Iittiin oli saatu sodan loputtua yhteiskoulu. Se aloitti toimintansa syksyllä 1946, kuhnailusta ei voi puhua! Veljeni Pertti aloitti meidän lasten opintaipaleen silloin ekaluokalla. Kouluun oli otettu parille ylemmällekin luokalle oppilaita, jotta opettajilla olisi riittävästi töitä, ja ehkä valtionavutkin sitä edellyttivät. Käytiin se vuosi iltavuorossa Kausalan kansakoulussa. Ei tarvinnut mennä Kouvolaan tai Lahteen oppimaan, siellä olisi pitänyt asua kortteerissa eli alivuokralaisena viikot. Minun vuoroni tuli pyrkiä oppilaaksi seuraavana keväänä.
Sisääntulijoille järjestettiin pääsykokeita Kausalan kansakoulussa. En muista, oliko isä tai äiti mukana ilmoittamassa, ehkäpä. Ne olivat kesäkuun puolivälin jälkeen, koska supistettu koulu päättyi vasta silloin. Ajankohtaa en muista tarkkaan. En muista sitäkään, mitä kaikkea kuulusteltiin, mutta pääsykoetta oli parina päivänä. Kaikilla piti olla kansakoulu- ja virkatodistus, kynät, paperit ja kumit omasta takaa. Ilmaiset välineet eivät olleet hääppöisiä kansakoulussakaan, mutta sekin tyssäsi oppikouluun mennessä, siellä ei annettu yhtään mitään, ja opetuksestakin piti maksaa. Eväätkin omasta repusta. Olin sonnustautunut parhaimpiini, sain äitini hyvinkääläismuiston, helmikaulanauhan kaulaani vaaleansinisen leningin seuraksi. Lettinauhatkin taisivat olla aivan uudet. Hieno ulkonäkö hieman häiritsi keskittymistä.
Silloinen pastori Viljo Kivelä katseli rauhoittavasti kultasankaisten silmälasiensa takaa ja ehkä hieman hymyilikin kysellessään raamatunkertomuksia. Maantiedossa päästiin esittämään tietoja Suomen jokien ja järvien nimistä. Laskutaidossa saatiin kilvoitella sekä päässä- että kynä/paperilaskemisen tavalla. Taisipa olla kertotaulukin ohjelmassa.
Äidinkielen kokeesta on jäänyt erityisesti muistiin sanelu, jossa kuulustelua toimittava opettaja lausui tunnin aikana kerrallaan muutaman sana ryppäitä, joita kokelaat sitten kilvan raapustivat papereihinsa. Tarkoitus oli saada selville kirjoittamistaitoa ja nopeutta, ehkäpä kuuloakin? Meillä oli tehtävää suorittamassa silloinen äidinkielen opettaja Mattila. Sanellessa ei ilmoitettu välimerkkejä, ne piti arvata. Ensimmäiset sanat olivat: Matti ja Maija olivat Tonavalla. No, helppoahan se oli, jos vain sattui heti kuulemaan, mitä hän kulloinkin sanoi. Tonavan seikkailu-juttu oli pitkä. Oppilaita tuli nelisenkymmentä, silloin oli sääntö, että maksimikoko on 45 oppilasta.
Selvisin testeistä, ja koulu alkoi vasta syyskuun 1. päivänä, kaikissa isommissa kouluissa oli niin tapana. Lauantaisinkin oli koulua. Kerran kuussa oli ns. kuukausiloma, se oli joko maanantai tai lauantai, jolloin lapset olivat kaikenlaisissa kotitöissä. Perunannostoloma oli 2-3 päivää erikseen. Niihin aikoihin perunat kaivettiin kuokilla, se oli suuri urakka Suomessa, sillä perunoita kasvatettiin paljon, meilläkin myös karjan ruoaksi. Joululomaa oli n. 3 viikkoa, kun palattiin arkeen vasta loppiaisen jälkeen. Alkuvuosina ei ollut hiihtolomaa.
Koulunkäynti ei jatkunut kansakoululla, vaan kannatusyhdistys oli saanut tilat lääkärinleski Suoma Visapäältä. Paikka oli kaksikerroksinen puutalo Kaivomäen ylikäytävän kohdalla, ihan siinä samalla tontilla, jossa nykyinen yläkoulu on. Ikkunasta näkyi isoja omenapuita. Käytiin ulkovessassa eli huussissa. Suoma itse asui samalla tontilla toisessa talossa. Tonttikin tuli myöhemmin koulun omaksi.
Kouluun mentiin polkupyörillä, ja heti aamusta. Lähtiessä syötiin puuro, ja koulureppuun maitopullo ja pari leipäpalaa. Sain käyttöön äitini Viipurista ostetun naistenpyörän, jossa kettinki hankasi peltiseen suojukseen poljettaessa ja piti ääntä. Pyörän lempinimi oli Koltso se metelin takia. Takapyörän koriste oli helmaverkko, kouluaikanani oli muotia, että verkko vaihtui aika usein entistä koreampaan! Pojat panostivat enemmän takalokasuojan kissansilmään. Pyörät jätettiin koulun ajaksi nojalleen maantienvarren kuusikkoon. Meidän pyörissä ei ollut seisontatukea.
Pertti ajoi isän vanhalla Viipurinpyörällä, isä käytti armeijasta halvalla ostettua korkeaa pyörää työajoissaan. Siinä oli ohjaussarvet niin, että voi kuljettaa asetta edessään poikittain. No isällä oli tietysti rauhan aikana siinä työsalkkunsa. Hän lähti usein samaan aikaan pitäjälle kuin koululaisetkin. Juuri ja juuri lyhyt Tatu ylettyi pääsemään pyörän selkään! Menomatkaa Kausalaan kertyi 8 kilometriä, joten piti lähteä 35-40 minuuttia aiemmin, talvella jopa tuntia ennen. Koulun alkamis- ja päättymisaika sovitettiin junien aikataulujen mukaan, koska runsaasti oppilaita tuli ratavarresta, ihan Uusikylästä asti, josta tuli Soinin Ritva, huoltoaseman tytär.
Oppikoululaisia lähti sinä syksynä kirkolta puolisenkymmentä, Radansuusta melkein samanverran. Siinä sitten kukin polki sen kuin jaksoi. Sadetakkeja ei alkuun ollut. Olin huonovoimaisin, kun suurin osa menijöistä oli poikia, joten olin yleensä joukon hännillä. Pentti kavereineen tuli porukkaan seuraavana syksynä. Onneksi Radansuusta lähti toinen tyttö, Kuusiston Sirkka, joka odotteli Lahtisen Soinin naapuritalon kohdalla, että tulisin. Mentiin Sirkan kanssa sitten yhtämatkaa. Sirkan koulu tyssäsi kahden vuoden jälkeen, kuten niin monen muunkin silloin koulutaipalettaan aloittaneen, kun tuli nelonen tai useampia. Kahta huonoa ainetta sai yrittää suorittaa, niitä sanottiin ehdoiksi. Ehtojen suorituspäivät olivat heinä- ja elokuun alussa.
Mankalasta tuli liuta koululaisia ns. koppiautolla. Silloin tehtiin Mankalan voimalaitosta, ja tarvittiin paljon rakennustyöväkeä. Heidän lapsensa tulivat voimalaitoksen kuorma-autolla, jossa oli lavalla vanerinen koppi tuulensuojana. Minun luokkaani tuli sieltä kolme tyttöä, Hämäläisen Anna-Liisa oli samanikäinen kuin minäkin, muut hieman vanhempia. Kausalasta tuli tietysti eniten oppilaita, mutta myös etelä-Iitistä päin, Haapakimolasta ja Sääksjärveltä. Vainion Leena tuli Artjärven puolelta asti Perheniemen kautta. Mäkelän Aimo tuli pohjois-Iitistä, Vuolenkoskelta. Osa pitkämatkaisista oppilaista taisi asua Kausalankortteerissa viikolla, osa kulki linja-autolla.
Minun pienryhmäni oli luokan lyhin, sillä meidät järjestettiin pituuden mukaan. Olin siinä neljäs tai kolmas. Pienempiä olivat vain Saikkosen Eila ja Eerikkilän Meeri. Hyvin lyhytkasvuisia olivat tuolloin myös muutamat pojat, Kajaston Erkki, Ojapalon Aimo ja Kälviäisen Markku. Niinpä istuimmekin aina lähekkäin eturivissä ja muodostimme liikuntatunneilla oman napero-ryhmän. Tyttöjä oli alkuun lähes saman verran kuin poikia, vaikka maaseudulla ei tyttöjen kouluttaminen vielä ollutkaan itsestään selvyys. Oma etunimeni Terttu oli silloin sangen suosittu. Luokassa oli neljä Terttua, ja viideskin vähän aikaa. Pesälän Mikon sisko oli Tertuista pisin, ja hyvä pesäpalloilija. Muuten vaan kiltit Forsanderin ja Paavosen Tertut kuuluivat keskikokoisiin. (muistin pitkään, että sukunimi oliPaavola, mutta koulun juhla syksyllä 2016 toi tämän tytön elävänä esille!)
Kullakin ryhmällä oli jo alusta alkaen luokanvalvojansa, ja jouduimme vaihtamaan huoneesta toiseen sen mukaan, mitä oppia olimme saamassa, jottei opetusvälineitä tarvitsisi kuskailla paikasta toiseen. Oma luokanvalvojani oli Kaarina Lesch eli Lessi, joka oli myös rehtori. Kaarina opetti ruotsia ensimmäisenä vuonna, seuraavana sitten myös englantia. Hänen miehensä Åke oli eläkkeellä. Lessillä oli lähes aina sama ruskea kävelypuku, syksyllä ilman päällystakkia, kylmemmällä ulsteri lisäksi. Päässä oli musta samettinen turbaani-baskeri. Hänkin tuli pyörällä.
Kaarina-rehtori keräsi välillä rahaa oppilailta, kun lukukausimaksut maksettiin hänelle. Jos lapsia oli enemmän samasta perheestä, sai sisaralennusta. Oikein vähävaraisesta kodista tullut saattoi päästä maksuttomaksi vapaa-oppilaaksi. Lessin opettaessa ääni nousi aina välillä falsettiin, joka oppilaita hiljaa huvitti, mutta tunneilla opittiin hyvin ja oltiin aina kiltisti. Alkuun saatiin myös laulella. Mors lilla Olle i skogen gick- laulu opittiin aika pian ja sitä laulettiin tunnin täytteeksi. Liitutaululle kirjoittaminen oli opettajan tärkeimpiä juttuja tunnin aikana, ja oppilaat kirjoittivat kaiken vihkoihinsa. Ulkolukua harrastettiin myös.
Tärkein päämäärä oli kääntäminen ja erilaiset sanakokeet olivat siis suosiossa. Kokeita varten oli erillinen koevihko, joka piti olla mukana. Verbiluetteloita harrastettiin myös. Alkuvuosina koenumeron jälkeen ei tarvinnut pyytää vanhemman allekirjoitusta, se tuli vain poissaolovihkoon, joka kuului sekin oppilaan omistaa. Luokanvalvoja katseli vihkoja välillä ja ryhtyi toimiin, jos oli asiaa.
Aivan aluksi tutustuimme Kausalan kirjakauppaan, joka oli kylän etelälaidassa, asematien varressa. Siellä emännöi kauppias Irja Virta, joka toimitti opettajien toiveet oppilalle. Apulaisena oli Ojapalon neiti. Oppikirjojen lisäksi hankittiin erilaisia kirjoitus- ja laskuvihkoja ym, ja kaikkien vihkojen päälle piti ostaa muutaman pennin hintaiset päällyspaperit, kunkin opettajan erikseen toivomaa väriä. Siinä riitti näpertämistä kotiin palattua, että kaikki oli kunnossa! Ensimmäisten päivien aikana lähes kaikki koulumatkat tehtiin kirjakaupan kautta. Oppikirjoja sai onneksi perintönä veljeltä, joten rahaa säästyi. Muutenkin hankittiin käytettyjä kirjoja, jos suinkin.
Äitini ompeli minulle ruskean khakin värisestä gabardiinista koulurepun, joka oli ns. leipälaukkumallia, läppä reunustettu vaaleansinisellä kankaalla. Kun pyörämatka oli pitkä, vanhemmat tulivat siihen tulokseen, että minulle ommeltiin pitkät housut, ja olin ensimmäisenä vuonna ainoa housuasun naiskäyttäjä koulussa. Liikunnanopettajakin esiintyi hameessa. Muilla tytöillä oli kellohelmaisia ruudullisesta kankaasta ommeltuja puolihameita. Muuten tunnettiin vain käsite hiihtohousut. Hienoimmat Kausalan tytöt eivät käyttäneet laukkua, vaan kirjat heitettiin olalle nahkaremmillä köytettyinä. Olin aika lande ylempiluokkalaisten mielestä asussani! Jollain välitunnilla toisluokkalaiset tytöt nimittäin kerääntyivät isoksi piiriksi ympärilleni. Poispääsyä ei ollut eikä puhe ollut kovin ystävällistä. Vaatteet saivat kuulla kunniansa. Sama temppu tehtiin muutamalle muullekin tulokkaalle. Tämä kiusaaminen loppui onneksi aika pian, kun se alkoi muuttua perushuviksi välitunnilla.
Koulu olisi ollut ihan mukiinmenevää matkasta huolimatta, jollei suomenkielen opettajaksi olisi tullut oikein maisteri, Karoliina Moilanen, joka alkoi työnsä sinä syksynä. Nainen muistutti mielestäni enemmän karjuvaa leijonaa, koska kurinpito oli tunneilla aluksi ihan ykkösasia. Hänellä oli kyllä laajat tiedot suomenkielen kehityksestä ja monista piirteistä. Suomen kieli oli sitten aika kiinnostavaakin, kun siitä löytyi niin paljon järkevää asiaa, kuten sanaluokat ja astevaihtelu ym. Emme käyttäneet oppikirjaa, vaan Karoliina vaati, että kaikki oppi kirjoitetaan vihkoon hänen sanelunsa mukaan. Ja sitä riitti. Karoliina oli harvinaisen pulska sen ajan ruoat huomioon ottaen, ja tukka oli tiukalla nutturalla. Moilanen hoiti myös historian opetuksen, ja hänen erityisintonsa kohdistui vuosilukuihin. Meillä oli erikseen vuosilukuvihko, ja Karoliina piti tuolloin tällöin siitä kokeita. Karoliinalla oli joitakin suosikkioppilaita, joita hän kutsui ihan kotiinsakin. En kuulunut niihin.
Kynä piti olla valmiina pöydällä, että sen siitä nopeasti nappaisi, kun Karoliina ilmoittaisi kirjoitustovista. Kerran sain kokea huutomyrskyn, kun olin epähuomiossa ottanut kynän käteen muutamaa hetkeä ennen kuin hän komensi. En edes ehtinyt alkaa pureskella kynänpäätä, enkä olisi uskaltanutkaan. Mutta opiskeluni keskeytyi sillä tunnilla, ja minut komennettiin seisomaan häpeänurkkaan, ovipieleen lopputunnin ajaksi. Se oli aivan kauheata. Luulin kuolevani, ja pelkäsin, että jos se käy käsiksi. Niin ei sentään käynyt. Niillä tunneilla ei uskaltanut kukaan hiiskahtaakaan, ei edes velikullat Lehtisen Erkki ja Tuomisen Seppo. Olin ihan ensimmäisiä, joille tämä messu pantiin toimeen.
Matematiikassa opiskeltiin ns. tavallista laskentoa pari ensimmäistä vuotta. Kolmannella luokalla alettiin geometrian opinnot ja kirjainyhdistelmä m.o.t. tuli perin tutuksi, siihen päätettiin geometrisen ongelman ratkaisu. Kirjaimet olivat sanojen Mikä oli todistettava alkukirjaimet. Geometria oli perin kiinnostavaa ja niin ylettömän erilaista kuin kotiaskareet! Hauskuus lisääntyi, kun neljännellä luokalla tavallinen laskento jäi pois ja alettiin oppia algebraa. Harmi, ettei meillä ollut kunnon matematiikanopettajaa ennenkuin loppuvuosina, kun metsänhoitaja Erkki Asikainen alkoi toimet. Hänen ohjauksessaan matematiikkatunneista tuli ihan mukavia. Neljänneltä luokalta alkaen tutustuttiin myös kovin kiinnostaviin kemiaan ja fysiikkaan.
Erkkiin asti oli ollut nuoria miesylioppilaita, jotka yrittivät vain saada tunnin kaikki 45 minuuttia kulumaan. Yleensä opettaja tarkasti oppilaiden kotitehtäviä, se vei yli puolet ajasta, ja lopuksi opetettiin hieman uutta, ja roiskaistiin paljon kotilaskuja. Omalla luokallani oli monen eri ikäisiä oppilaita, oli silloin nimittäin tapana, että kouluun pyrittiin 4, 5 tai 6 kansakouluvuoden jälkeen. Itse olin aivan nuorimpia, kun olin syntynyt loppuvuonna ja pyrin neljän vuoden jälkeen. Isommat tytöt kiinnostivat nuoria miesopettajia ihan muista syistä, joten eturivissä istuvat piiperot jäivät vaille henkilökohtaista matematiikan opetusta.
Isäkin hermostui, kun emme pysyneet kursseissa, ja niinpä eräs joululoma sujui niin, että me kolme vanhinta lasta istuimme ruoan jälkeen laskutunneille, ja Tatu laati oikein visaisia murtolukujen yhteen- ja vähennyslaskuja. Tehtävässä oli yleensä jaettavana keitetty puuro, josta kukin söi eri murtoluvun ilmoittaman osan, ja meidän työmme oli selvittää, kuka söi eniten. Ne piti saattaa vertailtaviksi tekemällä ne samannimisiksi, eli sama luku jakoviivan alle.
Biologian opetus jakautui silloin erikseen kasvi- ja eläinoppiin. Meillä oli ensimmäisen vuoden agronomi Anna-Liisa Ruokolan jälkeen ihan oikea biologi Kaija Suuronen, jonka kanssa mentiin jopa metsään oppimaan. Löysin sammalen, jota en tuntenut, ja opettaja katsahti kämmentäni todeten: Taitaa olla Pleurozium schreberi. Kunnioitukseni noin tietävää opettajaa kohtaan nousi huimasti! Kaija muutti parin vuoden kuluttua Lahteen töihin. (Tähän pitää tehdä korjausta, löysin Kaijan 2014 tapahtuneen kuoleman tuottaman muistokirjoituksen, jossa sanottiin, että iitin jälkeen oli pari muutakin koulua, ennenkuin 1958 alkoi Lahden Kannaksen lukion kausi.)
Kaijan korvasi syksyllä 1951 innostava ja eläintieteessä myöhemmin tohtoriksi asti kunnostautunut miesopettaja, Eero Karppinen. Nimi ei ollut tulla mieleen, vaikka myöhemmin tiesin hänen olevan eläintieteen laitoksella Helsingissä niihin aikoihin, kun itsekin opiskelin siellä. Emme kyllä silloin tavanneet. Piti muistella monta tuntia ennenkuin ensin muistista tuli etunimi, muutamaa minuuttia myöhemmin sukunimikin. (Tässä myöhemmin selvisi, että etunimenä ei ollutkaan Lauri, joka ensin tuli muistista, vaan Eero, jonka ystäväni sitten korjasivat, kiitos heille!)
Kasvitieteen opintoihin kuului kerätä kasveja. 1-2 luokkien välisenä kesänä piti löytää 30, muina kesinä 50, joten kouluaikana koottiin 180 kasvin kokoelma. Niissä oli paljon työtä, eikä ihme, että nuoremmat sisarukset käyttivät vanhempien sisarusten kokoelmia. Tatu hankki kasviprässin ja imupapereita, joten työ sujui kyllä oikein. Minulla oli kyllä vain omia kasveja. Määrittäminen nimelleen oli vaikeampaa, koska kukasta piti ensin laskea heteet. Niinpä otettiin kukkivia kasveja. Jos laskutoimitus osui harhaan, koko tulos meni hakoteille. Myöhemmin opin, että heteet lasketaan useammasta kukasta!
Sain suuresta kokoelmastani, joka nousi yli kahdensadan, loppuarvosanaksi määritysvirheiden takia vain 7, eikä kasvitieteen arvosana ollut enempää kuin 8 lopputodistuksessa. Nuoremmat sisarukseni napsivat minun kokoelmastani parhaita kasveja itselleen, ja saivat kiitettäviä arvosanoja. Kasvien ostaminen oli myös aika tavallista varsinkin kaupunki-oloissa, joissa ei noin vain otettu 180 kasvia katuvarsista.
Uskonnonopettajamme olikin Viljo Kivelä eli Killi, ihana opettaja koko kouluajan. Uskontotunnilla myös laulettiin virsiä. Liikuntaa opetti alkuvuosina rouva Signe Mäkinen, jonka kaksi tytärtä, Ritva ja Raija olivat Pertin luokalla. Ulkoliikunta oli yleensä pesäpalloa. Kun olin pienimpiä, jouduin eteen sieppariksi, ja aika usein kova laakapallo osui sääreen. Luut olivat lommoilla vuosikausia koulun jälkeenkin.
Juoksimme välitunnilla Kausalan Terän punatiiliseen rakennukseen voimistelemaan. Se oli ratavarressa, ja siinä talossa ihan viime aikoihin asti toimi Pajala. Tila oli kylmä, joten kaikenlainen juoksemisliikunta oli alkuun ensi sijalla, ja opettaja naputti ahkeraan tamburiinilla lisää vauhtia. Lopputunnilla voitiin tehdä ns. liikkeitä, joko yksin tai kaverin kanssa. Liikuntatunnille piti pukeutua siniseen trikoomekkoon, jossa lyhyet hihat ja minikorkeus. Helma lepsahti silmille, kun temppuiltiin puolapuissa. Hiki tuoksui, deodorantteja tai pesupaikkoja ei ollut. Signen jälkeen meillä oli lyhyen aikaa opettajana nuori vaalea naisopettaja Elina Hausbrandt.
Laulua ja piirustusta opetti Suutalan Jussi, kanttori, jonka pojat tunsivat partionjohtajana. Jussin tunneilla oli aika hulabaloo-meininki, kun pojat puhuivat asioitaan eikä hiljaisuutta ollut löytyä. Piirustusta ei kyllä opetettu, Jussi vain keksi aiheen, ja jos joku osasi käsitellä etevämmin kuin muut, Jussi otti siitä aiheen opettamiseen ja kehoitti muita tekemään samoin. Laulamiseen löytyi paljon aiheita, kun opeteltiin maakunta- ja muiden maiden kansallislaulujakin. Jussi varmaan hoiti poikien liikuntatuntejakin alkuvuosina.
Joulun lähestyessä tulivat ennen tuntemattomat joululaulut oppimisen kohteiksi. Ensimmäinen muisto oli Sinivuorten yö, ja liikunnanopettaja laati siihen sopivan leikin, jota meidän luokan pienemmät tytöt määrättiin esittämään. Olin onnellinen, kun olin siinä joukossa! Seuraavana vuonna olin jossain enkeli-esityksessä mukana, ja kassissa oli pikku mekon lisäksi kodin joulukuuseen tarkoitettua kimalle-nauhaa, päähän kiedottavaksi.
Se oli harvinainen joulunalus, sillä diakonissa oli saanut jaettavaksi ainutlaatuisen amerikanpaketin kylälle. Ne olivat siellä valtameren takana koottuja yksityisten vaate- ja ruokalahjoituksia. Kun meidän kuudes lapsi, Raija oli syntynyt alkuvuonna 1948, Elsa sai uskomattoman ihanan vaaleanpunaisen huovan, jota hän taisi pitää kuolemaansa asti. Lisäksi tuli joitain lastenvaatteita ja riisiä joulupuuroksi.
Minulle siitä koituivat vaaleanpunaiset puuvillaiset nilkkasukat, joista olin iloissani. Paketin sisältö tuli meille juuri silloin, kun piti lähteä joulujuhlaan Kausalaan. Pakkasin ne ihan eri pakettiin lähtiessäni joulujuhlaan enkelin esitykseen. Viimeisen kilometrin matka ennen koulua taittui tuntemattomassa reessä istuen, ja kun sitten aloimme pukea esitystä varten, ei sukkapakettia enää ollutkaan. Paljasjaloin kirmasi tämä enkeli! En voinut sukkia edes jälkeenpäin etsiä, kun se rekikyyti ei ollut tuttu. Tuntui, että amerikanapu oli kuin komeetta, joka pyyhälsi ohi.
1940-luvun lopulla ruvettiin maksamaan lapsilisiä, joten perheellä oli hieman varaa monien lasten lukuisiin tarpeisiin, vaikka elimmekin kovin niukasti, ja lähes omavaraisesti. Marja-Leena tuli oppilaaksi Kausalan kouluun, kun menin viimeiselle eli 5. luokalle. Pertti oli päättänyt koulun keväällä 1951 ja jäi äidin avuksi koti- ja maataloustyöhön. Marja-Leenalle ostettiin uusi pyörä, tummanpunainen Pyrkijä, joka oli tosi hieno. Kukaan muu ei tytön mielestä saanut siihen koskea.
Pentti päätti kuitenkin sitä salaa kokeilla, kun Marja-Leenan silmä hetkeksi vältti, ja lähti kovaa kyytiä ajamaan pihasta maantielle päin. Marja-Leena tuli huutaen perässä. Pahaksi onneksi juuri silloin tuli Tervolan Sakarin kuorma-auto, ja auton kulma törmäsi ajajaan. Poika ja pyörä lensivät kauas pellolle. Pentti muisteli myöhemmin, että kukaan ei kysynyt, kuinka hänen kävi. Kaikki vain harmittelivat uutta pyörää, joka joutui korjattavaksi, etuvanteen taivuttua kahdeksikolle. Marja-Leenan piti mennä jonkun aikaa linja-autolla kouluun, kun minäkään en osannut ajaa miestenpyörää, jotta sisko olisi saanut Koltson tilapäiseksi avuksi.
Marja-Leena oli ollut edellisvuonna umpilisäkeleikkauksessa, eikä tullut kouluun neljännen vuoden jälkeen, vaan vasta viidennen. Minun osakseni umpilisäke tulikin sitten syksyllä. Muistan, että ongelmavyyhti alkoi perunannoston urakkaani tehdessä, jonne olin mennyt koulun jälkeen. Alkuun luultiin, että mahavaiva johtui liian kireästä alushousun kuminauhasta, mutta vaiva ei laantunut, vaan kääntyi pahoinvointikohtaukseen ja kovaan kipuun. Seuraavana aamuna vasta pääsin lääkärille ja samana päivänä Lahteen, jossa vaiva hoidettiin.
