Elokuun tummenevat illat

Kuva on otettu äsken virallisen päivän alettua, aurinko nousee (tänään pilven takana) hieman ennen kuutta. Maa on kostea öisen sateen jäljiltä. Ruoho vihertää kuin kesällä ainakin, mutta kukkapenkkien komistusrooli on nyt annettu pallohortensialle ja kallionauhukselle, ilman ruukkukukkia olisivatkin lähes ainoita kukkivia tähän aikaan.

Viimein on päästy työtä haittaavista helteistä ja kuivuudesta! Vaikka eivät sateet totta puhuen ole mitään runsaita olleet, mutta kuitenkin. Viime yöksi ennustettu ukkosellinen kaatosateiden rintamakin somasti ohitti meidän kulmakunnan muutaman minuutin ropseilla ikkunapelteihin keskiyön aikoihin, kun muualla on sadellut tuntikausia. Hiljaisen sateen ääni ei kuulu sisälle, joten jatkoin taas unten mailla.
Panin uudemman kerran mieleeni nuo hämärän eri määritelmät, kun olimme musiikkijuhlien talkooväelle järjestetyssä iltatilaisuudessa torstaina Kirkkovalkamantiellä yksityiskodissa, ja illan isäntä sen oli juuri siinä alkajaisiksi meille tarjoillut. Se oli minulle jo kolmas kerta, kun menin, enkä ilman huolehtivaa Maija-Stinaa olisi ehkä tänä vuonna mennytkään, kun olin niin olevinaan kotipuuhia täynnä. Ihan kyytiä myöten, kiitos hänelle ihanasta huolenpidosta!

Tilaisuudessa oli leikkimielinen arvontakin, ja tällä kertaa kesäkurpitsa osui minulle. Se olikin niin suuri, että piti ryhtyä jakamaan, yksin en olisi saanut kulutetuksi. Tänä vuonna on muotia tehdä siitä lasagne-reseptillä paistosta, ehkäpä jo viikon päästä maistellaan, kun on kävijöitä luvassa.

Auringon nousun vaiheille osuu ns. porvarillinen hämärä, kun hyvin näkee liikkua ilman valoja. Auringon asema on silloin vähemmän kuin 6 astetta horisontin alapuolella. Nauttinen eli merenkulkijoiden hämärä asettuu auringon aseman ollessa 6 - 12 asteen välissä horisontin alapuolella, se tarkoittaa, että vesialueella näkee vielä hyvin jatkaa merenkulkua ilman apulaitteita. Kirkkaimmat tähdet jo näkyvät kuitenkin. Kolmas hämärä on näitä syvempi, se on astronominen eli tähtitieteellinen, ja sijoittuu 12- 18 asteen väliin auringon vajotessa yhä alemmaksi (tai aamulla lähetessä). Suomen kesä on niin valoisa öiltään, että vasta elokuun lopulla päästään tähän viimeiseen hämärään. Ja sittenhän tietysti on vielä vastassa yöpimeys, kun hämärän vaiheet on koettu.

Kuivuus alkoi jo kurittaa ylämäen puolella pensaitakin, kukkapenkit muualla lopettivat kukintansa veden vähyydestä johtuen jo aiemmin.

Mutta siihen elokuun puuhailuun mennäkseni. Saaliloimi tuli kudottua ja melkein kaikki entiset päiväkirjat tulivat kertaalleen luetuiksi kesäkuumien aikana, joten oli aivan suuri tekemisen tarve jo pukkaamassa. Kun tarkastelee kulunutta elokuuta, niin melkein joka päivälle viime postauksen jälkeen on mahtunut jotain ulkona tehtävää hommaa, se kertoo, että lämpötilatkin ovat tulleet töille siedettävämpään tasoon. Kuitenkin kesän merkeissä jatketaan, illat pimenevät, kaste lisääntyy yön aikana. Punaherukan poiminta saisi pian alkaa, kohta muuten tippuvat maukkaat marjat. Ruohonleikkuuhommiakin on jo hieman tehty, mutta sateiden vesimäärä on ollut niin vähäinen, että ruoho vielä katselee oloaan.

Talon pohjoisseinällä oli kaksi kuormalavan päällä hyvin ilmastoitua kuivattelupaikkaa, tämä on se jälkimmäisen tyhjentyminen. Seinälle jäivät odottamaan enää pinon päällä olleet suojalaudat, kyllähän kohta saataneen lisää kuivateltavaa...

Päädyin elokuun ensimmäisellä ja toisella viikolla  eli 06 - 08/08 korjaamaan toisenlaista hedelmää talteen, kun edellissyksyinen ja tämän keväinen oksasavotta oli tuottanut kolme pinoa polttopuuta ja ne helteillä ja sateettomina päivinä olivat hyvin kuivuneet sisäoleilun asteeseen. Niinpä laittelin kovin hyvän sään aikana vähän kerrallaan klapit kärryyn ja siirsin pohjakerroksen varastotilaan, eikä siinä niin kauan mennytkään. Vaikka ensin piti kyllä tehdä sinne vastaanottopisteeseen tiloja, johon hupenikin melkein saman verran aikaa kuin sitä seuraavaan siirtoon.

Keskellä kuvaa se katkaistu koivu, sillä on vielä vartta pystyssä ehkä 6 metriä. Rungon paksuus on nyt jo yli 30 cm katkaisukohdan yläpuolella, joten kyllähän tuosta muhkean kasan koivuklapia vielä tekee, jos loppu kaadetaan eikä jää tikoille koverrettavaksi. Oikeasti arvelen, että kyllä se pitää kaataakin, koska nyt ylimmät puussa olevat oksat näyttävät vielä hyvin tulevan toimeen ja jatkavat kasvua.

Lehtikuusi otettiin maahan asti, nyt siinä kolmena kappaleena kasvupaikassaan.

Tuskin olin saanut selkäni suoraksi tuosta hommasta, kun 08 08 iltapäivällä jo siirryttiin seuraavaan, jo helmikuussa tilattuun projektiin sähköyhtiön linjaraivauksen avulla, eli kaksi alapihan puolen korkeinta puuta tulivat tiensä päähän, isoin lehtikuusi ja koivu, joka tosin menetti korkeudestaan tässä vaiheessa vain reilun puolikkaan. Loppu sitten, kun metsurihommia tekevät tuttavat ehtivät, rungot ja oksat ovat nyt kaatokekoina puutarhalla kellastuvine oksineen.

Viimeiset kaksi viikkoa on aherrettu kesäkuun alkupäivistä asti odottaneiden laattalavojen keon pienentämiseksi. Yleensähän laatoitukset ovat olleet joko toukokuun tai elo-syyskuun hommia, mutta oksasavotan syystä laattatyö ei mahtunut ajatuksiinkaan toukokuussa. Eilen illalla sainkin vivuta molemmat lavat jo tyhjinä autotallin eteläseinälle mahdollisessa sateessa peseytymään ja kuivumaan, kun laatat tuli melkein kokonaan jo sijoitettua.

Tilasin yhden kuormalavallisen eli 120 pienempää kokoa eli 30 x 30 cm:n laattoja, mutta koska haluamaani urallista laattaa ei ollut tarpeeksi, S-rauta toimitti puuttuvan erän sileänä, joten yhden kasan asemasta tulikin sitten kaksi lavaa autotallin edustalle kesää katselemaan. Oli nimittäin rästityönä odottamassa keväältä 2016 talon etuseinän kukkapenkkien poisto. Edellinen oli onnistunut tehdä jo sen vuoden syksyllä, mutta viime vuosi lipsahti väliin, ja tänä keväänä yritys jäi kaivettuun ja muovilla peitettyyn kuoppaan rapun vierellä, kun kuumat yllättivät.



Kun oksaprojekti tuli tehtyä, päädyin sitten siihen, että laatoitus on pantava toimeksi, koska näköjään polttopuurintamalla on aina odotettavissa puuhaa. Kyydin ensin uralaatat lähelle sijoituspisteitä etupihalle ja patiolle, joten sain tuon liikennettä eniten haittaavan taaemman lavan poistetuksi. Perunakuokan löytyminen toi toivottua puhtia nurmikon poistamiseen, joten työ alkoi sujua. Irrotetut massat pulkkaan ja muualle, ja kun pohja sen alla on tiukkaan iskostunutta moreenia, niin laatan alle ei tarvinnut kuin tasoitukset murskeella. Suunnittelin tuon takareunan lisäksi panna kaksi riviä lisää laatoitukseen, koska auto usein seisoo etupihalla ja ruoho pyrkii kulottumaan lämpimän moottorin alla.

Ensin piti tuo seinän rakenteita uhkaava kulma kuitenkin saada hoidetuksi, se olikin hitain osa, kun kukkapenkki oli tuossa ollut 1960-luvulta lähtien ja paikalla siis paksusti multaa. Ihan kunnon kuoppa siihen tulikin, ja näyttipä tarhakielon juuri jatkavan matkaansa vielä pitkälti betonirapun allekin... Katajapenkki kavereineen saakoon jäädä, se on mukava viherseinä.

Olen kovin kiitollinen työn rasittavuuden arvionnista saamistani kommenteista. Ja eläkeläisellä on oikeasti aikaa! Se sai minut jakamaan työn paljon pidemmälle jaksolle kuin olisin uskonutkaan. Ja kuitenkin joka päivä sain ahertaa sen verran, kuin kunnon kuntosaliaherruksessa kuuluukin, hikiä otsalta pyyhkien. Auringon paisteen ja ilman lämpimyyden takia tein etupäässä aikaisen aamun ja illan tunteina projektia eteenpäin.

Olin aiemmin jo arvioinut, että tarvitsen laattoja muuallekin, sillä tässä rinteessä oleva pation eteläseinää tekevä kukkapenkki tuijineen oli leikkurilla hankalasti hoidettava edelleen, olin sitä 2016 jo muokannut. Siksi päädyin lisäämään laattarivin leventämään nurmikon ja penkin rajaa, ettei tarvitse ruhjoa kukkapenkin osakkaita leikkurilla.

Laatat ovat nyt kaikki paikallaan, eilen lisäsin vielä tähän torstaiseen näkymään mursketta saumaksi koloon ruohikkoa vasten. Osoittautui työn aikana, että varsinainen rappu on pari senttiä leveämpi kuin sille kohdalle eteen tulevat laatat, joten rakojen sommittelussa meni hieman aikaa. Uudet laatat ovat nyt entiseen tapaan vuorotellen sileitä ja urallisia.

Työ vielä jatkuu tästä, pitää vaihtaa pari kovin multaantunutta laattariviä pation puolelta. Loput laatat kuluvat siihen. Tähteeksi jäävät vanhat laatat löytävät paikkansa alapihalta, jossa koetan saada niille majan seinustalta, että uusien polttopuu-oksakasojen alustalavat jäisivät kasvittomiksi ja siten paremmin tuulettaviksi.

Ainakin maantien puoliselle nurkalle pohjatyöt on jo tehty toista viikkoa sitten, sain poistetuksi siitä isoja lumimarjapensaiden kantoja niin, että paikka tulee suoraksi (tai hieman kallelleen seinästä poispäin).

Ensi viikko siis ainakin vielä, jos en välillä innostu muihin hommiin. Ainakaan sateisina päivinä ei maansiirtely ole järkevää, kun vaatteet sottaantuvat turhaan, varsinkin jalkineet ja villasukat.

Etupihan kohdalla oleva naapurin pihasyreenien pensasaita on ikivanhaa perua, se oli jo silloin, kun muutimme tähän, silloin siinä taisi olla kaksi erillistä pensasta ja valkokirjavalehtinen kanukkapensas komeine tumman helakanpunaisine  runkoineen. Lumimarja on siihenkin hiipinyt "Lisääntykää ja täyttäkää maa" - periaatteella, joten syreenit ovat hätää kärsimässä. 

Elokuussa on yleensä ollut myös pensasaitojen huoltoa, ettei talvella tule yllätyksiä tielle lumien painosta kaatuvista oksista ja rungoista. Naapurissa jo tähän päädyttiinkin. Papulanruusuaita oli meillä kasvanut viime vuosina vimmattua vauhtia, sen vuosikasvaimet sai poistaa monena vuonna melkein kokonaan, että lumityöt onnistuisivat ja jotain näkisi maantiellekin solassa liikkuessaan. Niinpä olin ajatellut leikata pensaan kokonaan alas, että muutaman vuoden saisi taas ehkä nähdä kukintaakin. Pensas kukkii nimittäin vain edellisvuoden versoista, ei uusista.

Alunperin ruusu kasvoi vain tässä alakulmassa, mutta itse olen istuttanut noin puolet lisää eli noista pienemmistä tuijista taloon päin.

Naapuriapuna sain onneksi puhtia nyt tähänkin hommaan, jonka olin mielessäni jo luokitellut sellaiseksi, että tarvitsen siihen apua. Nyt päädyttiin leikkaamaan oksasahalla pensas ensin matalammaksi ja sen jälkeen päältä ajettavalla teholeikkurilla ottamaan vähitellen alemmaksi kuin ruohoa leikaten, joten ei syntynytkään kuorma-auton lavallista piikkisiä poisvietäviä, vaan saatiin paikalleen jäävä leikkuutähde.

Erityisesti hankala kohta näkyvyyden kannalta oli maantien lähellä. Siinä on näkyvyyttä viemässä myös syreeniaita ja juuri kulmassa kasvava iso valkoisen pihasyreenin pyöreä pensas. Sen ajotielle päin liian kaarevia runkojakin voi nyt taas ajatella poistaa, kun välissä mahtuu liikkumaan. Lumimarjaa olen myös hävittänyt sieltä syreenin alta, se ryömi sinne kasvamaan jo kauan sitten.

Olen tälle työmaalle ripotellut vielä laattatyössä syntynyttä multavaa maata, että jäte nopeammin lahoaisi ja tulisi sitten taas mahdolliseksi uudelle kasvulle. Ruusulla on paljon juuria maassa, kyllä se sieltä nousee uudelleen, mutta koetan pitää nyt tien reunan enemmän vapaana, vaikka ruusu tietysti on toista mieltä.

Samalla rysäyksellä tehtiin myös toinen jo pidempään suunniteltu ruusupensaiden nuorennus, kun tienvarren ylin osa eli hansaruusut katkaistiin selvästi alemmas. Piikkipensaiden raivaus on voima- tai oksasaksilla kiusallista, kun piikit raapivat leikkaajaa ja vaatteita, mutta hansaruusussa tulee vuosittain isoja kuivia oksia, jotka eivät ole ilo silmälle, sinne juureen on pakko sukeltaa aseiden kanssa. Toisaalta pensas lähettää jo juurivesoja metrin päähän...

Aamiaiskaappi

Elokuun kukko on pöyhistellyt komeuttaan muutaman päivän...

Tuohon sanaan törmäsin elokuun ensimmäisen viikon lopulla, maanantaina. Se sai hieman hieraisemaan silmiä, samassa artikkelissa annettiin kyytiä ruotsalaissuomalaiselle keksinnölle, astiankuivauskaapille, joka kuulemma ei enää ole välttämätön varuste. Että mitä? No, tekstistä kävi ilmi, että se aamiaiskaappiakin tärkeämpi hankkimiskohde on tietysti astiainpesukone, ja kun se on paikallaan, niin kuivauskaappi joutaa museoon. Siihen vaan Maisemaikkuna tai se Aamiaiskaappi, jos kaappi pitää olla. Ja mahdollisesti kuvaushetkellä palavia kynttilöitä kodikkuutta luomassa.

Astiainpesukonetta vasta pidetäänkin välttämättömänä, sehän on nykykeittiöissä aivan must. Monissa keittiöremonttiohjelmissa yksi ei edes riitä, pitää olla kaksi, jossa toisessa on puhtaita ja toiseen ladataan. Onhan kaikilla tietysti olemassa ns. arkipäivän astiasto, jota rullaillaan muina päivinä koneen ja pöydän väliä, ja sitten lasi-ikkunallisessa astiakaapissa oleva sitä varten, jos sattuu tulemaan sellaisia vieraita, joiden kanssa halutaan viimeisen päälle nauttia.

Muistelen, että aikoinaan, jo viime vuosituhannella lapset tienasivat taskurahoja vanhemmilta pienemmillä keittiöaskareilla, joita oli mm. astiainpesukoneen tyhjennys, kun kone oli tehnyt tehtävänsä. Se onkin ehdottoman tärkeää, ettei tuotteisto menisi sekaisin, käytettyjä puhtaiden seassa. Eräissä tuttavaperheissä huomasin, että käytetty välineistö koottiin niihin kahteen tiskipöydän tyhjään altaaseen odottelemaan, että joku suorisi koneen tyhjennyshommat. Satunnaista kävijää saattoi kohdata melkoinen keko, jos joku osa systeemissä ei toiminut. Nykyisin, kun ollaan tarkempia niitä, mitä jätteille tehdään, nuo pikku askareet voivat liukua myös siihen suuntaan. Kunhan on Jätekaappi!

Koneistetussa keittiössä on vain yksi vika, se on aika hidas suoriutumaan, oli sitten kyseessä astiain tai pyykin pesukone. Monet koneet ovat myös aika äänekkäitä, joten eivät ne aivan osu toiveiden kanssa yhteen. Koneiden suorittama yksinpuhelu kuuluu joka nurkkaan, oli sitten iso tai pieni tila. Nykyisin yksi tärkeimmistä olohuoneista on kuitenkin juuri keittiö, ja Open concept pitää olla, vaikka mitään muuta ei saataisi, sillä lailla uusitaan nykyään vanhempiakin tiloja. Tavallinen selitys on, että lapsiperheen äiti saa reaalitietoa pikkuväen puuhista omien askareidensa lomassa. Toinen tarvekin tulee hoidettua, jos sattuu vieraita, niin tarjoilun valmistelija pääsee toimiensa ohella heittämään sanan kaksi vierailleen.

Kohta kaksisataa vuotta on eletty sellaista aikaa, jolloin perheen äiditkin ovat lähteneet ansiotyöhön, ja nykyisin se on melkeinpä ainoa vaihtoehto. Talo tyhjenee aamuisen aterioinnin jälkeen ja täyttyy sitten vasta kaukana keskipäivän hetkestä, talvisin jopa vasta pimeyden taas tultua. Siten toisaalta ymmärtää käsitteen aamiaiskaappi, sehän on avain kiihkeärytmisen aamun järkevään sujumiseen. Eli on pikkulaitteita, kuten kahvin tai teen valmistukseen tai niinkuin muualla maailmassa jopa oma kahvinpaahdin ja mehulinko lasillisen valmistamiseksi. Joku siinä kaipailee vielä muutakin. Nämä pikkulaitteet saadaan esiin avaamalla kaapin ovet, ja tietysti aamiaista pitää päästä nauttimaan siinä äärellä, joten aamiaissaareke hakee siihen asemansa. Tämän ensi hetken mentyä ohi kaapin ovet kiinni ja astiat koneeseen, sen osaa perheen kuka tahansa tehdä, jos vaikka äiti sattuisi olemaan ensimmäinen työmatkalleen.

Voisiko sitä elää ilman tiskikonetta? Ainakin suomalaiset voivat, sillä he viettävät aikaansa kesämökeillä, joita yleensä ei ole varusteltu niillä, vaikka ihan viimeaikaiset raportit kertovat, että sellaiset mökit menevät helposti kaupaksi, joissa sähkön ja veden varassa tapahtuva ruokahuolto on järjestetty vakituisen asunnon tavoin. Mummulan mökillä oleva kantovesisysteemi ei kelpaa, se on ensinnäkin liikaa työllistävää ja toisekseen se jätevesi, sehän se vasta hankala paikka onkin.

Tässä yhteydessä muistettakoon, että suurin osa suomalaisten talouksista taitaa olla mallia sinkku, joten useamman hengen talouksiin suunnitellut laitteet eivät ehkä edes mahdu pienempiin asuntoihin, saati että onko koneen käytössä kummoista järkeä, jos muutama astia päivän mittaan kertyy. Ei muuten ole meilläkään tässä nykyisessä kodissani, paikka sille kyllä olisi tiskipöydän alla, mutta silloin joutuisin miettimään, pidänkö vasarat, naulat ja sen tapaiset tilpehöörit ehkä lusikkain kanssa samassa vai voisiko ne sijoittaa vessan laatikoihin...

Vähimmälle huomiolle tv-ohjelmia katsellessa on jätetty jätekaappi, senkin pitäisi kaiken järjen mukaan löytyä siitä äärestä, sillä syötyä tapahtuu ensi lajittelu. Se on jokaisen ensimmäisiä taitoja sen jälkeen, kun ruokailutaito on hankittu. Vain astiat ja ruokailuvälineet menevät tiskikoneeseen, joka ei ole jätemylly siinä samalla, vaan syömätön aterian osa tulee siirtää biojäteastiaan. Mikäli syödessä avataan leikkele/juustopakkaus tai jugurttimuki yms muu tuote, sen loppusijoituspaikka ei tietystikään ole biojätteiden joukossa. Muovit pitää huuhdella ja panna muovien keruuastiaan, metalliset kannet ja korkit metallinkeruuseen. Pakkauspahvit saavat omat keruuastiansa. näin ei aterioidessa tulee mitään sellaista, joka olisi ns. loppujäte, vaan kaikki voidaan kierrättää.

On sattunut sellainen poikkeus kesään, että päivälämpötila oli eilen ja tänään totuttua paljon alempi. Innostuin jo, että josko alkaisi sataakin, kun pilvi nousi, mutta tuota kummempaa ei kyllä ollut tähän kolkkaan varattuna...

Meillähän tässä 1930-luvulta peräisin olevassa talossamme on aina oleiltu keittiön kanssa samoissa tiloissa, sen nimi on erikseen tupa, jonkalaisia ensin vain tehtiinkin. Äitini ei ollut erityisen ihastunut tähän avoimuuteen, hän tahtoi isän hankkimaan metsältä pitkän ja ohuen koivuvavan, joka pantiin lähelle kattoa ja sen varaan oviverho vedettäväksi eteen ainakin silloin, kun vieraita oli. Siihen aikaan hellan äärellä oli paljon enemmän askaretta, kun ihmisten ruokien lisäksi valmistettiin myös osa kotieläimille tarkoitetuista ruoista, kun oli  kanoja, possu ja vasikkakin aina joskus. Oli separaattorikin siinä neljän neliön keittosiivessä tiskipöydän ja hellan + puulaatikon lisäksi.

No, meillä on kyllä erilainen sovitus tupa-teemasta, se on L-kirjaimen muotoinen johtuen siitä, että hormin syrjään oli tehty portaikko, sekä ala- että yläsuuntaan päällekkäin. Keittiöpuoli oli se L-kirjaimen lyhyt osa, pitkä varsi taas varsinaista tupaa. Tämä siksi, että talo oli rinteessä ja kerrosratkaisu silloin sopii paremmin, kun tasaista maata ei ole käytettävissä. 1930-luvulla jo ennestään olemassa olevat pikku pellot olivat niin arvokkaita tontin osia, ettei olisi tullut mieleenkään niitä käyttää talon sijaksi.

Klassisen tuvan yhdessä nurkassa oli iso tulisija, takka, ja sen vieressä tapahtui ruokien valmistus. Niinpä tuossa tulisijan yhteydessä oli aina iso uunikin, jonka päällinen, uuninpankko oli monikäyttöisimpiä paikkoja, siellä voi käydä vaikkapa nokosilla (ainakin kissat sen usein omivat), mutta myös kaikenlainen kuivattelu tai säilytys tapahtui sen varassa. Vastapäisessä nurkassa oli yleensä pitkä pöytä, keskilattia oli varattu puhdetöille, joita talvisin ei tarjennut muualla tehdä.

Tuvan seiniä kiersi pitkä penkkirivistö, kuten muistan Niskaportin isosta tuvasta. Penkeillä yleensä istuttiin tai joskus jopa nukuttiinkin. Tupa oli yleensä melko suuri, useinhan se oli ainoa asuinhuone.
Makuuhuoneet kehittyivät vasta aikaa myöten, kun savupiippuja tehtiin enemmän eikä vain se yksi tuvan kulman vallannut. Seuraavassa vaikuttavan elämyksen antaneen Karralan päivän kuvia vanhasta tuvasta:

Tuvan naisten nurkka, jossa rukki ja kangaspuut. Miehet saivat ison tuvan keskiosan talvella puutöittensä paikaksi.

Lapsenpiika -väline

Kuvia Karralan tuvasta 13 08 2017. Tässä keittonurkkaus ja iso uuni siinä taustalla.

Käynti kotiseutumuseo Karralassa viime vuonna oli tässä suhteessa aivan nappiin, nähtiin, mitä kaikkea kekseliäs asuja saa tuparatkaisun varaan rustailtua. Erityisen uusi minulle oli lapsenvahti, joka oli katosta kiinni olevan pitkän salon varassa oleva pyörivä puinen rengas, jonne kävelyä opetteleva lapsi sujautettiin taaperrusta alkamaan. Tarpeeksi lähellä, mutta sopivan kaukana, ettei kipinöitä lentänyt avotulesta, mutta oli kuitenkin lämmintä lattian rajassa. Ja siinä äitinsä silmän alla.

Muisto päivältä 16 02 2016, kun meidän tuvan monikäyttöinen pöytä oli viimeistä päiväänsä tässä. Se oli muuten hyvä, mutta liian painava yksin liikutella, joten se haki kotinsa suvun nuoremmasta ja vahvemmasta päästä. Sen paras puoli on jatkettavuus, jossa pöydän pinnaksi saadaan apulevyn kanssa enemmän keskiosaa. Mutta esim. kahta erillispöytää tuosta ei saa, joka olisi yksi ratkaisu satunnaiseen tilan tarpeeseen. Lahvipöytä, jossa osa pöydän kannesta voidaan taittaa alaspäin, kun tason tarvetta ei ole, on kyllä keksitty, mutta se on nykyisin niin harvinainen, että esim. kun etsin googlen kanssa kuvaa, se tarjoili vaihtoehdoiksi tekstinäkin ensin vain kahvipöytää. Pitkän penäämisen jälkeen sain pari oikeaakin osumaa, mutta kuvia en löytänyt.

Seuraavana päivä eli 17 02 2016 pöytä oli korvaantunut kevyemmällä versiolla. Siinäkin on mahdollisuus keskiosan kasvattamiseen. Mutta vain se vaihtoehto. No pöydän voi kääntää myös 90 astetta niin, että pitkät sivut tulevat ikkunan suuntaan.

Mitä vielä odottaisin uudistuvalta keittiöltä/tuvalta? Ainakin sitä, että iso pöytä voitaisiin blokata pois, ja tilalle osiksi jakautuva, samaan tapaan kuin olohuoneiden sohvia voi työstää palamalleina. Onhan niitä pöytäsettejä jo keksittykin, mutta ne ovat yleensä päällekkäin ladottavia ja mataliakin, joten yhteisiä ruokaistujaisia niiden varaan on vaikea kuvitella. Sen verran harvinaista kuitenkin on, että meidän tuvassa kokoontuisi isompia määriä väkeä, että jo käsite ruokapöytä tuntuu aikansa eläneeltä. Tarvitsisin mieluummin sellaisen tason, joka sopisi paremmin erilaisten askareiden tekoon, oli se sitten ompelukone tai palapeli, eikä niiden paikka välttämättä tarvitsi olla juuri ruokailun pisteessä. Ja ruokailun perustarvikkeet, kun talouspaperirulla  ja mausteet saisivat olla just ruokapöydän koristeita kukkavaasin asemasta.

Huonekalutkin kehittyvät eri suuntiin, yhteen aikaan jo luulin, että kaikkien pitää voida melkeinpä makailla tai ainakin löhötä olohuoneessa, jotka kuitenkin ovat  makuuhuoneen tarpeeseen viittaavia toimintoja. Toisaalta on esitetty ihan hiljattain sellaisia kalusteratkaisuja, jotka tehdään kovasta pahvista, ovat nopeasti koottavia ja on tarkoitettu enemmän väliaikaiseen tai leiritoimintaan. Ikean koottavat huonekalut eivät tule ensi sijassa olemaan ratkaisu, sillä niiden huonekalujen kokoamiseen tarvitaan erityinen luonne ja seikkailunhalua. Se ei ole joka tytön mahdollisuuksien rajoissa..

Elokuun alkua

Kesä on kääntymässä jo loppuaan kohti, mikäli vuoristolaiskarviaiseen on luottamista. Sen satokausi alkaa yleensä elokuun lopulla...

On jo päästy Salmen päivään. Yö on vielä lyhyt, mutta pimenee kuitenkin jo sen verran, että on mahdollista hämärän tultua nähdä elosalamoita eli kalevantulia. Nehän ovat öiseen tai selvän hämärän aikaan nähtäviä välkkyviä ja äänettömiä valoja taivaalla. Niistä oli eilen somessa säätieteilijän selitys: On sen verran pimeyttä jo, että yli 20 km:n päässä olevien vähäisempi salamain valo on nähtävillä, mutta ääni ei enää saavuta kuulijaa tuolta etäisyydeltä.

Aurinko nousee elokuun ensimmäisellä viikolla noin viiden maissa ja menee mailleen vähän ennen kymmentä illalla. Siihen jää tunti-kaksi kumpaankin reunaan sellaista aikaa, jolloin hämärää, mutta varsinaiselle yöllekin muutama tunti puolen yön jälkeen. Yöperhoset ja lepakot löytävät toisensa, kun on lämmintä ja kuivaa. Kelpaa presidentinrouva Jenninkin katsella Naantalissa Aaro-vauvan kanssa aikaa viettäessä, niin olemme lukeneet somessa.

Kristiinankaupungista tullut siirtolainen on helakanvihreä pystykäenkaali Oxalis fontana. Sen muunnos on tummanpunalehtinen f. Rufa, jonka nimi suomeksi on pihakäenkaali. Sehän on meillä ollut jo ennestään yleisimpiä kukkapenkkien osakkaita.

Äitini kertoi, että 1900-luvun alun lasten huveja oli elokuun iltoina ja öinä kulkea Vantaan jokivarressa valkoisen lakanan kanssa, siihen törmäsi saalistavia lepakoita, kun niiden äänitutka ei tunnistanut kangasestettä. Silloin nuorten huvina ei ollut tuolin uumenissa pieneen eikä isompaankaan viestiruutuun tuijottelu, vaan aikaa vietettiin enemmän nuorisoryhminä ulkosalla. Kaikenlainen urheilunpoikanen alkoi silloin nostaa päätään.

Eipä omankaan nuoruuteni aika vielä ollut sähköisiä viestejä, vaan aivan reaaliaikaisia. Meidän ilta-ajanvietteemme oli nuorten huviksi keksaistu lentopalloharrastus, joka ei kummoista kenttää vaatinut, kunhan nyt oli tasaisehkoa maata muutama metri verkon kahta puolta.

Jo kauan sitten, 2000-luvun alkuvuosina hankin mataliksi mainostettuja päivänliljoja Katinalan taimimyymälästä, jossa silloin usein vierailin, kun taimivalikoima oli kiinnostava. Tämä pienikokoiseksi kehuttu on pitänyt sen ominaisuutensa hyvin. Lisäksi se haluaa kasvaa mättäänä. Mutta se ei muista kukkia juuri koskaan? Sen kerran, kun niitä joskus on nähty, ovat aina ilmaantuneet elokuun loppupuolella ja ovat syvän tiilenpunaisia, keskellä terälehteä selvä vaalea raita. Olen katsellut näiden optimikasvupaikkaa, se olisi syvämultainen ja mielellään tuore paikka, sellaista ei kyllä löydy tontilla. Niinpä kasvavat edelleen tässä alatien varren pitkässä penkissä.

Ensin pelailtiin koulun lähellä kirkkoaidan vieressä, jossa oli juuri ja juuri tasaista sen verran, meidän kylähän on pääasiassa mäen lakia ja kumpareita. Myöhemmin pelipaikka siirtyi Makasiininmäelle ja sitten vielä myöhemmin uudelle ylähautausmaan eteen tulleelle tasanteensyrjälle, kun entiset sorakuopat muotoiltiin parkkialueeksi ja tiemaaksi siunauskappelin rakentamisen aikaan. Näistä kahdesta viimeisestä ei tarvinnut joka kerta nostaa pois verkkoaidan seipäitä kuten hautausmaan viereltä, kun se oli oikeasti joka viikon lopulla kirkkokansan liikennepaikka.

Sinne tulivat palloa läiskimään kaikki halukkaat, mutta yleensä nuoremmasta päästä, 13-25 ikävuosien välillä. Kylässä olikin enemmän nuorisoa kuin koskaan, kun kylään asutettu siirtoväkikin vielä silmitteli maailmaa ensimmäisissä heille osoitetuissa kohdeasunnoissaan. Peli-innon loputtua saatettiin istuskella ruohikolla ajatuksia vaihtaen. Muistelen, että jossain vaiheessa vitsien kerronta kuului tuohon jutusteluun.

Varsinaiset kirkonkylän asukkaat saivat pelikavereiksi myös mökeillä aikaa viettäviä Kuoppaniemen tai Sääsniemen asukkaita, ne olivat siihen aikaan kesäasukkaiden reviirejä. Kouluaikanahan tapasimme myös Radansuun samasta syystä isoksi kasvaneen nuorisojoukon. He harvemmin viitsivät tulla iltaisin kirkonkylään, olihan pyörillä noustava kaksi pitkää Niskaportin mäkeä, joka nitisti vaihteettomalla pyörällä tulijan mehuja niin, ettei sitä ainakaan joka ilta huvikseen tehnyt. Pelaajat olivat useammin poikia kuin tyttöjä, mutta jotta kenttä olisi saatu täysilukuiseksi, niin tytötkin kelpasivat täytteiksi. Heidän lyöntivoimansa ei ollut sitä luokkaa kuin poikien.

Ei ole kauan siitä, kun eräs pitkään liikenneyrittäjänä ollut noin oman ikäiseni Mikko Lehtinen julkaisi omaelämäkerran Radansuun poika. Sitä sai ostaa Radansuun kyläkaupaltakin, kuten Perttolan suvun sukukirjaa Koskas Ralansuunmiäs kirkkoh ehtii. Mikon näkökulma oli kiinnostavaa luettavaa, kun siinä aukeni maailma toisen kylän nuorten mahdollisuuksiin.

Toinenkin ruusu kukkii pitkään, se on vaaleanpunainen neilikkaruusu Rosa Erna Grootendorst Pink, joka ei ole omajuurinen, joten joskus sen rungosta putkahtelee ihan erilaisia lehtiä ja kukkia tuottavia oksia.

Olen viime aikoina lukenut taas päiväkirjojani, koska ilmojen lämpimyys on sitä luokkaa, että kirjan pitelykin tuntuu työltä. Vuoden 1992 aikana mm. alettiin saattaa yläkerran huoneita asuttavampaan tilaan laittamalla seinille hieman lisäeristettä ja lastulevypinnoite, niin saatiin seinät viimein suoriksi. Entinen verhoilu oli pahvia, ja sehän venyy ilmankosteuden alinomaa vaihdellessa. Kouluaika ja harrastus kasvien parissa oli niihin aikoihin myös aika hektistä, välillä tuntuu, että sen elämiseen olisi tarvittu useampi henkilö, tapahtumia on niin runsaasti kirjan sivuilla.

Ulkotyöt jonottavat nurkissa, nyt vain kastellaan ruukkuja ja odotellaan, joko helle hellittäisi ja saataisiin sateita. Puissa on jo kellastumista, ruohot kulottuvat. Sateet ovat olleet tosi harvinaisia, niiden vesimäärä lisäksi aivan riittämätön.

Jos en joskus kauan sitten olisi tehnyt tontille sitä savimultakerroksen ripottelua (1980-2000-luvuilla), niin autiomaanäkymiä olisi tarjona joka puolella. Myös puiden kasvaminen estää paahdetta maan pinnassa ja antaa ruohomaisille varjostaessaan mahdollisuutta. Vain lehtikuusten alla on aukkoja, ne pyrkivät omimaan tilan kokonaan. Tuijat ovat vielä tarmokkaampia, niiden vierestä kuihtuu lehtikuusikin.

Pihanhoitoni keskittyy nyt kukkaruukkujen kasteluun. Varsinaisten yksivuotisten lisäksi tässä näkymässä on äitienpäiväruusukin, joka innostui tekemään uuden kukintakauden ulkoilmaan päästyään. Sillä on oma ruukkunsa.

Olin eilen toisen pitkäaikaisen työtoverini siunaustilaisuudessa Janakkalan kirkossa, siellä oli koolla Syrjäsen Kristiinan läheisiä, sukulaisia ja ystäviä. Pitkän hellekauden jälkeen vanha paksuseinäinen kivikirkkokin oli tukahduttavan kuuma. Saattoväki pyyhki silmiään monesta syystä, kun joka tapauksessa oli hikikarpaloita tarjona saapumisen tuottaman ylimääräisen energian takia. Onneksi taivas järjesti meille hautausmaalle siirryttyämme vilvoittavan sateen siksi aikaa, kun kukkalaitteita laskettiin ja loppuvirttä veisattiin.

Kristiina asui ensin vuosia Tervakoskella ja tuli sieltä aamuisin meille työhön. Vielä 1970-luvun loppupuolella koti oli siellä. Tervakoskella oli tehtaiden vuoksi paljon virkamieskuntaakin ja jopa kokoontumistilaksi klubihuoneisto Tervajoen äyräällä. Sitten ajat muuttuivat sekä tehtaan että Syrjäsen perheen asumisen suhteen, he muuttivat Turenkiin Hiidenjoen liepeille asumaan. Meidän nuorimmaisemme, sekä Kristiinan että minun ovat samanikäisiä, joten oltiin tekemisissä joskus myös vanhempaintoiminnan merkeissä.

Entinen rehtorimme Marja-Leena muisteli muistotilaisuudessa aikoja, kun hän tuli yläasteelle rehtorintyöhön. Se osui 1990-luvun alkuvuosille. Kristiina oli silloin siinä asteessa apulaisrehtorina. Itsekin tein niihin aikoihin vararehtorina lukion puolella muutaman viikon töitä, kun pitkäaikainen rehtorimme Teuvo oli vuosilomilla ennen eläkkeelle siirtymistään. Kristiinan realistinen näkemys tilanteiden hoidosta ja pulmien ratkomisesta oli aivan äärettömän tervetullut ja korvaamaton, miten hän onnistuikin olemaan niin asiallisen järkevä joka kerta, kun keskusteltiin mitä monenlaisimmista pulmista. Aivan kuin olisi koskenlaskussa päätynyt suvantokohtaan, josa oli hyvä hengähtää ja katsella vaihtoehtoja jatkolle.

Ratkaistavaa riittää, kun oppilaita on satoja, henkilökuntaa yli puolensataa ja lisäksi koulujen oppisisältöjen uudistaminen ja uusien muotojen tuominen, kuten nyt ATK samaan syssyyn. Onneksi selvittiin ehjin nahoin, ja vieläpä ystävyyssuhteetkin lujittuivat, sekä työtovereihin että oppilaisiin. Aiemmin taustalla pysynyt koulutoimistokin alkoi tuntua osalliselta työn toimenkuvassa. Tuntuu näin jälkikäteen siltä, että meiltä kysyttiin sitä kuuluisaa talvisodan henkeä, kun mikään ei oikeastaan ollut itsestään selvää. On hienoa, että olen saanut olla osallisena siinä työyhteisössä.

Kävin myös omaisten haudoilla samalla kertaa, kun ennen tilaisuuden alkua ehdin hyvin. Enon hauta ylhäällä ja lasteni isän hauta alakuvassa.

Kauniita muistoja Janakkalasta lisäävät myös hautausmaan ilmeen lumoavat näkymät, sillä hautausmaa on mielestäni parhaita, mitä olen nähnyt. Seurakunta hoitaa pääosan haudoista, niin myös tästä vuodesta lähtien meidän. Kukat näyttäviä, mutta kuitenkin maltillisia ja vaatimattomia kasvuolojen vaihtelun huomioon ottaen.

Jaakonpäivät illassa

Jaakonpäivään osui tänä vuonna rusopäivänliljojen kukinnan alkaminen, ei tosin montaa kukkaa vielä ole auki, vain 3 eri puolilla penkkejä yksi paikassaan. Nämä kasvit ovat muistoa Turengin asuinkerrostaloni pihalta jo kauan sitten, kun siellä talon seinämää koristanut iso penkki jouduttiin rakennekorjaustöiden takia poistamaan, ja suurin osa liljamassasta oli menossa kompostiin. Onneksi Lahja-ystäväni muisti laajan taimipeltoni ja soitteli hakemaan...

Herukkasato alkaa valmistua ja ylemmistä oksista saa jo maukkaat makupalat mennessään ohi.

Tänään on keskiviikko, joten onkin jo loppuviikko tulossa, ja sehän on viimeinen heinäkuussa. Kesälle suunniteltu serkkujen vierailu toteutui viime viikonloppuna aika vajaalla miehistöllä, kun vain Sami ja Soili saivat aikaa järjestymään. Kaikkia omia lapsianikaan ei ollut, Helena tuli huushollia hoitamaan ja Ulla ja Jari tulivat tapaamiseen. No yhtä kaikki kivaa oli, ja toisaalta oltiinkin sitten Vierulan tuvassa, kun ei useampia tullut. Päivän teema olivat kevättalviset muutostyöt eli pesuhuoneen valmistuminen asuinkerrokseen. Tällä kertaa ei kuitenkaan aika antanut vieraille myöden suihkutteluun! Ihan päivän kunniaksi saatiin lauantaina sadetta eli luonnon omat suihkut (muutaman minuutin), kun idästä yritti ukkospilvien lauma etelä-Suomeen.

Poislähtiessä arveltiin ottaa kuvaa pihalla, mutta sen verran oli sadepilvestä vielä pisaroita jäljellä, että päädyttiin sadekatoksen alle. Helena meni kuvaamaan.

Hellekausi jatkuu edelleen, puhutaan lämpökupolista, kun suihkuvirtaukset yläilmakehästä ovat kaikonneet. Ennusteissa ei edelleenkään ole loppua näkyvissä, päivittäin käydään lähellä +30C lukemia, ja yöt painuvat vain hiukan alle +20C:n. Öinen tuulettaminen ei riittävästi jäähdytä enää, on pitänyt ottaa ilmalämpöpumpun jäähdytystoiminto käyttöön ja tehdä jääkuutioita pakkaseen. Ei siis puhettakaan, että Jaakosta kääntyisi kylmempään suuntaan!

Alaspäin suuntautuvat ilmamassat tuottavat korkeapainetta (meillä äsken oli ilmapuntarin lukema 1025) maamme yllä, jolloin sateet ovat harvinaisia. Siis vaan hikoillaan. Tänään on ollut perin vähätuulinen päivä, on kuin saunaan astuisi, kun ulkona pistäytyy.

Tein tänä kesänä erilaisen ratkaisun postilaatikkokukkien suhteen. Siinä olivat kesäiset orvokit jo alkaneet esittää last season- ilmettä ja olla enemmän siementäviä kuin kukkivia. Päädyin koristamaan laatikon tekokukilla, kun tarpeeksi pieniä kasveja oli vain yksi valkokukkainen begonia ja hopealehdet, jotka ovat ihan matalia vielä. Ajattelemani minisamettikukat olivat innostuneet kasvamaan niin korkeiksi, etteivät enää tuossa tulleet kyseeseen

Aamupäivällä pistäytyi kaukainen vieras monella tapaa, sillä tapasin keskikoulu- ja lukioaikaisen hyvän ystäväni Tuomalan Anjan, joka oli eilen tullut nykyisestä kotimaastaan Ruotsista Suomen vierailulle. Ajallisestikin kaukainen, sillä tuntuu, että emme ole nähneet sitten vuoden 1955 Lahdessa lukion aikana. Ja siitä onkin aikaa 63 vuotta...

Hyvin kyllä tunnettiin, ei epäilystäkään, paitsi että muistin Anjan hieman lyhemmäksi. Ihmekös tuo, kun oli vain keskikoulukuva muistona, jolloin olimme keskenkasvuisia pituuden suhteen. Anja oli viettänyt melkein koko työelämäikänsä Ruotsissa, jonne muutti jo varhain. Nykyisin ollaan oltu parisen vuotta FB-kavereita, joten tiedämme toisistamme ehkä enemmän kuin koskaan ennen.

Niin ne ajat suomalaisia kuljettavat. Jo 1800-luvulla täältä on muutettu työn takia toisiin maihin, useimmiten juuri Ruotsiin, mutta suuria määriä on matkustanut paljon etäämmällekin, kuten Pohjois-Amerikkaan tai Australiaan. Oma sukumme on ollut aika innokas matkailuun, kun ei ole ollut suuria maatiloja, jotka kiinnittävät kotiseutuun tiukasti. Isäni sukujuurien selvityksessä on paljastunut, että "ulkomaa" on ollut Päijänteen länsipuolinen alue, jonne aika usein muuttoliike vei. Ihan kauas vesistöstä ei kumminkaan, koska järvikalastus toi leivänjatketta ympäri vuoden, sitä oljenkortta ei sopinut hukata.

Anja ja kyytijänä ollut sukulainen, Mirjami-ystäväni lähtivät sitten hautausmaa-asioilleen, minä päädyin pyykkäykseen. Kaikkea en saanut kyllä pestyä, koska pyykit eivät tuulettomuuden takia kuivuneetkaan odotetusti. Suurin osa jäi naruille yön yli, ihan harvinaista tänä kesänä. Sitten vasta lisää, kun löytyy kuivattelupaikka.

Tällaisia puna-vihreä-sävyisiä on nyt tehty 4, kaksi muuta ovat sinivoittoisempia. Panin tähän versioon osan punaisesta vaaleampana, muissa kolmessa on vain tuota tummempaa. Vaaleampi punainen lanka löytyi Korian kierroksella pari viikkoa sitten Novitan myymälästä. Sitä on myös tuossa alemman kuvan sinisävyisessä raitana.

Tämä sinisävyinen lähti Helenan mukana purjehdukselle viime sunnuntaina ja löysi merellisestä ympäristöstä kodin...

Sisätöitä ei kovin paljon kannata tehdä, mutta niille voi varata aikaa aamusta, kun huoneet ovat hieman jäähtyneitä. Olen tänään saanut pois kuudennen saalin loimesta, ja kyllä siitä ainakin yksi vielä tulee. Ja parina aamuna olen ollut aikaisin myös pihahommissa, lähinnä käytäviä leikkaamassa puutarhassa.

 Valkean Kuulaan puuhun jätettiin keväällä enää yksi terveeltä näyttävä oksa, sillä on nimittäin ollut kuivettumisilmiötä. Siinä onkin nyt aika monta hyvänkokoista raakiletta. Juurella kasvavat päivänhatut ovat jääneet reilun puoli metriä matalammiksi kuin muina vuosina ja ovatkin jo alkaneet kukkia. Se tutumpi versio tästä kasvilajista on kultapallo, sen kukkia saadaan kyllä odotella elokuulle.

Ei tee nyt mieli tarttua sirppiin tai viikatteeseen, koska on ollut viestejä ampiaisten suuresta määrästä tällaisena kuumana kesänä. Varsinkaan sellaisia kohtia, joihin ei ole ehtinyt kajota koko kesässä, pitää nyt  varoa, koska maapesien rakentelu on sujunut rauhassa. Muutaman vuoden takaa muistan, että nykyisin on mahdollista myös pensaspesät, meillehän silloin päätyi matalaan koivuun pensaikkoampiaisen muhkea koti, ja kurkunkastelussa oli taukoa, kun kasvusäkki sattui saman puun juurella olemaan. Siitä lajista sanotaan, että puolustaa aggressiivisesti, no, sitä en halua kokea.

Tella matkusti eilen Helenan mukana Lohjalle oleilemaan, joten nyt ei ole koiran kynnen rapsetta, vaikka olenkin sen koko ajan kuulevinani. Menen siis yksinään kangaspuille aamuisin.

Elokuun ensimmäisenä viikon vaihteena tulee toinen raskas reisu tälle kesälle Turengissa, sillä myös toinen entisistä työtovereistani, Kristiina oli nukkunut pois. Hänen siunaustilaisuutensa on 04 08 lauantaina.

Akkain viikkoa eletään, saisi sataa

Superkuuman ja kuivan toukokuun jatkeeksi saatiin kuiva kesäkuu, heinäkuussa on saatu helteitä roppakaupalla, kun jo pari päivää sitten niitä oli heinäkuulle saatu 13. Tilastollisesti 15 olisi oikea keskiarvo, ja siihen on taidettu juuri tänään osua.
Kyllähän helteistä pidempääkin kautta on tuolloin tällöin vietetty, muun muassa silloin, kun Helenan lapset olivat pieniä. Varsinkin Emmin vauva-aika pysyy muistissa hikikautena, jota kyllä viilensi jatkuvan pyykkäilyn takia vesilotrailu. Niihin aikoihin minulla oli lisäksi aika usein kasviretkiä vedettävänä, joko harrastusten tai työn puitteissa, joten mitään lorvailua eivät hellekaudetkaan olleet.

Myös silloin, kun Annivauva vietti ensi kesiään täällä, lapset viehättyivät korkeareunaisesta sinisestä ammeen tapaisesta, jota Emmi nimitti kupiksi, ja sittenhän sinne kuppiin oli päästävä istuksimaan. Tuokin muoviamme taitaa olla enää muisto, nykyisin meillä olisi lapsen kylpyä varten erään Aino-neidin valkoinen amme alakerran varaston hyllykössä odottamassa...

Kuumiin kesiin sisältyy myös muisto mansikoista, meillä oli useita vuosia hyvin tuottava mansikkamaa, josta joskus sai hakea ihan pesuvadilla mansikoita, kun marjat piti kerätä ennen pilaantumista. Joistain lapsenlapsen ristiäisistä tultiin kotiin sellaisena päivänä, että oli ollut juuri roima raekuuro hellekauden keskellä, ja koko mansikkasato oli hetkessä muuttunut lommoposkiseksi hillomarjaksi.

Jotain pysyvää on kesissä, mutta nyt ollaan jo ties kuinka monennessa polvessa, kun Emmi ja Anni poikkesivat juhannusmatkalta Varkaudesta palatessaan mummolaan Iitissä.  Mukana myös Emmin pojat Ben ja Tobias.

Emmi, Topsu ja Tella Lammaskallion nostalgioissa ja mustikkareisulla.

Vihreä Ninja Ben kiipesi järkyttävälle lohkareelle rantapolun varressa

Tietysti piti käydä myös kirkonkylän jätskikioskilla laatuja testaamassa!

Kuuma ja kuiva kesäkuu päättyi viimein juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna sateisiin, ah sitä onnea!

Sysmän Rapalan koulun pihaa.

Länsipäädyssä oli opettajan asunnon talousovi, joska päästiin keittiöön puusylyksen kanssa tai vesi- ja likaämpärireisuille. Rakennuksessa taitaa olla edelleenkin pystyuunit ja puilla lämmitettävä hella, ei käyty sisällä.

Pihan laidasta alkoi kartanon lehmihaka piikkilangan takaa, ja sitä riitti! Koulun pihan laitaan oli vanhaan tapaan viritetty pyykkinaruja, juuri samassa kohdin olivat meidänkin pyykit kuivumassa 1960-luvulla, mutta silloin ei ollut muovipäällysteisiä naruja, vain manilaköysiä.

Viime viikonvaihteessa palattiin vähäksi aikaa vielä kauemmas menneisyyteen, kun Helenan ja Tellan kanssa vierailimme Sysmän Rapalassa, jossa Helenan elämän alkutaival sujui 1961-1963, ja jossa myöhemmin elimme mökkiläisen elämää 1960-luvun loppupuolelta 1980-luvun ensimmäisten vuosien aikaan asti 1983 Rapalan Kaitaniemessä. Siellä asuimme ensin joitain kesiä Eino-vaarin ja meidän yhteisessä mökissä, mutta kun paikka oli niin mukava, oli jatkuvasti vieraita. Ja niin päädyimme Maurin kanssa hankkimaan lisämaan siitä vierestä, jonne tehtiin oma saunatupa, siten yöpaikka oli meille turvattu ja vapautti vaarin mökin puolelta 4 nukkumapaikkaa.

Koulun rantaa isoine tervaleppineen. 

Koulun rannan uusi sauna (siis sillä lailla uusi, ettei ollut vielä 1960-luvulla!)

Vanhan saunan paikalla tervalepät alkavat ottaa sijansa

Rapalan koulun valkoinen talo oli nyt keltainen, ja sen tehtävänä oli ollut joitakin vuosia toimia leirikeskuksena, kun oppilaita ei enää ollut. Viimeisen vuosikymmenen aikana toiminta on ollut hiljaisempaa. Kenraali Walden lahjoitti aikanaan tontin koulun sijaksi, nykyisin mietitään, voiko kunta myydä tonttia, kun tarkoitus on päättynyt.
Sen ajan muistona oli laituri, josta haettiin talvella talousvesi, koska kaivon vesi oli kovin ruosteista eikä soveltunut juuri ruokavedeksikään. Olihan siinä tietysti talvella liukasta, ja veden pinta usein eri korkeudella! Nyt laiturin paikkaa siirretty rannassa ja tilalle saadulle uudelle uimarannalle oli rakennettu komea hirsisauna leirielämän tarpeisiin. Vanha sauna puuliitereineen oli poissa ja paikalla kasvoi hyvin terhakka tervalepän taimikko.

Sitten kuvia muualta nykyisestä lähistöstä:

Ihanaa miljöötä rannan tuntumassa. Taustalla taitaa näkyä Päijätsalon profiili.

Laitureita piti rakentaa kaksin kappalein, kun rannan suunnassa on isojen järvien tapaan pikku saaria ja kynnäksiä, ennenkuin varsinainen selkävesi alkaa. Talviaikaan railoontuvat selkävesien jäät ovat niitä aikaansaaneet, sillä jäät puskevat rantojen irtaimia aineksia kasaan ja jättävät valleiksi. Joskus sinne taakse jää pieni vesialuekin, ja siihen kasvaa sitten aikanaan suota. Ja tuo voi toistua monta kertaa. Lopulta kehitys johtaa siihen, että tällaiset piilot kuivuvat ja muuttuvat osaksi mannermaata.

1950-luvulla pellon pinnan tarpeita varten hankittu hankmo sai nyt rauhassa viettää vanhuuden päiviään kiven päälle nostettuna, ehkäpä siihen joku köynnöskasvikin kupeelle ilmaantuu.

Emme kuitenkaan yöpyneet koululla, vaan tontilla, jossa oli silloin ennen vanhaan maitotinki-taloni Virolaisen hevoshaka. Sieltä olin löytänyt herbaariooni tähtitalvikin. Siihen oli nyt vuosien työn tuloksina kehittynyt viehättävä ja monipuolinen pihapiiri, uusimpana yöpymiseen tarkoitettu komea aittarakennus. Vanha hevoshaan kuoppainen ja kulkuesteinen luonne oli suurella vaivalla peittynyt kymmeniin, ellei satoihin hiekkakuormiin, sillä Päijänteen rantametsät ovat tosi kivikkoisia. Näin oli saatu kävely- ja rakentelukelpoista ja istuttamiseen sopivaa kohtaa. Löytyi kasvihuoneitakin peräti kaksin kappalein, mutta toisaalta kaupoille on matkaa n. 25 km, joten jokaista salaatin tai muun kasviksen mielitekoa varten ei kirkolle ajeta kauppaan.

Vielä muutamia kuvia muualta. Silloin 1960-luvulla koulua vastapäätä vasemmalla eli etelän puolella maantietä oli peltoaukea, jossa kasvoi joskus viljaa, mutta nyt tilalla oli n. 25-vuotias koivumetsä. Muistelen, että kun 1962 oli etelä-Suomessa liian märkää koko syksyn, ettei viljojen korjuusta tullut mitään, niin seipäille nostettu vilja kökötti siinä paikallaan vielä helmikuussakin.

Hevoshaan huvilan paikkaa ei olisi arvannut, jollei olisi ollut tietoa , niin paljon olivat seudut muuttuneet.

Tehtiin vielä kierros ihan Rapalanniemen kärjessäkin. Kartanon navettarakennus oli paikallaan, sen takana monta pikkutupaa tarpeellisille muillekin alustalaisille, kuten keittäjälle.

Rapalanniemen laivalaiturille johtava kuja on päässyt ruohottumaan. Kuulemma Mannerheimkin on tullut tuota kautta kyläilemään kartanoon, silloin laivalinja Lahti-Jyväskylä poikkesi kartanon laivalaiturissa vuoroillaan. Nykyisin se ei ole enää kulmakunnan tärkein väylä muuhun maailmaan, sillä autotie (kenraali Rudolf Waldenin rakennuttamana aikoinaan) on jo 1950-luvulta sallinut myös autoliikenteen. Tie on kyllä sekä mäkinen että kurvainen ja kapea, mutta nykyisin tarvitaan monien yksityisteiden eteen puomi tuntemattomille, ettei kävisi vahinkoa kulkijalle tai tien pään omistajille.

Tässä kuvassa on vierailuperheemme rantanäkymä, Papinsaari lähinnä. Rantaa peittää muinaisten sodanjälkeisten laidunkausien takia vauhtia saanut järviruoko, jota torjutaan niittämällä kasvustot muutamana vuonna peräkkäin, jolloin sen vauhti laantuu pidemmäksi aikaa. Ranta on kivikkoinen  myös veden puolelta, joten soutajalla pitää olla silmät selässäkin, että selviytyy.

Tästä näkymästä olisi melko lyhyt (n. 0,5 h) soutumatka seuraavaan kohteeseemme, jossa omistimme lähes parisenkymmentä vuotta kesämökkielämään tarvittavat ainekset, tontin ja saunamökin. Niinpä sanoimme hyvästit isäntäperheelle ja lähdimme katselemaan 1970-80-luvun rantanäkymiä.

Kaitaniemikin oli puomin takaisen tien kuljettava, joten siinä oli omat järjestelynsä. Se on luonnon omaa tekoa osittain, kun kapea harju pistää siinä Päijänteeseen upotakseen lopulta. Puunuiton takia niemen kärkeä oli lujitettu lukuisilla sorakuormilla, ja olikin vaikea tuntea nykyistä niemenkärkeä entiseksi, kun entinen purkupaikka oli kasvanut pusikoiksi tämän kauden mentyä historiaan. Se oli ollut 1980-luvulla kauttaaltaan avoin ja mukava vattujen ja mansikoiden keräyspaikka. Tuossa seuraavassa kuvassa oli isojen puutavaraa tuovien autojen kääntymissilmukka.

Meidän ensimmäisen kesäpaikkamme nykyiset rantanäkymät olivat samanlaiset, mutta kuitenkin niin erilaiset! Kävimme kurkkaamassa Vanhan Haapasen mökillä, joka rakennettiin ensin meidän ja appivanhempien yhteiseksi kesäpaikaksi. Appivanhemmat olivat ikihyviksi nimittäin ihastuneet Päijänteen kesiin, kun olin muuttanut Rapalaan töihin, he tulivat sinne joka kesä lomallaan. Mutta se aika loppui opintojeni alkamiseen ja johti aika pian tontin hankkimiseen, jotta kala- ja venereisuista ei tulisi loppua.

Tontti rajautui suoraan tuohon lastausalueeseen, ja kartanon omistaman maan raja onkin kohta tuossa seuraavassa kuvassa oikealla. Ensin on vielä pieni alamäki harjunrinnettä rantaan. Nykyinen omistaja oli ruoppauttanut rantaa kivisyydenkin takia, ja saaduista massoista oli sitten suurella vaivalla muotoiltu rannalle ja talon viereen oleskelutasanteita, kun niitä ei siinä juuri ennestään ollut.

Tella tutkii tasanteiden kelpoisuutta..

Tässä kuvassa ollaan Vanhan Haapasen eli appi-Einon huvilan rappusilla nykyisten omistajien kanssa. Taloa on jatkettu, kun vanhat makuukamarit yhdistettiin entiseen tupaan ja tarvittiin sitten lisää makuupaikkaa. Uusi ovi ja toiset raput tuli tuonne eteläpäätyyn. Näyttää tulleen myös ikkunapari rantaan päin, silloin aiemmin alkoveissa ei ollut kuin päädyn tuuletusikkunat, mutta ei länteen.

Varsinainen vierailukohteemme oli hieman etelämpänä harjun kupeessa sijaitseva ja Kaitaniemeen ensimmäiseksi rakennettu huvila, jossa oli samanikäisiä lapsia kuin Helena. Käytiin siis leikkikavereita moikkaamassa. Aika ja osaavat kädet olivat tehneet tehtävänsä, enpä olisi mitenkään tunnistanut paikkaa! Omalla saunamökillämme emme vierailleet, kun ei oltu ennakkoon mitään sovittu. Jossain näistä muista mökeistä oli hiljattain omistajakin vaihtunut, ei tullut minulle selväksi, oliko se juuri meidän mökkimme vai joku muu.

Kotiin palailtiin Vääksyn kanavan (tulikuuma, suorastaan paistinpannu) kautta, eli sitä vanhaa tietä, mutta jossain Hollolassa tie kuitenkin otti uuden linjan ja tulimme moottoritielle numero 4, jota kautta olimme myös menneet. Matkalla opin Karisman kauppakeskuksen paikan, kun ei ole toistaiseksi ollut sinne muuten asiaa. Kotiin ja kangaspuiden ääreen Tellan kanssa, se on asiaa!