamisessa tietää nykyisin eniten Armaksen veljen Kaukon tytär Seija Nyström, jonka kanssa olen jokunen vuosi sitten viettänyt oikein kiinnostavan hetken kesäkahvilassa, kiitos hänelle siitä! Seija tiesi monta asiaa, jotka olivat minua vaivanneet, mm. sen, miten Esteri Nyström, jonka sisar Helmi Sorvali perheineen tuli Iittiin evakkona Karjalasta, oli löytänyt Armaksen, jonka isän koti Iitissä.
No asia oli lyhykäisyydessään niin, että Adolf ei sitten kovin vanha iittiläinen ollutkaan, kuten olin olettanut, vaan hänkin oli lähtöisin nykyisen itärajamme takaa olevasta suvun vanhasta asuinpaikasta, ja se oli hänen isänsä, jonka töitä oli tarvittu Iitissä, kun hänellä oli kirkon rakentamisesa tarvittavia hopeasepän taitoja. Mutta ennen lopullista Iittiä oli kyllä käyty asumassa uudestaan Karjalassa ja ydin-Savossa, mutta Kymijoen seutu lopulta voitti, kun oli teollisuuskyliä lähellä, jonne kalansaalista sai kaupaksi. Armaksen vaimo oli siis löytynyt niiltä suvun vanhoilta kotikonnuilta muuttomatkojen ohessa.)
Sirkka ja äitini olivat ystävystyneet jo aikoja sitten, pian sodan päätyttyä. Tytöt Armi ja Sirkka olivat kuin kaksoset lierihattuineen, vekkihameineen ja valkoisine puseroineen, kun lähtivät meidän tieltä tansseihin käsikynkkää. Sirkka ei ollut kovin paljon nuorempi kuin äitini, ehkä reilut kymmenisen vuotta. Hän oli ns. neitoiässä jo 1940-luvulla, ja hänen esikoisensa, Iinan äiti Marja-Liisa syntyi kohta 1950-luvun alussa. Nyströmin naapuriin suuresta Viipurin lähiöstä muuttanut perhe oli selvästi enemmän tietoinen maailmalla vallitsevista virtauksista kuin mitä kotikylän muut perheet voivat tarjota.
Ei siis ihme, että naapureista käytiin kyselemässä monia asioita perheeseen, lastenhoitoon tai taloudenpitoon liittyen, ja Elsahan hallitsi myös asioita teoriassa, kun oli se Tampereen talouskoulu ja kudontaoppi opiskeltuna. Isänsä puutarhuriammatin takia Elsa tiesi myös paljon kaikesta kotitarveviljelystä.
Sirkka ja aviomies Matti Kajander siirtyivät talon omistajiksi, kun vanhemmasta polvesta aika jätti, eikä muista perillisistä löytynyt halukkaita jatkajia. Yhdessä pariskunta kunnosti talon aivan pohjaa myöten. Yläkerrasta, jossa oli ensin nuorena parina asuttu, siirryttiin alakerran asukkaiksi, ja yläkerta jouti jopa sukulais-Siviälle, Armaksen nuorimmalle sisarelle asunnoksi. Keskustelin juuri eilen Iinan kanssa tästä kunnostusprosessista, ja Iina tiesi, että pohjakallio tulee niin lähelle taloa, että ainakin osa perustuksista lepää kalliolla.
Näinhän se on meilläkin, muutamassa kohdin peruskallio pilkottaa vieläkin, vaikka pitkäaikainen asuminen kasvattaa maan pintaa ylöspäin ns. kulttuurimaakerroksella, josta esim. mahdollista tehdä muinaismuistolöytöjä, joka nykyisin on niin tärkeä juttu. Uskoisin, että tälläkin kylällä kulttuurikerros on lähemmäs metrin, onhan jo omana aikanani 1980-luvulta etupihan alimmainen rappu hävinnyt kokonaan näkyvistä.
Itseäni kiinnosti silloin eräs ohimennen nähty yksityiskohta, kun Nyströmin talon pohjan eristeet eli isot määrät sammalta oli remontissa otettu tuulettumaan kedolle. Sammal oli kymmeniä vuosia aikaisemmin kerätty viereiseltä kuivalta kankaalta ja oli pääosin tavallisinta seinäsammalta Pleurozium schreberi. Aikaa, johon tämä näkymän muisto liittyy, en ihan varmasti muista, luultavimmin se on 1960-luvulta, jolloin suunnittelin jatko-opintoja niittykasvistoista, ja kuljin näitä kulmia nähdäkseni mahdollisimman paljon kasvillisuutta.
Palatakseni tuohon tuliaisiksi saatuun lehtileikkeeseen, siinä oli kyllä hieman muutakin, nimittäin jo tuolloin 1971 oli julkaistu koulujen ruokalista. Kun silloin Iitissä ei ollut vielä peruskoulua, listat koskivat kansa- ja kansalaiskouluja. Minua hämmästyttää, kuinka korkeatasoinen ruokalista noin yleisesti ottaen oli, mutta Iittihän oli kaikkiaan vauras ja ajassa kiinni oleva kunta jo tuolloin.
Kun tänään on perjantai, oli silloin perjantain ohjelmana silakkalaatikko ja punajuurisalaatti. Lauantaina syötiin ohrasuurimo-puolukkapuuroa, silloin oli myös koulupäivä sen ajan mukaan.
Muina päivinä listalla oli veripalttua ja puolukkaa, kaalikeittoa, sianlihamuhennosta herneillä ja porkkanoilla ja perunasose + maksakastike tomaattia lisukkeena. Erityisesti tuo tomaatti kiinnosti, olihan toukokuu, joten jossakin oli viljelty kasvihuonetomaattia, ei niitä muuten olisi ollut koulun listalla.
Lehtileikkeessä oli vielä Tiihosen Kukan mainos, ja siinä viite puutarhasta. Se saattoi olla tomaatin tuottaja, mutta asia jää kyllä hämärään. Tiihosen puutarha toimi vielä silloin, kun 1980-luvulla tulin kesäasukkaaksi Iittiin, siinä nykyisen 12-tien pohjoispuolisessa Kausalassa, jonka lähelle oli tehty kunnan komea terveyskeskus joskus 1950-luvun lopulla.
perjantai 28. kesäkuuta 2019
Raivaamisen riemua
Ennen juhannusta ehdin mm. tämän ylämäen kohteen:
| Elsa-salille päin on hansaruusuaidanne, joka pantiin keväällä työkohteeksi, että kuollut kasvimassa lähti. Nyt sen perkaaminen kävikin sirpillä helposti. |
| Sillä selvittiin myös naapuritonttien kuivatusojan rehevöittämistä tienvarsista, mutta kotkansiivet saivat jäädä komeutensa takia. |
| Elsa-kuusen alla ollut vanha kukkapenkki on jo aikaa sitten muuttunut rikkaruohostoksi, eikä se nyt niin taajakaan ole, kun kuusi kuivattaa. |
Tällä viikolla olikin mukavia hetkiä tiedossa, kun lähes +30 C yltäneet helteet alenivat lähes 10 astetta. Ulla ja Jari olivat heittäneet vierailunsa virkisteeksi puutarhalla raivausalkua viikatteen ja leikkurin kanssa juhannuspäivän illansuussa, mutta kuumahan silloin vielä oli.
| Perkasin ja raivasin tammelle asti, tässä on myös riesana elämänlankaa eli karhunköynnöstä, joka on kietoutunut noihin saniaispuskiin. |
| Täyttömaan rinteeseen istutetut vuorenkilvet ovat vähin erin hiipuneet pois liian rehevien vuohenputkien takia. |
Siinä nyt makaa kedolla nahistumassa ja kevenemässä paksu luoko nokkosta, vuohenputkea ja koiranheinää tammelle asti, ja olikin jo aika, sillä keväällä poistetut näkyvät kriikunan ja tuomen vesat olivat taas kehittäneet kohdalleen melkoisia saunavihtoja kantovesojen muodossa. Kyllähän ne sirpillä helposti katkesivat. Paikoin piti oikein kitkeäkin, kun alueessa oli puolet kukkamaata.
| Vieressä on vanhin raparperin istutusalue, sen olin saanut kuitatuksi jo eilen. |
| Kaikkea ei auta huitoa sirpillä, esimerkiksi melkein kaikki varjoliljat aioin säästää, ja onnistumis% oli ehkä 80. |
| Autotallin seinustan köynnökset saivat tukanleikkuut keskiviikkona. |
Ostin varastoon jo akkutrimmerinkin, joka on jokseenkin kevyt, mutta sehän on hyttysen puhallus sirpin tulokseen verraten. Sillä tehdessä toki voi seistä suorana, mutta minä lyhytjalkainen vielä taivun hyvin sirpittelemäänkin. Ruohonleikkuri menee huoltoon maanantaina, että terä tulee syömäkuntoon.
tiistai 11. kesäkuuta 2019
Suvisia tohinoita tarjolla...
| Toukokuun viimeisellä viikolla oli jo aihetta panna rännivesien keruusaavit töihin. Tellalle siitä tulikin suurta huvia, kun isosta kupista löytyi aina vettä... |
Vuohenputken kitkentä huipentuu siihen, kun sen kukkavarret alkavat kohota, silloin on jo kiire! Se aika on nyt juuri käsillä. Vuohenputkesta voisi kyllä tehdä kasvispiirakkaa, joka on nykypäivän "must", mutta meillä sitä kasvia on tuhansia kertoja enemmän kuin oma ja naapurien yhteenlaskettu tarve olisivat minkäänlaisen nälkävuoden aikana.
| Kotilot tykkäävät oikein erityisesti vuorenkilven tarjoamasta makuelämyksestä. Lehdet reikiintyvät. |
| Ison koivun runko jäi odottamaan palasina halkomista, sen koko on liian järeä kirveelle ja kiilalle. Tarvitaan konevoimaa. |
| Työ alkoi kaivokoppien kohdalta poistamalla jäkäläpinta ja karhentamalla sitten muutenkin vanhaa maalia, että paremmin tarttuu. |
| Lavat ja ristikot maalaus"verstaalla". |
| Kuva eiliseltä 10 06 2019 kertoo, että päivänliljat jo availevat nuppujaan ja ruohonleikkuun toinen kierros on alettu yläpihan puolella. |
| Hankin toukokuussa pari uutta ulkotuolia etupihalle, mutta sopivaa pikkupöytää ei ole vielä löytynyt. |
| Mattoja kuivataan myös patiolla, koska aamupäivän aurinko osuu koko voimallaan. Kartanopioni edustalla ei tykkää sateista, terälehdet irtoavat pian. |
Keskikesän juhlan juhannuksen aika on noin puolentoista viikon päästä, se on 22 06 tänä vuonna. Kesäpäivänseisaus osuu juhannusaatoksi. Suomi on pitkä maa, pohjoisessa voi olla viileämpääkin, kuten nyt juuri, siellä satoi eilen lunta, ja paikoin on yöpakkasia keski-Suomea myöten. Etelään ennustetaan taas helteisiä viikonlopun päiviä.
Tella on matkustanut viettämään kesää Lohjalle. Kuumaahan koiralla kyllä on ulkona, joten Lohjan kodin alakerta on ihannepaikka, kuten meilläkin pohjakerros. Olemme ennusteiden mukaan saamassa jo toisen aika lämpimän kesän viimevuotisen jatkoksi. Yli +30 C asteen päiviä on jo eletty viime viikolla. Se tietää joillekin kasveille hyvää siemensatoa.
torstai 30. toukokuuta 2019
Senkin ötökät ja vieraslajit - vai kuinkahan se nyt menee?
On alkanut kesäaika, jolloin elinympäristöissämme on jälleen jos jonkinlaista monijalkaista pikku tallaajaa ja lentelijää tuottamassa omaan sukuunsa lisää jälkeläisiä, omien perittyjen tapojensa mukaan. Juuri päästiin toteamasta, että muurahaiset pyrkivät horroksista herättyään löytämään asuinpaikkoja myös kotien sisätiloista. Eri puolilla Eurooppaa on keksitty jos jonkinlaisia torjuntakeinoja, mausteista ja limsoista alkaen... Tällä hetkellä toukokuun lopulla sisälle pyrkii varsinkin lyhytsiipisiä kovakuoriaisia, jotka muistuttavat hieman muurahaista nekin kapeudessaan. Miksi ihmeessä niitä pitääkin olla niin montaa sorttia kiusoinamme?
Tai että koirille on ripustettava punkkipantoja tai vastaavaa, ettei vaikeita tauteja levittäviä punkkeja pääsisi meidän ihmisraukkojen kimppuun.
Eihän siinä mitään epäluonnollista, koko luontohan herää keväällä tai yleensä kasvukauden alkaessa lisääntymään. Mutta jos pikkueläinten määrät kasvavat lyhyillä sukupolvilla kesän aikana monta kertaa, niin helposti saadaan pöyristyttäviä lukumääriä uusia kirvoja tai kärsäkkäitä tms. Tavallisesti nuo runsastuneet hyönteiskannat ovat kuitenkin lintujen jne seuraavan ravintotason ruokaa, joten niiden on mahdollista saada kasvatettua jonkun poikasensa sukua jatkamaan. Pohjoiseen suuntaavat muuttolinnut valitsevat pesimäpaikkansa hyttysrunsauden perusteella.
Monet roimasti lisääntyvistä eliöryhmistä hamuavat ihmisille kasvatettavaa ravintoa, jolloin meidän olomme käyvät niukemmiksi. Tietty määrä viljaa tai muuta ruokamassaa pitäisi saada hehtaarista. Toisaalta puutarhojemme kasvien ulkonäkö ja sato tulisi olla sellainen, ettei esteetikko hermostuisi reikäisiin tai rupisiin lopputuloksiin. On helppo vedota sääliimme näyttämällä kuvia vähällä ravinnolla olleista lapsista. Eihän se toki ole ihmisten syytä, ei ei, vaan noiden inisijöiden. Vaikka kyseessä olisi selvästi konfliktitilanne, jonka nimenomaan ihmiset ovat aikaansaaneet.
Ei auta muu kuin sodankäynti noita muita lajeja vastaan, ettei elintilamme kavennu. Nykyisin kasvatamme myös autoille ruokaa tuottamalla biopolttoaineita tai muuhun teollisuuteen sopivaa kasvimassaa. Suuret määrät lämpimien seutujen metsistä on hävitetty uusien palmuöljy- tai puuvilla- ja maissipeltojen tieltä, jonka takia apinaserkkujemme elinpiirit kuihtuvat pois.
Muistan opiskelujeni alkuvaiheissa joskus 1960-luvun alussa kohdanneeni luennoijan, joka kirkkain silmin esitti, että suuri aasialaisten kansojen köyhyys ja huono ravinnon taso johtui siitä, että sadon säilyttämistä ei hallittu, vaan puolet tai enemmänkin joutui pelto- ja varastotuholaisten ruokapöytiin. Ratkaisu tähän olisi erilaisten kemiallisten aineiden, ns. kasvinsuojeluaineiden käyttö, ja maapallon peltoala riittäisi pitkäksi aikaa.
Ei kestänyt kauan, kun olikin jo aihetta julkaista hälyttäviä tietoja. Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät, joka ilmestyi 1962, paljasti, että käytetyt ns. kasvinsuojeluaineet ja hyönteishävitteet alkoivat kertyä ravintoketjuissa, kun ne eivät hajonneet tai muuten muuttuneet vaarattomiksi. Monet linnut uhkasivat ensimmäisinä ajautua sukupuuttoon, jouduttiin ihan pelastustoimiin.
Nykyisin pahin peikko on mikrokokoinen ja muu muovisaaste, joka ei ole joutunut kemiantekniikan prosessoitavaksi uudestaan, vaan joutunut kaatopaikkojen kautta mm. meriin ja siellä elävien planktonsyöjien elämän esteeksi. Nyt uhkaa kalojen radikaali väheneminen.
Varaudumme kuitenkin edelleen monenlaisilla jauhe- ja liuosarsenaaleilla koteihimme ja tiluksillemme tunkeutuviin lajeihin. Meillä Suomessa, jossa kasvukausi on lyhyt, ei sen takia kyllä ehditä kovin montaa torjuntakierrosta tekemään, mutta pidemmän kesän alueilla, joissa samasta pellosta voidaan tuottaa kaksi tai useampia perättäisiä satoja, torjunta-aineiden määrä hehtaarille on moninkertainen. On selvää, että tuhoeläimille ja haittakasveille kohdistetut aineet osuvat muihinkin ympäristössä eläviin, esim. pölyttäjähyönteisiin, joiden varassa puolestaan on hedelmän- ja siementuotannon jatkuminen. Torjunta-aineita joutuu myös sade- ja viemärivesien mukana luonnonvesistöihin tekemään sielläkin tehtäviään väärille lajeille.
Nykyisin ollaan niin tiukkoja, että on julistettu liuta kasveja ja eläimiä ns. vieraslajeiksi, joiden pääsyä maahan tulee kaikin keinoin estää. Siinäpä tullit ovat täystyöllistettyjä, kun tietämättömät tai sellaisiksi heittäytyvät matkalaiset ovat laukkunsa ja kassinsa pakanneet...
Dinosaurukset, nuo maailman suurimpien eläinten pääryhmät melko nopeasti hävisivät maapallolta liitukaudella joskus 65 milj. vuotta sitten. Tämähän tiedetään tutkimalla eri ikäkausina syntyneiden kivilajien sisältämiä eliöjäänteitä eli fossiileja. Se oli pitkään arvoitus, miksi niin kävi. Nykyisin ollaan sitä mieltä, että maa taivaankappaleena on joutunut joko lisääntyneen tulivuoriaktiivisuuden seurauksiin taikka avaruudesta tulevien asteroidien pommituskohteeksi, jolloin olot maan pinnalla ovat lyhyeksi aikaa käyneet elämälle vihamielisiksi.
Itse asiassa tuollaisia joukkosukupuuttoja on havaittu olleen ainakin viisi, jolloin lajeja on roppakaupalla poistunut. Massiivisin joukkotuho on tiettävästi sattunut n. 250 miljoonaa vuotta sitten eli permikaudella, ja tällöin kivihiilikaudella ja sitä ennen kehittynyt lajisto korvautui, mm. havupuut tulivat silloin saamaan sen jalansijan, joka niillä vieläkin on.
Viime viikkoina on ollut huolestuttavia uutisia maailman uusimmasta lajikadosta. Se on ensimmäinen sellainen sukupuuttoaalto, jonka perimmäisenä syytä pidetään ihmisen liiallista osuutta maapallon hallinnassa. Eikä se ole ensimmäinen kerta, kun asiasta puhutaan, mm. vuonna 2014 uutisoitiin eläinten tästä kuudennesta massatuhosta maailmassa, jonka oli havaittu olevan meneillään.
Eipä ihme, jos nykyisin on kiinnostuttu ilmastonmuutoksen seurauksista aivan päivänpoliittisella tasolla. Sen tajuaminen ei tietystikään ole kaikille helppoa, kun seuraukset ovat niin monella rintamalla eteneviä. Mutta silmiä ummistamalla asiantila ei poistu, vaikka emme ongelmavyyhteä juuri sillä hetkellä näkisikään. Ja jos joku toinen on parempi väittelemään ja kumoamaan huolestuneen kansalaisen näkemyksen, sekään ei poista lajien sukupuuton tosiasiaa, se vain kertoo näiden henkilöiden viestinnän tasosta.
Jännittyneenä odotetaan näinä päivinä maamme eduskuntavaalien jälkeisen hallitusneuvottelun sisältöä, mitähän siellä mahtaa olla niin monen ehdokkaan ja puolueen ennen vaaleja julistamasta tärkeästä teemasta. Katsellaanpa, monennellako sijalla vaiko ollenkaan on muistettu tätä seikkaa?
maanantai 22. huhtikuuta 2019
Järki ja tunteet: Mielikuvitusmatka nuoren Elsan elämään - Vieraskynä Helena
Pääsiäisen pitkät pyhät ovat hyviä aikoja pohtia muistoja. Helena ja Tella viettävät pääsiäistä kanssani. Valokuva-albumit haetaan jossain vaiheessa kätköistä kertomaan sanomatta jääneitä asioita. Ja mielikuvitus laukkaa..... tästä se kaikki alkaa.
Tämä on Elsan ja Tatun albumista löytynyt maaliskuun 6. pv 1943 otettu perhevalokuva, joka otettiin Heinolassa pienessä valokuvaamossa. Tatu oli saanut lomaa rintamalta, perhe pukeutui parhaimpiinsa ja matkusti Kouvola-Heinolan välillä liikennöivällä linja-autolla samalla tervehtimään Tatun sisarta Selmaa, joka oli karjakkona Niemen kartanossa Heinolassa (nykyisin Rantasipi-hotelli Kymijoen varressa). Kuvassa siis Tatu 40v, Elsa 36v, pojat takana vasemmalla Pertti 7v ja oikealla Pentti 5v, vasemmalla tyttö Marja-Leena 3v ja Terttu oikealla 6v. ( iät kirjoitettu Elsan käsialalla kuvan taakse)
Nyt Helenan vilkas mielikuvitus astuu peliin. Olen aikoinaan paljon katsellut vanhoja valokuvia Elsa- mummoni kanssa teini- iässä ja parikymppisenä ja hän kertoi paljon kaikenlaista, mitä ei muille ole vaan tullut jutelleeksi. Viime aikoina olen miettinyt enemmän hänen nuoruuttaan Hyvinkäällä.
Elsahan oli ison perheen ( 13 lasta, joista 4 vanhinta puolisisaruksia) nuorimmainen, syntynyt 1906, ja hieman jo alistui ajatukseen, että jää kotiin vanhempiaan hoitamaan eikä koskaan pääse naimisiin. Perhe oli kovin köyhä eikä tytär siis mikään erityinen miniäehdokas kylän isojen talojen pojille.
Elsalla on samettikankainen valokuva-albumi, jossa oli paljon kylän poikien valokuvia, kun silloin kuvien vaihtaminen oli tapa. Kiertävä kuvaaja otti kuvat ja niitä sitten annettiin mieluisille neidoille ja nuorukaisille. Yksi viehättävimmistä on tuossa: kuva nuoresta suloisesta Elsasta ( ehkä 16 v) ja Oskarista, joka antoi Elsalle lahjaksi kanin. Jostain syystä tarina ei edennyt sen pitemmälle. Voi voi, miksi ei?
Samettisessa albumissa on toki pari Tatun kuvaa, mutta huomioni kiinnittyi jo kauan sitten muihin varsin komeisiin nuorukaisiin. Muistan silloin jo ihmetelleeni, eikö näistä joku olisi ollut parempi sulhanen. Vaikkapa tämä komistus, jonka nimi ei ole jäänyt mieleeni. Kuva on otettu joka tapauksessa Nyblinillä, Fabianinkadulla Helsingissä. Oijoi, minä en olisi kyllä muita poikia katsellut! Elsa tosin muisteli, että kosijoita oli riittänyt joka sormelle!
![]() |
| Nimeä tälle ei valitettavasti löytynyt.... |
Toinen, parempi harrastus oli urheilukilpailut, joihin Elsa siskoineen ( Lydia , Impi ja Elin ainakin) innokkaasti osallistuivat. Urheilukentällä saattoi tutustua raittiimpiin ja myös kunnollisemman oloisiin ( ja komeampiin) poikiin. Elsa ehti nuorena käydä Tampereella talouskoulun ja käsityökoulunkin, koska hänen tavoitteensa oli päästä Rouvaksi.
Mutta Hyvinkäällä vaikutti voimakkaampia voimia. Sisällis- / vapaus- / veljessodasta oli vasta muutama vuosi. Hyvinkäällä, kuten muillakin teollisuuspaikkakunnilla oli ajoittain kiihkeätä punaisten toimintaa. Elsan suvussa on ollut useita punaisia aktiiveja, upseereita tai muita voimahahmoja, jopa hänen sisarensa Lydia. Vanhimmat veljet ( jotka olivat velipuolia) sen sijaan sukelsivat käpykartiin, eivät halunneet asettua punaisten eikä valkoisten puolelle, vaan katosivat pöpelikköön. Vanhin aitoveli Bernhard, (myös käpykaartissa isoveljiensä kanssa) hellusteli Lempi Olinin kanssa, jonka vanhemmat olivat vahvasti punaisia, ja uhkailivat ampua kuulan kalloon, jos Bernhard vielä näyttäytyy tytön seurassa.
Ei muu hänelle auttanut kuin lähteä Lempi-neidon kanssa Amerikkaan, Kanadaan metsätöihin. Sieltä laiva vuosia myöhemmin veikin avioparin suoraan Venäjälle metsä- ja rakennustöihin, ja myöhemmin joutuivat Stalinin määräyksestä karkoitetuksi Siperiaan, jossa Bernhard täytti 50 vuotta toisen maailmansodan aikana. Mutta hengissä selvisivät ja päätyivät Petroskoihin. Sieltä leskimies 1986 vihdoin takaisin Suomeen.
Hauta on Janakkalassa, hieno risti on siskoni Ullan suunnittelema uniikki teos ja mielestämme kuvaa hyvin Bernhardin elämää. Tänä vuonna hän täyttäisi 126 vuotta, jos edelleen eläisi. Syntymäpäivä sattui kuten Helenalla, 13 04!
Tatu oli varsin luotettava ja järkevä sulhasehdokas: Maatalousteknikoksi ( = nyk. agrologiksi) opiskeleva, kunnollinen, kiharatukkainen, laulutaitoinen ja huilua soittava, lukemista harrastava. Toki vastapainona oli äärimmäinen vähäpuheisuus, noin 1 sana tunnissa. Tiettävästi Tatu on kerran elämässään nauranut ääneen.
Helpolla ei Elsa kyllä suostunut, useamman kerran sai Tatu kosia tositarkoituksella ennenkuin Elsa sitten 28-vuotiaana vanhapiikana suostui vihille. Myrkkystruumaam sairastuminen vauhditti ratkaisun tekoa. Tatulta olemme perineet viehtymyksen dekkareihin ja salapoliisitarinoihin sekä paljon hyviä luonteen ominaisuuksia. Onneksi tuo vähäpuheisuus on minussa korvautunut isäni Mauri Haapasen suvun täysin vastakkaisilla piirteillä!
![]() |
| Elsa alle 20- vuotiaana, mutta Tatu eri aikaan, ehkä 1932-33: Hän lienee valmistunut Kurkijoelta juuri, koska on noita prenikoita takinkäänteellä ja kovin juhlava pukeutuminen muutenkin. |
Jos Elsa olisi tällaisen miehen vaimona ollut, olisi iäkkään äiti- Henriikan tuki ollut paitsi lähempänä, myös suurempana turvana. Henriikahan kuoli vasta 50- luvun alussa noin 90- vuotiaana. Hän hoiti loppuun asti kasvimaata ja eläimiä, mm pässiä, joka sitten kerran ikävästi pukkasi Henriikaa takamukseen, niin että lonkka murtui ja terveys romahti elämän lopulla. Elsan isä Mikko oli puutarhuri ja saanut tähän koulutustakin, vaikka alunperin oli huutolaispoika. Hyvät ja toimeliaat perintötekijät siis oli vanhemmilta saatu.
| Henriika Sofia os. Hakala ja Mikko Vihtori Jansson |
Eräs mielenkiintoinen elämän vaihtoehto olisi ollut rouva Elsa Vatasena Pohjois- Karjalassa. Vatanen (etunimi jäänyt hämärän peittoon) oli ennen Tatua esiintynyt sulhasehdokas, joka opiskeli myös Hyvinkään pienviljelysneuvojaopistossa. Hän oli ison karjatilan poika jostain Pielisen Karjalasta. Muistikuvien mukaan iso, tumma, ilmeisen hyväkäytöksinen nuorimies. Ei siis kovin huono ehdokas hänkään! Sieltä olisimme saaneet värikästä ja huomattavasti vilkkaampaa luonteenlaatua koko perheelle.
Tärkein syy Vatasen kosintojen torjumiseen oli kyllä järki- Elsan ymmärrys siitä, että hän joutuisi karjakon hommiin loppuiäkseen satojen kilometrien päähän omista sukulaisistaan. Hän kun jostain syystä inhosi karjanhoitoa, olihan se hyvin raskasta ja likaistakin hommaa. Vatanen ei rukkasista huolimatta Elsaa pystynyt täysin unohtamaan, vaan sodan aikana kävi häntä tapaamassa täällä Iitissä. Kun mies on sodassa, aina on mahdollista että venäläisen kranaatti koituu kohtaloksi ja kohta olisi tuore leski ihmeissään ja perheen elättäjän tarpeessa. No, Vatas-ressukka sai uudet tiukemmat rukkaset eikä hänestä sen jälkeen kuultu mitään.
Mutta jos näin ei olisi käynyt, olisimme koko perhe piirakkamestareita, laulaisimme ortodoksikuoroissa, kaikki puhuisivat aamusta iltaan yhteen ääneen, itkisimme ja nauraisimme ... ja koko nuorempi polvi asuisi lähinnä Vantaalla radanvarressa. Ei toki huono elämä sekään!
torstai 18. huhtikuuta 2019
Kiirastorstain aamua
Aamu valkeni hieman vaaleanpunaisissa pilviharsoissa. Päädyin tekemään vuodevaatteiden tuuletusta jo seitsemältä, että ehtisi kiireettä kaikki päivän antamat virikkeet toimitella. Sitten lakanapyykit pyörimään. Eivät ne kovin kauan kuivu, kun lattialämmitys antaa hieman puhtia ilman liikkeelle, ja ovi tietysti auki. Huoneilma saa hiukan lisää vesihöyryä. Se onkin nyt ollut aika kuivaa, sen huomaa, kun kaikki vaatteet kantavat pinnassaan koristeina hiuksia ja koirankarvoja, jotka eivät sitten helpolla irtoakaan. Ja tunnin päästä on uusi kuorrutus, jos entiset saa jotenkin siirrettyä roskis-osastolle.
Luulin jo, että yöpakkaset olisivat päättyneet, mutta niin vaan meidän mittarissa kuitenkin aamulla komeili -1C. Pääsiäisen symboli täyskuu pilkotti vielä viiden aikaan puunlatvojen rajassa, oli oikein juhlakasta mennä Tellan kanssa aamukäppäilylle kuuntelemaan mustarastaiden haikeita lauluharjoituksia. Eivät ne vielä oikein tosissaan kevättä julista nekään. Peippoja olen nähnyt jo parisen viikkoa ruokailemassa, mutta vaisua on vielä niiden ääntely.
| Tieltä meidän puutarhaan päin |
| Ja maantielle. Reilu puoli metriä on kovaa kinosta jäljellä aurauspuolella. |
Kuvia eiliseltä reisulta kirkkomaalta ja sen lähistöltä seuraavaksi. Vain muutamalle haudalle oli tuotu narsisseja, ei ole vielä elävien kukkien aika, kun maa on roudassa.
| Näyttää jo hyvin sulalta seurakuntatalon puoleiselta portilta tullessa. |
| Mutta etelälaita on hangen alla, kun viereinen metsikkö varjostaa. |
| Seurakuntatalon nurkalta Kymelle päin on talvista. On toki joessa jo sula kohta siellä jossain joutsenille uima-altaaksi. |
Kun on tapana, että haudalle viedään narsisseja ennen pääsiäistä, päädyin eilen illan suussa tekemään "helle"päivän päätteeksi tätä askaretta. Mutta jään valtaa oli vielä liikaa. Iso kakku odotteli sulamistaan. Toiselta puolelta en saanut yhtäkään kulottunutta kanervaruukkua irti alustastaan, vaikka miten kiskoin. No tein sitten sellaisia ratkaisuja, jotka olivat mahdollisia. Laitoin ruukut jääpuolelle odottelukoloihin, ehkä viikon päästä saattaa olla mahdollista tehdä enemmän.
Sain sentään harakuokalla koivuista varisseet oksat irti nurmikosta. niitä oli melko lailla, että kukkakassi tuli ihan pullolleen silppua. Eipä ollut vielä biojätteen laatikkoakaan vielä tuotu hautausmaan jätepisteille. Isommat karahkat olivat kuokkani kanssa samassa kädessä, kun menin jätelaatikolle, ja poistuttuani autolle ihmettelin tyhjiä käsiäni, kun kuokkaa ei sitten ollutkaan missään. No, olinkin pudottanut sen loppujätelaatikkoon.
Onneksi se ei ollut ihan tyhjä, että yletin onkimaan aarteeni takaisin. Sehän olikin ainoa, jota ei olisikaan voinut panna biojätteeseen? Mutta ei se mitään jäteluokkaa vielä ole, sillä on vuosien ura vielä edessä. Kuokka saa asua autossa, jos tulee reisua vielä joskus Janakkalan haudoille, siellähän seurakunnan osuus haudan hoitoon alkaa vasta kesäkuussa.
Hautasin tuon kassin sisältöineen kuitenkin loppujätelootaan, nehän menee yleensä polttoon. Kyllä risu siinä palaa kuin muovikin.
| Vierashuoneen ikkunasta kurkattuna näkyy kuukaudessa tekeytynyt polun alku. Urakkaa on noin 60% jäljellä polun koko mitasta. |
Näin kyllä hiljattain piharemonttiohjelmassa sellaisesta innovaatiosta, että laattoja voi myös maalata. Mutta se vaatii aika hyvät pesut alle. Luulenpa, että avotaivaan alle se ei sovi, siinä on liikaa vuotuista rasitetta lumen, jään ja hiekoitusten takia. Meillä ei ole painepesuriakaan, ja tuskin sekään irroittaisi kaikkea historiaa ja ennenkaikkea sammalta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




