Talviaikaa ja muisteluita, mitäs muuta tammikuussa?

Tämän aamun kuva klo 10 20. Kaikki muutkin postaukset kuvat on otettu tänään.

Vuoden kylmin kuukausi meneillään, rapiat viikon päivät enää jäljellä. Arktinen polaaripyörre hajosi, jonka seurauksena meille on tullut toistuvasti Grönlannin päällä jäähtynyttä ilmaa. Matalapaineet kyllä yrittävät parhaansa lämpimien tuomiseksi, mutta tuloksena on ollut vain pakkaslumen sateita, joista lumipeite on kovasti paksuuntunut, nyt jo lähellä 60 cm meilläkin. Lumi on kuohkeata ja hyvä kylmäneriste, joten routa ei syvene. Paitsi tietysti kolatuilta kohdilta, poluilla, joiden reunat ovat kohonneet kanjoneita muistuttaviksi törmiksi.

Hevoskastanjan oksat kannattelevat nekin lunta, kun ei ole pariin päivään tuullut.

Maanantaina oli täysikuu, ja sattui harvinainen täydellinen kuunpimennys, jota päästiin Suomessa laajalti ihailemaan varhaisina aamun tunteina, kun taivas vetäytyi selkeäksi viime viikonlopulle sattuneiden mahtisateiden jäljiltä. Eilenkin illasta oli pilvipeite niin ohut, että kuutamolla oltiin, mutta ilma oli jo taas kääntymässä lämpimämpään suuntaan, sillä kuussa oli hyvä kehä. Tänä aamuna on mittarissa vain -6C. Plussalle ei sisämaassa päästä, se on korkeintaan ihan lounaisen rannikon asia.

Tuijat ovat kovin koristeellisia talvisin

Tulipalopakkasia, yli -25C ei meidän kylällä ole noteerattu toistaiseksi, mutta pari kertaa on mittari käynyt -20C rajan alapuolella. Kuukauden pakkasennätykset on mitattu pohjoisessa, sieltä on löytynyt jo lähelle -40C yltäviä kylmyyksiä!

Lumipenkka ikkunan alla on kasvanut kohisten ja on jo metrissä, kuten ajotien toisella puolen oleva aurausvallikin pensaiden varassa.

Tänään on taas tiedossa sadepäivä. Itse asiassa koko yönkin satoi jo, mutta sateen eteläreuna pysytteli hieman pohjoisempana, vasta päivän puolella syklonin toisen siiven ennustetaan kunnolla osuvan tälle kohdalle. Lapiokeikkaa siis pukkaa! Edellisen sateen jäljiltä kanjonien pohjalla oli paikoin jopa 35 cm:n nietokset, niitä olen selvitellyt muutamana päivänä ja alapihalta kaksi huoltopolkua on vielä avaamattakin puutarhalle.

Urpiaisparvi, parisenkymmentä yksilöä, pöllähti tänään lintulaudan antimille. Niillä on etappipaikka tässä pohjoisikkunan alla olevassa syreenipensaassa, josta puikahdetaan hakemaan makupala siilosta, ja sitten palataan tähän tai muuhun latvaan syömään.

Eipä paremmin ole asiat USA:n ja Kanadan rajalla Niagaran putouksillakaan, tämän päivän uutisissa on kerrottu sieltäkin löytyvän -25C ilmamassaa, josta on seurannut runsaasti upeita kuvia jäätyneistä virtauspaikoista. Niagara Falls:lla on oma Face Book-sivu, josta pääsee näkemään reaaliaikaisia kuvia.

Tämä päivä muistuttaa viime vuonna näihin aikoihin alkaneesta pesuhuoneen teon alkamisesta, kun vanhan purku osui sen vuoden kylmimmälle viikolle. Viime vuonna olen tehnyt aiheesta postauksen juuri 23 01! (Postauksen otsikko on Kurkistus menneeseen) Ulko-ovea piti pitää ahkerasti auki, suurin osa materiaalista piti siirtää sen kautta "paremmille markkinoille", mutta oven auki pitoon oli syynä myös ilman vaihto, että purkajat saivat puhtaampaa ilmaa keuhkoihinsa. Vanha ulkoseinän eriste oli ollut littaan painunutta ja osin kovin hienojakoista sahanpurua, ja se piti korvata nykyaikaisella villalla. Eipä käynyt kateeksi Villen ja oppipoika Tuukan hommat siinä pikkukomerossa, jota työstettiin. Mutta aika pian se vaihe oli ohitettu, päästiin etenemään vähemmän pölyäviin vaiheisiin.

Noihin aikoihin osuivat myös myös ongelmat auton kanssa, kun moottorin esilämmitys ei toiminutkaan odotetulla tavalla, ja varsinkaan ei sisälämpöpuhallin. Sitä lohkolämmitintä olikin vaikeampi todeta, tässä autossa nimittäin etukonepelti ei lämpiä moottorinlämmityksen yhteydessä, siitä ei siis voi päätellä, koska pääsee starttaamaan. Vasta sitten tiesi, ettei se saanut virtaa, kun startatessa kuului vain oijoijoi. Lopulta niistäkin harmeista selvittiin!

Viime vuonna pakkaskausi koetteli helmikuun alkupuolellakin näitä seutuja, ja pesuhuoneeni viimeistely jäi seisomaan, kun putkimiehellä riitti työsarkaa jäätyneiden vesijohtojen kanssa lukuisissa asutuissa kodeissa. Meidän remontilla ei ollut kiire, kun taloudessa oli ennestään kunnossa oleva vesiputkisto. Selviteltiin ensin ne, joissa ei ollut vaihtoehtoa, mutta pianhan se aika helmikuusta kului! Meni ihan maaliskuun puoliväliin, ennenkuin päästiin uuden tilan vesihuolto hoitelemaan.

Mutta eipä ole tullut murheita sen jälkeen, kun putki-Pasi mietti tehdessään, eikä vesiputkia sijoitettu ihan ulkoseinän rajaan, jossa oli tuuletusventtiilin paikka. Pasi arveli, että vaikka olikin tehty lattialämmitys, niin aina on otettava huomioon mahdollinen pidempi sähkökatko, jolloin liian lähellä tuuletusreikää ei passaisi olla vesiputkea. Nyt olen tyytyväinen! Kun lattialämmitys on säädetty jalalle sopivaksi, ei lämpötila huoneessa ole kuitenkaan pään tasolla noussut kuin +16C asteeseen, jos ovi on kiinni. Jos haluan peseytyä, tilan saa ovea auki pitäen kyllä hetkessä asuinlämpöiseksi ja suihkutteluun sopivaksi.

Pesuhuoneen lämmössä viihtyvät myös kukat. Molemmat vanhemmat lehtikaktukset ovat taas alkaneet tehdä nuppuja, viimeksi kukkivat syyspuolella, kun olivat kotiutuneet ulkoilmasta sisätiloihin.

Kuten kaikki muistamme, viime kesä oli ennätyslämmin. Siitä olen saanut iloita nyt monta kuukautta jälkeenpäin, kun kevätkesällä katkotut oksanrangat ehtivät ihan superkuiviksi lämmityspuiksi. Kohta on tämän päivän tulentekoaika. Ja oksaklapeja riittää vieläkin useammaksi viikoksi. Ilmaista puuta, kuten niitä itse nimitän, vaikka toki niissä oli paljon hommaa, ensin puista irrotettaessa, raahattaessa tontilta kekoihin ja karsittaessa pilkkomispaikallaan. Ja sitten vielä katkomiset moottorisahalla. Loppuoksien haketukseen taas tarvittiin haketinta ja sähkövirtaa. Mutta kuivaamisen hoiti kyllä aurinko!

Muuten aika on edellisvuosien toisintoa: Elän Tella kainalossa sukkakutimien sävyttämää sohvankulma-aikaa, jossa ajankulu mitataan loppuun kulutettujen kerien määrästä. Talvea vastaan tämä Hamsteri varautuu parilla kassillisella lankaa, toiset ohuempaa, toiset paksumpaa lankaa. Varsinkin sellaisissa huusholleissa, joissa on kylmä lattia, vetoisuus vaatii tiiviin paksulankaisen sukan, että jotenkin selviää! Lopputuloksena saan aikaan keskimäärin 20-30 paria sukkia. Viime talvena määrä kyllä oli yli 40, kun pirttiaikaa oli remontin takia enemmän eikä voinut touhuta juuri muuta, kun ovi eteiseen oli kiinni vedon ja pölyn takia. Taitaa mennä tänäkin vuonna yli tuon keskimäärän.

Tein tässä kerran laskelmia, että jokaista valmistunutta sukkaa varten joutuu neulomaan tuhansittain silmukoita, kun kerroksellaan on n. 60 silmukkaa, ja varren sekä terän kohdalle pitää kerroksia saada minimissään 60-70. Lisäksi vielä kantapää ja terän kärkikavennusosa. Voidaan mennä 5-numeroisiin lopputuloksiin, varsinkin jos käyttää ohuempaa lankaa, joka tarkoittaa enemmän silmukoita puikoilla ja useampia kerroksia. On tosi hyvä, että koira vaatii tuon tuosta ulkoilua, ettei ihan hyydy istuma-asentoon paikkaansa!

Tellan kolmannet aamutorkut, nyt petissä, kun minulla kirjoittelu vei liikaa aikaa...

Yläkerran puolella on nyt liian vilpoista kudontatöille, vaikkei sielläkään pakkasen puolelle mennä. Loimiakaan ei nyt tarkene autotallissa tehdä. Kun lämmittää pohjakerrosta, lämpiää palomuuri, joka yläkerrassa on pinnastaan esillä hallissa. Lisäksi lämmin ilma nousee raoista rappujen kohdalla alhaalta uuneista suoraan yläkertaan.
Kun olen asioilla, järjestän niin, että edellispäivänä on alakertaa lämmitetty. Tella haluaa mennä yläkerran sänkyyn odottelemaan, jolloin jätän asuinkerroksen oven auki ja lämmintä siirtyy matkani ajan koiran hyväksi siihen yläkerrokseen. Mutta muuten sitä kerrosta ei lämmitetä. Huhtikuu on jo eri asia, sillä iltapäivän aurinko tuottaa istumiseen sopivaa lämpöä ikkunoiden läpi.

Suomen kouluruokailu täyttää kuulemma 70 vuotta. Se tarkoittaa, että käytäntö aloitettiin 1949. Tuo tieto koskee vain ns. kansakoululaitosta. Oma opintaipaleeni siinä koulumuodossa oli tuolloin jo ohi, olin siirtynyt oppikoululaiseksi syksystä 1947. Kuitenkin meidän kylän koulussa oli ollut jo kouluruokailu aikaisemmin, koskapa minulla on siitä monia muistoja.

Kun kävin supistettua koulua, niin varsinainen talviajan koulu tuli koettua vain lukuvuonna 1946-47. Alemmilla luokilla käytiin päiväoppimista hakemassa vain syys- ja kevätaikaan, ja muuna aikana lauantaisin. Koulun oppituntien aikana alakoululaiset kulkivat korjatuilla viljapelloilla keräämässä jääneet tähkät, joista sitten tehtiin kouluruokailun ainesta, ja vanhempiensa kanssa keräämässä puolukoita marjapuuron aineksiksi koulukeittolaan. Luultavaa on, että alkuun toimittiin lahjoitusvaroilla muutenkin, ja vasta 1949 kouluruokailu siirtyi kunnan kustannettavaksi (tietysti valtionapujen turvin) muun koulutoimen tavoin.

Ainakin tuolta omalta ajalta muistan ruis-, kaura- ja marjapuurot, vellit, herne- ja perunakeiton. Perunakeitossa oli joskus mukana myös jonkinlaisia lihankappaleita, mutta itse en saattanut niitä syödä, joten piilotin vaivihkaa essuntaskuun... Koululaisilla oli yleensä omina eväinä kotoa voileivät.

Oppikouluissa oltiin kokonaan omien eväiden varassa, joten kuulun ruisleivällä kasvatettuun polveen. Jos kotona ei ollut kanoja, ei yleensä ollut mitään leivänpäällistä, paitsi suolakurkut, joita piisasi joka taloudessa ainakin syysaikaan. Muistan kadehtineeni ekaluokkalaisena jotain luokkatoveriani, jolla oli kokonainen keitetty kanamuna eväänä. Meille tuli aika pian, ehkä jo seuraavana vuonna myös piskuinen kanaparvi ruoka-ainesta lisäämään. Aku Ankka-lehti oli alkanut niihin aikoihin ilmestyä, niinpä Marja-Leena-sisareni nimikkokana oli nimeltään Minni.

Ei olisi ollut voitakaan leivän päälle, mutta olimme niihin aikoihin myös alkaneet hoitaa lehmää, jonka maidon rasva erotettiin ja tehtiin kerran viikossa voiksi, jolloin sitä tuli vajaa kilo jaettavaksi 7-8-henkiselle perheellemme. Se tarkoittaa, että noin 100g/henkilö/viikko. Margariineja ei vielä ollut kaupoissa, ruoanvalmistuksen rasva oli yleensä siankylkeä. Aamiaisleivän päällä käytettiin omatekoista siirappia, mutta sitä ei kouluun saattanut viedä, kun se valui ja olisi sotannut koulukirjat ja vihkot. Muovia ei niihin aikoihin vielä Suomessa ollut. Kun muoveja sitten tuli, kaikki pestiin ja käytettiin moneen kertaan.

Kouluruokailu tuli oppikouluihin vasta paljon myöhemmin, ja sekin ensin kannatusyhdistysten aloitteesta ja talkoovaroin. Lukiolaisten ruokailu kulki siitäkin kauempana jälkijunassa. Olisipa ollut niihin aikoihin jo lihaliemi tms. kuutioita mausteeksi! Keittojen maustamiseen kuului vain tavallinen keltasipuli suolan ohella. Lukiolainen joutui ostamaan pitkään ruokalipukkeita koulun kansliasta, kun peruskoulun tulo tuotti kouluruoan oppivelvollisille.

Kun 1950-luvulla olin kansakoulun opettajana etelä-Pohjanmaalla, Lehtimäen Länsikylässä, niin siellä tuntui suola olevan vielä suositumpi, sitä oli rutkasti myös marjapuurossa ja jopa kahvin kanssa nautituissa kuivakakkuviipaleissa. Lihan käsittely keittoa varten oli jo erilaista, koska keittäjällä oli käytössään myös paistinuuni. Siellä keittoon tarkoitettu liha hautui kypsäksi jo edellispäivänä, joten perunakeitto oli aivan eri makuista ja maittavaa sillä lailla tehtynä. Luultavasti oma elimistöni jo niihin aikoihin ( olin täyttänyt jo 20v) halusi luopua maidosta, muistelen, että varsinkin maitovellit, joita oli joka toinen päivä, olivat vaikeita ruokia ja saivat aikaan mahakipua.

Loppiaisena 2019

Vuoden alkajaisiksi saatu Aapeli-myrsky olikin oikein ennätyksiä rikkova, niin kovia tuulia ei ennen oltu mitattu. Meni yli 41 m/sek esim. Kökarissa, ja yleisesti Ahvenanmerellä ja Selkämerellä tuuli lähes yhtä lujaa. Meillä Iitissä sellainen myrsky sai aikaan 7 m/sek tuulet, jotka kyllä nietostivat lunta tiukaksi matoksi. Kaikkiaan nyt on n. 25-30 cm paksu lumikerros.

Tänä vuonna on ihan tavanomaista muistuttavat talvikelit, saatiin lunta jouluksi ja pakkasiakin on ollut sen verran, että lämmitysaskareita riittää. Superlämpimän kesän jälkeen kyllä moni, ehkäpä minäkin, uumoili vihreää tammikuuta vuosien 2014 ja 2015 tapaan, mutta toisin kävi. Kuluneella viikolla oli peräti kaksi lämmityskertaa. Kylmää on edelleenkin luvassa, mutta oksaklapien varastossa vielä riittää pesiin syydettävää ainakin helmikuun lopulle asti. Oksat antavat hyvän ja kestävän lämmön leivinuunin isolle kivimassalle.

Syksyllä nurkille kotiutuneet närhet ovat olleet uskollisesti ruokintapaikan läheisissä puun oksissa tarkkailemassa, ja kun pienemmät linnut saavat jyviä varisemaan maahan, jo kiireesti tullaan niitä nokkimaan. Ruokintasäiliön nokkimisrako on niin pieni, että siinä ei närhi tai naakka pysty istuksimaan. Samoilla apajilla loikkii joka yö rusakko, koska aina on tuoreita jälkiä. Myös lumikon ja kissantassun muistoja siinä esiintyy.

Nykyisin puhutaan viime vuoden tapaan hajonneesta polaaripyörteestä, korkean ilmanpaineen alueesta pohjoisten napaseutujen yllä. Tuo hajoaminen aiheuttaa kylmien pohjatuulien esiintymisen muuallakin kuin pohjoisen suunnassa ja tuo kireitäkin pakkasia. Se aiheuttaa myös lumisateiden tiheyden kasvua. Tänä vuonna lumisateet ovat runsaampia, kun merikin on vielä niin lämmin. Siksi yläpuolella olevaan ilmaan siirtyy enemmän vesihöyryä antamaan massaa lumihiutaleille. Vuorten rinteet rannikoilla tulevat entistä herkemmiksi lumivyöryille, siitä saatiin juuri järkyttäviä uutisia muutama päivä sitten, kun vyöry pyyhkäisi hiihtäjät sisäänsä, eikä heitä ole vieläkään saatu esiin.

Tänään kävin aamuhämärässä tekemässä auki viimeiset polut, talonnurkalta maantielle ja alapihalta pellon kompostille. Lumi oli tiukkaan pakkautunutta pohjaltaan ja osittain jäässä, kun oli sadellut myrskyn aikana myös alijäähtynyttä vettä. 

Maat ovat muuttuneet koviksi, mutta vesistöt eivät ole vielä saaneet tarpeeksi kantavaa jääkantta, koska isot vedet saivat pitkän kesän aikana varastoitua enemmän lämpöä syvyyksiinsä kuin keskimäärin. Mikäli olisi mahdollista ottaa tuo lämpö käyttöön maalämmön tekniikan tapaan, olisi nyt mukavaa ja melko ilmaista energiaa käytössä! Ainakin lauhdevesien kohdalla sitä tapaa käytetäänkin, mutta ne vedet voidaan ohjailemalla kätevämmin valjastella.

Katselin eilen aikani kuluksi TV-lähetystä, joka pohti superhurrikaanien syntymistä ja niiden aikaansaamia tuhoja. Siinähän oleellinen asia ilmiön syntymiseen on tarpeeksi lämmin ja iso vesimassa merellä, jonka päälle pyörrettä alkaa kehittyä. Jostain menneistä opinnoista muistelen, että veden pitäisi olla vähintään +27C -asteista. Mikä valtava määrä auringon säteilemää lämpöenergiaa siihen sisältyykään! Jos sitä voisi talteenottaa edes hieman ja samalla alentaa tuota hurrikaanin synnylle tarpeellista veden lämpöä, niin voitettaisiin sekä energian saamisessa että tuulituhojen torjumisessa.
Enhän toki ole klimatologi, joten voi olla, että tilanne johtaisi muuhun ratkaisemattomaan ja ehkäpä tuntemattomaan ongelmaan. Murphyn laki on edelleen voimassa: Jos ongelma määritellään väärin, niin se myös ratkaistaan väärin...

Tänään on loppiainen, tulee aika korjata joulua varten tehdyt viritykset ja pyyhkiä pölyt. Seuraava sesonki on vasta 11 kuukauden päässä. Itämaantietäjät olkoot pöydällä vielä. Ennenkin ne ovat olleet Nuutin päivään, joka on viikon päästä. Kun melkein kaikki joululahjat on tehty ja annettu kohteisiinsa, voi siirtyä sukkapuikkojen kanssa valmistelemaan jo seuraavaa vuotta.

Joulun aikana on tullut tehtyä neljät miesten sukat, näissä on paksumpi lanka Seitsemän veljestä. Huomenna on näiden postituspäivä.

Kävin perjantaina Kouvolassa sekä auton vuosihuollossa että katsastuksessa. Huollot jatkuvat vuosittain, mutta katsastukset tulevat kahden vuoden välein uusien liikenneasetusten mukaan. Auto tulee kuuden vuoden ikään muutaman viikon päästä. Olen nyt siinä iässä, että seuraavan auton hankkiminen mietityttää. Pitäisi uusien ilmastotavoitteiden takia ajatella sähköautoa, mutta kun ajokilometrejä on vähän, niin lieneekö sillä kansantaloudellista merkitystä, millä mummo ajelee?
Nykyinen autoni on pieni ja kevyt, ei se juuri eroa mopoautosta. Pitäisikö vaihtaa leasing-autoon oman asemasta? Ainakin nykyisin niiden kuukausimaksut ovat sitä luokkaa, että hieman kauhistuttaa. Mutta ostoksille pitäisi päästä.

Auto seistä tököttää yleensä rappujen edessä, kun ajelen harvemmin. Joka liikkeellelähtö pohjustetaan moottorin ja sisätilan lämmityksellä, joten paikka sopii siihen hyvin, kun johto yltää seinän pistorasiaan. Eri asia on saada johdon pistoketta varten autossa oleva pikkukansi auki, se tuppaa jäätymään. Mutta enää ei lämmitetä tukankuivaajalla, se meni kierrätykseen, parempi on avata se kansi tarpeeksi tiuhin välein, ettei tule isoa jääkertymiä. Autonpeitto ei yletä niin alas asti.

Viimeisen vuoden aikana ei ollut tullut matkamittariin kuin murto-osa entisistä vuosikertymistä, runsas 5000 km. Sen jälkeen, kun muutin tähän kuntaan asumaan kohta 14 vuotta sitten, kilometrit ovat oleellisesti vähenneet. Varsinkin viime vuosi oli silmäongelmien takia hankalampi kuin muut vuodet, etenkin pitkillä ajomatkoilla sai olla todella tarkkana. Nythän silmieni mykiöt on vaihdettu, ensi tiistaina on lopputarkastus, jossa myös saan lukulasien uudet arvot.

Jouluksi hankittu kiinankataja on varsinainen juoppo, sillä pitää olla iso alusastia, josta ruukun pohja kiskoo vettä. Saattaa olla, että siitä kasvaa vielä iso puu, jos saadaan puutarhalta sopivan märkä paikka keksityksi.

Kylämme pääsi mukavimman asuinpaikan kilvoittelussa eilisen uutisen mukaan sijalle 26, joka oli melkoinen saavutus. Kaikki siinä listalla edellä olevat kuuluvat Varsinais-Suomi-Uusimaan parhaisiin asuinpaikkoihin. Ilmankos tämä kylä onkin ollut kautta aikojen myös kesäajan asukkaiden mieleen. Lapsuudesta muistan, että sekä itse kylässä että rannoilla oli jo siihen aikaan runsaasti huviloita, joihin asukkaat saapuivat kesäajaksi.

Nykyinen kylän viehättävyys ei ole palveluissa vaan tulee asukkaiden asenteista, naapurisovun ja -avun myötä. On ihanaa tuntea niin monta kaikinpuolin kivaa ja aikaansaapaa kyläläistä! Oma merkittävä lisänsä on ollut jo kymmenien vuosien ajan jatkunut Iitin Musiikkijuhlien pitäminen kesäkuussa, joka tuo tunnettavuutta yli maakuntarajojen, jopa ulkomaita myöten. Se vaatii itsekultakin tietoista asennetta ylläpitää asuinpaikkaansa ja olemistaan odotusten mukaisena, mutta onhan se toki helppoa, kun naapurit ajattelevat samoin.

Idylliä ohikulkijan silmiin lisäävät kirkko ja vanhat talot sekä hurmaava ja moni-ilmeinen kesäkahvila. Päällimmäisenä kakussa on jouluvaloissa sykkivä vaaleanpunainen jäätelökioski, jonka edessä seisoo kesäisin eniten autoja virkistystä etsimässä. Minusta tuntuu, että tällaisia kyliä on Iitissä enemmänkin, ainakin saa yhtämittaa vahvistusta, kun seurailee vaikkapa Vuolenkoskelta tai etelä-Iitistä tai Hiisiöstä kuuluvia viestejä.

Joulutuijat voivat myös pulskasti, ja vettä kuluu niillekin runsaasti. Niiden ruukut ovat vain kymmensenttiset, kun kiinankataja on puolet isommassa.

Ihan muutama päivä sitten Kirkonkylä-Radansuun kyläyhdistyksen aikamiehet saivat talkoilla häärien valmiiksi luistinradan uimarannan läheisyyteen entisen karavaanarialueen liepeille, jossa on tilaa kesäisinkin leikkitoiminnoille. Hutrin Heikki taisi johtaa tuota hanketta, onpa hienoa, kun oman kylän poika kasvaa niihin saappaisiin. Satakunta henkeä saapui avajaisiin cheerleadereita myöten! Kiitos Radansuun Kaupan tytöille, Irjalle ja Tertulle, jotka asianmukaisesti pukeutuneina paikallislehden jutussa naureskelivat! Kun alueella on valot, niin talvi-iltaisinkin näkee kiitää kaukalossa.

Vuoden vaihtumista odotellessa

Jouluterveisiä oli ovenpielessäkin odottamassa kotiin palaavaa, ja piha oli aurattu. Olipa mukava tulla kotiin! Kiitos kynttilöistä!

Kylläpäs aika pimeälläkin menee nopeaan. Juuri äsken olin tekevinään 21 pnä joulumatkaan lähtöä Lohjalle, mutta kohtahan koko joulukuu on kulutettu, pari päivän rippusta enää jäljellä kotiin palatessa. Tänään oli pikkupakkasen päivä, Lohjalla oli useina päivinä suojan puolella, mutta sielläkin oli nyt aamulla nollan alapuolella himpun. Auto ei kyllä ollut yhtään jäässä, kun olin pannut ikkunapeiton yöksi.

Kotiin päästyä iltapäivällä oli tultu taas +ilmojen puolelle, joten ei tarvinnut ruveta autoa pesemään, kun taivaalta alkoi tippua vettä tai märkiä hiutaleita. Ainakin yhdet sateet vielä odottamassa tämän vuoden puolella, myöhään tulevana maanantaina.  Sitten harjataan kurat pois lumiin tarttuneina, siihen on pikkueteisen puolella Elsan aikoinaan 1970-luvulla hankkima pölyharja, jolla on pidempi varsi. Tella tuli mukana seuratytöksi, tämä koira on hyvin helppo matkakaveri, kun ei voi pahoin.

Keskeneräisiä kudottavia jäi istumaan kotisohvaan matkaan lähtiäisiksi, mukana oli eri eväät (lankakasseissa on varaa...) Kun Tella tuli, piti sohva tietysti pian tyhjentää, että makailu onnistuu. Ja kun on tämän vuoden toinen lepopäivärypäs alkamassa, täytyy olla viihdykettä.

Lauhat kelit ovat siis jatkuneet koko joulukuun, vaikka näytti täälläkin lumipeite hieman kasvaneen lähdöstäni. No sitähän saatiin jo maistiaisiksi tiistaina 18 päivänä, jolloin sain jouluyllätyksen, kun tyngäksi jäänyt koivu meni nurin ja palasiksi. Sinne jäivät lumien alle hautumaan, palataan sitten asiaan, kun kevät sulattelee työmaat.

Lehtikuusen runko irti oksistaan ja kappaleiksi halkomista varten.

Koivuntynkä piti ensin saada kallistumaan oikeaan suuntaan liinoilla ja tunkilla, ja kun kyseessä on tosi paksu kuusikymppinen puu, niin ei ihan heti suostunut. Lopulta rojahti, niin että jäinen maa otti pienet paineaallot viedäkseen. Sitten oli palastelun aika sillekin.

Joulupäivät menevät tietysti aina monenlaisilla ei-arkipäiväisillä ohjelmilla, mutta tässä joulussa oli enempi väkeä vilkastuttamassa, joten mieleen painuvia muistoja syntyi. Annin konetta Prahasta odotettiin pitkään, kun lentokeli oli tullessa hankala, kiitoradat ja konekin kai jäätyivät, ja ilmoitettu laskeutumisaika venyi koko yön odotteluksi. Heillä loma meni enemmänkin matkaa tehdessä, kun kotimaassakin oli kaksi matkapäivää odottamassa toisella puolella Suomea

Kaikkiaan tapasin yhdeksän sukulaista. Parhaina pirtelöinä tietysti nuorimmaiset Ben 6v ja Tobias 2v, jotka sirkuttivat kuin joululinnut ainakin, kiltisti ja rakentavasti neuvoen esim. legojen rakentelutekniikoita. Oskulle, joka tänä vuonna viettää joulua amerikoissa, soitettiin videopuhelu, jossa saatiin hänetkin samaan "sukujuhlaan". Oli ilo tavata kaikkia.

Yksi tapaamistani on virkkaustaituri Raija, jonka juuttilankojen varasto ja pilttipurkkien kannet olivat saaneet toisensa ja tuloksena hurmaava soitteleva pannunalus. Purkinkansihan aina hieman naksahtaa, kun sitä käsittelee. Tuo se varmaan jää pitkäksi aikaa pöydälle!

Lapset saattavat vanhempiaan nykyaikaan, niinpä minullekin aukeni tämän joulun seurauksena siirtyminen sähköhammasharjan käyttäjäksi. Matkalaukussani onkin jo ennestään laturinjohtoja varten pussukka, joten sekin sai täydennystä. Nyt kun vain hampaani muistaisivat, että heitä tarvitaan!

Sain valmiiksi omista suunnitelmistani vain osan, niin että sukka-ahkerointia pitää jatkaa. Ilokseni kuulin, että sukankuluttajieni rinkiin on liittynyt uusi aikuisjäsen!

Joulu ei ole pelkkää hymyä, sain tietää läheisiltäkin vastuksien ilmaantumisesta, ja kotiin palattua kuulin suru-uutisia naapurista, jonka kanssa oli juuri lähdön aikaan vaihdettu joulutervehdys. Toivottavasti joulun aika kuitenkin jättää päällimmäisiksi hyvät tapahtumat ja kiitolliset muistot.

Joulupuita

Kävin lähikylän taimikaupassa ja kukkakaupassa katselemassa tämän vuoden joulukukkia. Näyttää siltä, että vihreät puuvartiset ovat kovasti etualalla. Varsinkin tuijat Thuja sp, sypressit Cupressus sp ja valesypressit Chamaecyparis sp ovat tulleet vakituisiksi vihreydentuojiksi asetelmiin. Useina edellisvuosinakin hankkimani huone- eli joulusypressi kuuluu jälkimmäisiin, se on Chamaecyparis lawsoniana Ellwoodii tarkemmin ilmaistuna. Niitä on hankittuna jo kuun alkupuolella. Tämänvuotisten taimien tuoksu on ollut kyllä liikaa hengittämiselle. Nenäliinaa on alkanut kulua liian kanssa, joten joulupuut ovat menneet pesuhuoneen hyllylle, jossa viimevuotisetkin viettivät aikaa ennen kesää.

Joulusypressien asumapaikka. Täällä huonelämpötila on 17-18 astetta, joten tuoksua ei tule niin paljon.

Mukaani tarttui kartiovalkokuusi Picea glauca Conica, jota voidaan kasvattaa etelä-Suomessa ulkosallakin I -III vyöhykkeillä. Se on puolivarjoisan paikan suosija, sen neulaset tuppaavat nimittäin voimakkaassa kevätvalossa ruskettumaan. Suositellaan myös kasvin suojaamista sen takia kevättalvella. Sehän kyllä onnistuu taimipeitoilla, kun kasvin kokonaiskorkeus on vain 1- 2 m.

Kartiovalkokuusi pihalla kasvavana.

Toinen uutuus on kiinankataja Juniperus chinensis, josta on olemassa paljon lajikkeita värin ja muodon suhteen. Nyt myynnissä oli joulunvihreitä ruukkukasveja. Tätäkin voidaan kasvattaa samoilla seuduilla ulkosalla kuin edellistäkin, mutta se voi saavuttaa jopa 20 m:n korkeuden, lajikkeesta tietysti riippuen. Lajike Stricta kasvaa 1-2 m:iin. Kasvupaikan on oltava valoisa.

Kuva on Plantagenin myyntikuvastosta. Kasvin neulaset on suomalaista katajaa lyhemmät. Myynnissä on myös upea turkoosinvärinen eli sininen lajike.

Nyt on ollut myynnissä ruukkukasvina myös huonekuusi- nimellä myytävää puuvartista norfolkinaraukariaa Araucaria heterophylla. Se on eteläläisen pallonpuoliskon puusuku, jonka neulaset ovat pehmeämmät kuin meidän kuusella. Tämä laji on kasvanut alunperin Australialle kuuluvalla Norfolkin saarella, josta se on löydetty huonekasviksi.

Norfolkinaraukarian eli huonekuusen myyntikokoinen taimi.

Perinteisesti joulupuu on tietysti kotimainen kuusi Picea abies, jota myös maailmalla norjankuuseksi mainitaan. Tämä mukavasti pihkalta tuoksuva kovaneulasinen puu on ollut kovin helppo joulukoriste saatavuutensa vuoksi. Nykyisin meilläkin jo viljellään joulukuusia, joita hoidetaan taimivaiheessa leikkaamalla sivuja ja latvaa siten, että tulevat haaraisemmiksi ja säännöllisen muotoisiksi. Näin saadaan ostajan valittavaksi kuin kaupan hyllylle oikeankokoinen ja muotoinen puu. Paljolti viljellään vain joulupuina myytäviksi juuri omaa tavallista kuusta, mutta monia muitakin, mm. mustakuusta Picea mariana ja serbiankuusta Picea omorika.

Varsinainen Tannenbaum eli ensimmäinen joulukuusi oli pehmeäneulasinen saksanpihta Abies alba. Sen luontainen levinneisyysalue on keski-Euroopan vuoristoalueilla. Nykyisin kaupataan joulupuuna maailmalla varsinkin kaukasianpihtaa Abies nordmanniana.

Meillä metsien maassa sähkölinjojen alla metsissä eli ns. johtokaduilla on aina paljon taimia ympäristöstä, ja siinä ne eivät saa kasvaa kovin suuriksi ilmajohtojen vuoksi. Toisaalta taimet ovat luonnostaan tuuheampia, kun valoa on muuta metsää enemmän. Paikat sopivat siis aivan luonnostaan joulupuiden tuotantoon! Monet metsänomistajat ovat tehneet korjuusopimuksia kuusenmyyjien kanssa, mutta puiden hakija vain noukkii parhaat marjat kakusta ja etsii vain myyntikelpoiset. Metsänomistaja joutuu kuitenkin töihin sähkölinjojen takia, tai viimeistään sähköyhtiö, kun puut taipuvat linjoille lumikuormassaan.

Parhaita olisivat tietysti isohkon puun latvat, joissa on vankempia sivuoksia kuin taimivaiheen puissa, joskus jopa käpyjäkin. Sellaisia saa seuduilta, joissa on runkopuun korjuuta meneillään. Puuta ei löydy hakkuun tähteitä pöyhimällä, kun nykyisin puu usein pystykarsitaan ennen katkaisua. Siten joulukuuselle tarvitaan oma toimenpide, rungon latvan katkaisu ja erillinen varastointi, koska kaikki puunkorjuut eivät osu joulunalusviikolle.

Materiaalien kierrätyksestä

Jätettä? Osaako nykyajan ihminen kuvitella tämän muuksi kuin pihaa rumentavaksi roskakasaksi, jota odotetaan pian korjattavaksi pois näkymiä pilaamasta? Ei niin ainakaan jänisten mielestä, vaan talviruokaa katettuna seisovaksi pöydäksi. Jos kysytään koristeveiston ja -sorvauksen osaajalta, niin varsinkin puutarhoista saatava jalopuu soveltuu hyvin kestävyytensä ja pihkattomuutensa takia kaikenlaiseksi tarvepuuksi. Takavuosina opin keramiikan tunneilla, että kukin puulaji tuottaa omanlaistaan tuhkaa, joten esineiden lasitukseenkin sitä on tullut koottua. Lankojen ja muiden kuitujen värjäyksessä omenapuun kuori on aivan ainutlaatuisen hyvä kestävän keltaisen värin antaja.  Joidenkin toisten kasvien puiset oksat kelpaavat punontatöihin. Katajansukuisten puiden osia arvostetaan eteläisemmillä leveyksillä tuoksunsa takia, jopa koinsuojatehtäviin.

Omassa taloudessa kaikki puuaines kelpaa aina lämmön tuotantoon, joka on järkevää, sillä oksista vapautuu, jos kasa jäisi silleen, lahoamisen aikana yhtä paljon energiaa kuin uunissa poltettaessakin. Oksiin sisältynyttä hiilidioksidia ei siis pääse karkuun, se joutuu ilmakehään, kun luonto hoitaa yhdisteiden purkamisen muutamassa vuodessa. Viileän ilman maissa säästyy pitkä penni, jos materiaali on omasta takaa. Kun puu otetaan talteen alkuvuodesta, se kuivuu kesän tuulilla ja paisteella luonnostaan. Vasta kuivaa puuta kannattaa polttaa, ettei saatu energia mene veden haihduttamiseen. Tänä syksynä meillä on poltettu vain oksajätettä, jota tulee isosta puutarhasta liiankin kanssa. Jos säilytystiloja olisi enemmän, ei oksia tarvitsisi hakettaa, joka puolestaan kuluttaa sähkövirtaa työn aikana. Oksaklapien varastot riittävät vielä ainakin kuukaudeksi, ehkä pidemmällekin.

Eilen saatiin Puolan Katowicessa pidetyssä maailman ilmastokokouksessa aikaan sentään jonkinlainen laihaksi luonnehdittu loppulausuma, sääntökirja. Sekin on edistystä, kun joskus kokoukset ovat päättyneet ilman mitään yhteistä päämäärää. Kokous käsitteli pääasiassa maapallon ilmaston rankkaa muutosta ihmisten vaikutuksesta ja sen hallintaan tähtääviä toimenpiteitä, jotka tietysti aiheuttavat erimielisyyttä.

Vaikka ilmasto on ensi sijaisena huolena nykyisin, hälyttävät tiedot muovien tuottamasta roskaantumisesta maailman merissä saavat jo unettomia öitä. Monilla merialueilla kelluu mahtavia jätepyörteitä, kuin kerättäviksi valmiita, mutta sielläpähän vaan murentuvat pienemmiksi osiksi, jotka mikromuoveina kulkeutuvat ravintoketjuihin. Ihmisen kannalta katsoen huono uutinen kalaravinnon maissa. Jos muovi painuisi vain pohjaan, niin pianhan se jäisi hiekan ja muiden sedimenttien alle ja ehkä muuttuisi ajan kuluessa taas maaöljyksi tai muiksi kierrosta poistuneiksi aineiksi.

Osa muovijätteestä joutuu ns. loppujätteeksi kaatopaikoille, jos sellaisia on. Miljoonakaupunkien liepeillä niistä saa elantonsa epälukuinen määrä ennenkaikkea lapsia ja naisia, jotka yrittävät löytää kasoista uudelleenkäyttöön sopivaa myytävää ainesta, sellaisia kuvia olemme itsekukin saaneet nähtäville varsinkin ns. köyhemmistä maista. Tuuli kuljettaa sieltä kevyttä muovia helposti ympäristöön ja vesiin, jonne ne jäävät kellumaan.

Olipa eilen ilahduttava uutinen tältä saralta. Muovien keruu on edistynyt huimasti Suomessa!  Jo kauan sitten alettiin kerätä maatilojen muovijätettä, mutta sehän on vain murto-osa kaikesta pakkausmuovista. Pari vuotta on meidänkin kulmilla kerätty pakkauksina tulleet kotitalousmuovit pois energiajätteestä. Riihimäellä toimivan Fortumin yhteyteen valmistuu parhaillaan linjasto, joka ottaa vastaan tämän jätteen, ja tekee siitä uudelleen teollisuudessa hyödynnettävää muoviraetta. Prosessi tietysti maksaa, mutta raakaöljystä tehtyyn muovirakeeseen verraten vain 15% sen hinnasta.

Huomasin aika pian, että siihen jakeeseen joutuu pääosa oman talouden loppujätteestä, joka yleensä menee suuriin polttolaitoksiin ja niiden energia saadaan siten talteen. Kun nyt on muovien keruuastia käytössä, loppujäteastiaan joutuu tuskin mitään, sillä biojäte on eroteltu jo aikaa sitten ja omissa tulipesissä polttamista varten erottelen paperinkeräykseen kelpaamattoman selluloosajätteen, joka toimii syttyinä uunissa polttotapahtuman alussa.

Kansainvälisesti ottaen muovista saadaan talteen kolmannes, 30%, mutta se pitäisi saada vielä ainakin kaksinkertaistettua! Eilisissä tiedoissa kerrottiin, että tuon jakeen määrä paisuu vuosittain huimasti, Suomessa joka vuosi vähintään tuplaten. Meidänkin keruupisteessä Kausalassa K-kaupan parkkipaikalla on kaksi konttia yhden tilalla tällä hetkellä, ja vaikka ne tiuhaan tyhjennetään, niin aina ovat lähes täysiä. Ei kyllä ole ihme, koska vaikka kuinka pakkaat, niin tuotteet ovat tilaavieviä. Tällä hetkellä tarve on yksi keruupiste 10 000 asukasta kohti

Näin joululahjojen aikaan kotien olohuoneet muuttuvat aaton kuluessa idyllisestä kuusi-lahjakeko-näkymästä joka puolella vellovaan pakkausmateriaaliin, joka täyttää taloyhtiöiden jätelaatikot moneen kertaan. Itse tuotteen hinnasta saattaa olla pakkauskuluja lähes puolet, joka kiireesti joudutaan vain siivoamaan pois näkyvistä...

Ihan esihistoriaa: Sysmäläisyyden juuria vaihteeksi

Viime viikolla oli tiedotusvälineissä artikkeli, joka kertoi äskettäisistä tutkimuksista vanhimmista kivikautisen Suomen asukkaista. On saatu nimittäin selvitellyksi Etelä-Pohjanmaalla olevan Levänluhdan vesikalmiston vainajien DNAn jäänteitä, joista oli saatu selviä yhtäläisyyksiä saamenkansan DNAn kanssa. Tästä seitsemän vainajan ryhmästä kolmelta onnistuttiin selvittämään geenistöä luista. Kalmiston kaksi vainajaa kuuluivat samaan saamensukuisten geeniryhmään.

Näillä kahdella miesvainajalla oli mm. y-kromosomin geeni N1c, jota pidetään yhtenä merkkinä itäisestä geenistöstä. Sitä on suomalaisilla edelleenkin aika yleisesti, mm.isämme geenien puolelta sitä on omassakin suvussani. Kolmas Levänluhdan vainajista oli geeneiltään erilainen, hänen perimänsä muistuttaa lähinnä liettualaisten tai ehkä skandinaavisia geenejä.

Isäni edustama geeniperimä on jo ikikauan kiinnostanut minua, koska hänellä ja hänen lähisukulaisillaan oli kiinnostava silmän yläluomen rakenne, jolle löytyi termiksi mongolipoimu. Siinä silmän ulkonurkkaan tulee taite, ikäänkuin verho laskeutumassa ennen muuta osaa. Sisänurkka on suora. Silmä ei näytä vinolta sisänurkkien takia, enemmänkin kolmiomaiselta. Se on ilmeisimmin vallitseva geeni ja käsittääkseni sopeutumaa kylmien tuulien kohdatessa suuren osan vuotta kulkijaa, kun se pienentää silmämunan etuosan pinta-alaa yläviistosta. Sisäpuolellahan se olisikin tarpeeton, kun siinä on nenäntyvi.

Saamelaisten geenistön taas katsotaan olevan lähinnä ns. siperialaista geeniperimää, jota edustavat mm. suomensukuiset mansit. Siihen on monia todisteita ja historiatietoja. Siksi puhutaankin ns. siperialaisista väestöaalloista, jotka liikkuivat pohjoisten vesien rannikoita pitkin länttä kohti. Esim. 7-8 000 vuoden takaisista Karjalan tai Baltian väestöistä näitä geenejä ei löydy. Osa kulkijoista päätyi pohjois-Amerikkaan asti geenitutkimusten perusteella.

Suomeen jääkauden loppuvaiheessa tai sen päätyttyä saapunut asutus on tullut montaa reittiä. Vanhimmat tulijat hylkeenpyytäjiä ja kalastajia, koska ensin oli lähes pelkkää vettä niukkoine saarineen. Merkkejä heistä on kuitenkin jäänyt, koska jossain saaressa tai rannassa on pidetty majaa. Vasta paljon myöhemmin tuli asutusta etelästä päin, pronssi- ja rautakaudella.

Tässä yhteydessä on ihan pakko palata suomalaisessa kansansadustossa oleviin Hölmöläisen tarinoihin, jossa oli monta kertomusta. Näitä oli mm. koululaisten lukukirjoissa lapsuudessani. Siinä viisasta edusti Matti, joka oli saapunut asumaan Suomeen, ja jostakin kolkasta löytyivät sitten nämä alkukantaiset asukkaat tällä hölmöläisten nimellä tarjoiltaviksi. Heillä ei ollut taloissaan ikkunoita ja asuivat yleensä savupirteissä. Ja tiedetään, että ruis ei ollut tunnettu, kun eukot olivat mennä uimaan lainehtivaan ruispeltoon, joka oli sinisenään ruiskukkia. Omassa nuoruudessani oli jopa joku tietävinään, että näiden pääasuinpaikka oli juurikin Sysmä. Asiaa ei muuttanut 1960-luvulla Sysmän alueella tekemäni heinänurmien lajistoselvitys, kun etelä-Sysmän rantakylistä löytyi vielä asumus, jossa tilan väki piti majaa navetan yläkerrassa, ominaisuus, jonka olin luullut olevan vain kertomuksissa.

Maa on kohonnut merestä jääkauden jälkeen lukuisten selvitysten perusteella tuhansien vuosien ajan, alussa nopeammin, sitten hidastuen. Vauhti voi johtua kohoamisesta tai merenpinnan tasosta eri aikoina, sillä tutkimuksen tärkeitä todisteita ovat muinaiset rantaviivat, joita helposti syntyy, jos veden pinta pääsee muokkaamaan maata, kesäisin ja talvisin erilaisilla "työkaluilla". Vesialueen kokokin saattaa ilmetä rantaviivan merkkejä tarkastelemalla.

Varsinkin sellaiset kohdat maastossa, joissa on paksulti irtaimia maalajeja, kuten hiekkaa tai soraa, kuluvat nopeasti rantaviivalla, ja korkeuskäyrät paljastavat pidempään vallinneen vedenpinnan tason. Janakkalassa, jossa asuin pitkään ja joka on aivan täynnään erilaisia harjuja ja muita soramuodostelmia, näkyi noita muinaisrantoja aivan helposti lenkkipolkujenkin varsissa metsissä, joissa ei oltu tehty mitään maanpinnan muotoiluja, kuten nykyisin on tapana taajamissa.

Isämme on kotoisin itä-Hämeestä, Sysmästä. Varsinkin kasvitieteilijät puhuvat Muinais-Päijänteen kalastajakansasta, jota on asunut jo tuhansien vuosien ajan niillä main. Äitini oli käynyt nuorena morsiamena 1930-luvun alkupuolella Soiniemessä isän kotona hänen sukuunsa tutustumassa ja todennut muutaman tunnin jälkeen, että eikohän reisu ole tehty. Naapurin sukulaiset olivat nimittäin kovin kriittisesti arvioineet morsianta, joka ei sen kulmakunnan tavan mukaan ollutkaan raskaana. Kannattaisiko tuollaista ottakaan? Nuoripari oli polkua pitkin tipsutellut takaisin Päijänteen rantaan ja sieltä veneellä laivasatamaan. Eikä toista matkaa sitten edes tullutkaan, kun perheen lapsiluku alkoi kasvaa tiuhaa tahtia häiden jälkeen. Väliin tulivat vielä sota- ja pulavuodetkin, pian se aika kuluu.

Näiden muinaisten asukkaiden asuinpaikkoja on löytynyt maustekasvi ruohosipulin eli ruoholaukan kasvupaikkojen avulla. Kieleen on jäänyt sana laukka ilmaisemaan kasvin kasvupaikkaa. On tilojen ja kylien tai paikkojen nimiä: Laukkamäki, Laukkala tai Laukaa. Kalastamalla on aina ruokaa pöydässä, tämän lauseen kuulin viime kesänä viimeksi, kun pohdimme Sysmän vierailulla ollessamme, miksi tunnetut näyttelijät hankkivat kesämökin naapuritontiltamme. Eläketulot olivat sodan jälkeen huonot, piti turvautua ikiaikaisiin vaihtoehtoihin.

Laukka voi nykykielessämme tarkoittaa tietysti eläimen reipasta juoksutyyliäkin, mutta hevosen tiedetään saapuneen paljon myöhemmin Suomeen etelästä päin virolaisten eli eestiläisten tulijoiden mukana. Estland = hästland?

Päijänne on alunperin ollut jäätikön edessä olleen vesialueen lahti, ja maan kohotessa se on vähitellen kuroutunut irti merestä.  Sen vedet virtasivat pitkän aikaa kuitenkin sinne "emoveden"suuntaan, Pielavedeltä Kalajoen suuntaan ulottuvaa uomaa luoteeseen ja Perämereen päin. Siten sisämaan yhteys vanhaan merenrantaan säilyi. Ruoholaukka on merenrannikoiden kasvi vielä nykyisinkin.

Jossain vaiheessa maankohoaminen luoteessa kuitenkin päätti tuon vaiheen, ja vedet alkoivat virrata kaakkoon päin. Järvien vesialtaat muotoutuivat toisen näköisiksi, kun löytyi uusi laskujoki eri suunnasta. Päijänne irtautui keski-Suomessa olevista lahdistaan ja Saimaakin irtautui omaksi isoksi vedekseen. Päijänteen itäpuolelle kehittyi vesistö Sysmän reitti, jossa isoimpana vetenä on Jääsjärvi, se on nykyisten Sysmän ja Hartolan kuntien alueella. Se laskee vetensä Päijänteeseen Virtaan kylän kohdalla, josta paikasta alkaa mantereessa myös itselle kovin tuttu Rapalan niemi.

Muistelin aikaa opettajana Pielavedellä 1955-56, koulun sijainti oli Kotamäen kylä, joka jo nimenä viittaa saamelaisasutukseen. Sinne päästäkseen linja-auto kulki mm. Laukkalan kylän läpi. Järven pohjoisrannan asutuspiste se oli. Juuri niitä seutuja, joista tuo muinaisen Päijänteen laskujoki vei vesiä pohjoiseen päin! Enpä silloin tiennyt asioista vielä yhtään mitään. Olisi tullut katseltua väestön ulkonäköäkin hieman tarkemmin, vaikka siihen aikaan Suomea asutettiin ennen näkemättömällä teholla, kun sodasta palanneille nuorille osoitettiin omaa viljelymaata keskeltä metsiä, ja asukkaat saattoivat siten olla peräsin melkein mistä Suomen kolkasta tahansa.

Katselin hieman googlen avulla noita Laukka-alkuisia paikannimiä, ja eikö isäni syntymäseudun läheltäkin heti löydy pari sellaista. Toinen on Laukkamäki, kaupunginosa Heinolassa. Toinen on Jääsjärven itäpuolelta, Pertunmaan kunnan alueelta Lautjärven Natura-alueelta Laukkala- niminen tila. Hyvin todennäköisesti siis samoja Päijänteen kalastajain alueen hyödyntämisseutuja, vaikka järvien nimet nykyisin ovatkin muuta.

Kun muutama vuosi sitten kiersimme Sysmässä etsimässä isän esivanhempien asuinpaikkoja, tultiin Sysmän koilliskulmaan, Liikolaan isänäidin kotipaikalle. Liikolan kylä asettautuu Päijänteestä itään suuntaavan pitkän vuonomaisen Liikolanlahden rantoihin, joka on ennen teiden aikaa toiminut kulkuväylänä. Kivikautisen asutuksen muinaisjäännöksiä on löydettykin.

Tätä vesireittiä itään seuraten tullaan kohta Hartolan puolelle, jossa Puulaveden iso järvi. Sekin tietysti on laskenut aiemmin luoteeseen, mutta nykyisin vedet menevät Mäntyharjunreittiä Kymijokeen, jonne Päijännekin laskee. Näitä vesiyhteyksiä myöten muinainen kalastajakansa on löytänyt lisää elinalueita aikojen kuluessa.

Jääsjärvi itsessään on myös nimenä kiinnostava. Lähinnä tulee mieleen sana jää, ja tiedetään sanan alkuperäksi olevan muita järviä kylmemmän veden, koska järvessä on syvänteitä. Jää tulee varmaan verbistä jäädä, eli tarttuu kiinni, ei liiku. Tuskinpa kuitenkaan tämä järvi voisi saada nimensä jääjärvestä, joka sulaisikin muita myöhemmin. Jääsjärven rantamilta mainitsi tuttavani Ilona Weinbridgekin sukunsa olevan.
Onhan niitä sellaisia kohtia kyllä Suomessa, mm. Lammilla, jossa harju on niin huokoinen isojen kivien takia, että siellä ilma liikkuu. Kuulin siitä opiskeluaikanani. Lammin esiintymä löytyi kaivon takia, joka meni jäähän, kun tuo kylmä liikkuva talvi-ilma teki tepposia.

Tämän sana alkuperä voi olla kyllä muutakin, mieleen tulee samantapainen ilmaus Sääs. Sääsniemi- sanassa, joka on mm. kotiani lähimmän Urajärven niemi kilometrin päässä, arvellaan sen viittaavan kalasääski eli sääksi-lintuun, jolla on ollut kauan pesiä vanhoissa männyillä kalavesien lähettyvillä. Karjalan kannaksella oli kunta Jääski, joka on tavallaan näiden sanojen yhdistelmä, joten Jääsjärvi voi olla myös sääksen pesimiseen viittaava nimi.

Merkittävät aarteet osa 2

Juuri tällä hetkellä tuntuu, että selvästi merkittävimpiä tekijöitä elämässäni ovat olleet kangaspuut. Olen mielestäni niiden takia onnellinen vanhus. Silloin kun on keskeneräinen loimi puussa, kipuan yläkertaan tavallisesti kolme kertaa päivässä. Muut askareet menevät taka-alalle, aina siihen syyn keksii. No onhan siihen se käytännön asiakin, että jos pitää pitkiä välejä viileänä vuodenaikana, niin tila ehtii turhaan jäähtyä ja vaatii enemmän lämmitystä joka kerta. Mutta enpä sitä viihdykettä puiden ääressä mitenkään moiti! Huomaan jatkuvasti eläväni miettimässä, josko tuota tai tätä lankalaarin löytöä johonkin kudontasuunnitelmaan tarvittaisiin. Ja kun langat ovat pöydällä odottamassa lopullista suunnitelmaa, se on kuin juhla.

Tässä on pieni seinävaate damastikudonnalla tehtynä, se on tehty vaakasuunnassa, jolloin lyhyen loimiosan sai paremmin hyödynnettyä. Valitsin tähän kasviaiheen, nuorehkoja kuusia, koska niihin aikoihin olin juuri saanut tehtyä lisensiaatintutkinnon, jonka aikana kävin kymmenissä vanhoissa heinäpelloissa, jotka oli istutettu kuusentaimia täyteen. Työn tekeminen alkoi vasemmasta laidasta. Olin juuri oppinut värjäämään itse lankoja, ja sininen valikoitui sen takia, että sinisen värin tuottaminen tuli viimeiseksi haltuun. Hapsut on tehty jälkeenpäin kankaan toiseen laitaan, josta kuvio-osa puuttuu. Toisessa puolessa reunasta sai ripustuskujan. Tummat urat puiden välillä kertovat, että kyseessä on ojitettu pelto, jossa puut kasvavat.

Miten biologian opettajasta kehkeytyy intohimoinen kutoja? Se, joka lapsena ja osin aikuisenakin oli vielä villalle ja monille väriaineille pahasti allerginen? No, onhan se selvää, että saa niistää ja aivastaa edelleenkin tehdessään, mutta sehän on joka ihmiselle luontainen reaktio hengityskanavien puhdistamiseen. Varsinaiset allergiareaktiot ovat onneksi kanavoituneet muihin ärsykkeisiin. Mistäpä senkään olisi tiennyt.

Kankaiden yms. kutominen on ollut elinympäristöissäni aina normaalia toimintaa, olen siihen kasvanut. Käytössäni on perintökangaspuut, jotka äiti-Elsa sai 1934 häälahjaksi veljeltään Laurilta. Ne valmisti hyvinkääläinen puuseppä, ne eivät muodoltaan muistuta tarkasti mitään tunnettua kangaspuumallia. Elsalla oli lähes aina jotain työtä menossa, kun sotavuosista ja pahimmasta pulakaudesta oli selvitty ja loimilankoja taas sai. Isäni valmisti 1930-luvulla käärinpirran, jossa näyttää olleen samanlaisia tappeja kuin itse tehdyt heinäharavan piikit, niiden keskipisteiden väli on 2 cm. Sitä tarvitaan, kun loimi pitää saada kangaspuun takatukille kutomista varten. En raaski hankkia muuta, kun isän työ vielä jotenkin toimii, vaikka se onkin hieman liian kapea saaliloimiin, saisi olla 20 cm leveämpi.

Eräs Elsan viimeisimpiä töitä 1980-luvun alussa oli keinutuolinmattojen loimi, josta tehtyjä töitä talossa on tallella useampia. Yksi niistä riippuu vieraskamarissa.

Kutomista Elsalla riitti elämän loppuun. Elämänsä kolme viimeistä päivää marraskuun lopulla 1982 hänellä kuluivat raanujen kudelankoja haeskellessa Kouvolasta Vuorelman ja muiden tarvikemyyjien kaupoista ja siitä seuranneessa veritulpassa, joka kulkiessa lähti jalan laskimosta liikkeelle ja koitui kuolemaksi. Tuliaisena hankittu lankakassi jäi pöydälle odottamaan seuraajaa. Helena-tyttäreni oli se, joka kutoi loimen loppuun samana vuonna ja tammikuun puolella 1983 ollessaan joululomalla.  Poislähdöstä on kulunut aikaa tässä kuussa 36 vuotta.

Iitti kudontamaailman kartalla oli eräs tärkeitä alueita Suomessa, siitä kertoo mm. v. 2003 ilmestynyt kirja Tiltun kapiot, tutkijanomaisesti koostettu katsaus iittiläiseen käsityöperinteeseen. Kotini naapurissa asui 1970-luvulla Lahtisen Suoma, joka oli eräs parhaita ammattikutojia Iitin kuvatäkkien tekijänä, ja kuinkahan monta Iitin täkänääkin hän oli tehnyt? Äitikin osti niitä useita, jokaisen lapsensa kotiin. Ja Suomalta sai ammattiapuna neuvoja ja loimia myös Elsa-äidin kangaspuita varten.

Helvi Vuorelman sivuliikekin oli jonkun aikaa Kausalassa, Paateron liike jatkoi ihan viime vuosiin asti sitä perinnettä. Sitä paitsi tuossa naapuritalossa asui myös Tervolan perhe, jonka äitini ikäluokkaa olevat tyttäret kutoivat molemmat talvisin vaativia töitä, jotka niihin aikoihin olivat tavallisimmin ryijyjä tai pöytäliinoja.

Eräs oma suunnitteluni täkänäloimella, joka ei tahtonut oikein edistyä, kun useat kurssilaiset pitivät sitä turhan hitaana työnä, joten sain ostettua useampia osuuksia. Tässä kokeilin kasviaihetta, puiden kuvaamista. Malli oli suurpiirteisesti hahmoteltu paperipalalle, mutta työn kuluessa sitä piti muuttaa moneen kertaan.

Olin kyllä keskikouluaikana miettinyt mennä käsityökouluun, mutta allergioiden takia se kuului hylättäviin vaihtoehtoihin. Paras oppilas luokaltamme, Leena Helin sen sijaan haki ja valittiin Fredrika Wetterhoffin käsityönopettajakouluun. Se vaikutti minun elämääni niin, että Leenan varaama lukio-opiskelupaikka Lahdessa koitui minulle, joka keväällä en ollut ajatellut ollenkaan jatko-opintoja. Suorittamaani luokanopettajan koulutusohjelmaan kuului vain ompelutöiden valmistamista.

Samaan loimeen sain työstettyä monta Janakkalan kivikirkon näkymää, siinä pohjatyönä olin käynyt piirtämässä näkymän parkkipaikalta autossa istuen, kun oli viileä vuodenaika. Tässä työ on nurjalta puolelta katsellen, jolloin kellotapuli jää vasemmalle. Useimmiten se on näin päin, kun kuva on mielestäni tasapainoisempi näin päin. Reunalangoiksi luodut tummanruskeat langat suunnittelin symboloimaan kirkkojen yleisiä kiviaitoja.

Ura biologian ja maantieteen opettajan alalla oli äidin kuoleman aikaan 1982 kuitenkin niin monipuolista, etten olisi kolmen lapsen perheen lisäksi voinut kuinkaan löytää aikaa muuhun. Kangaspuut jäivät odottamaan lähes kymmeneksi vuodeksi taloon, joka perinnönjaossa jäi minulle ja lapsilleni kesämökkikäyttöön melkein neljännesvuosisadaksi. Ne purettiin vieraskamarista, josta tuli toinen makuuhuone ja siirrettiin yläkerran halliin, jossa ne ovatkin siitä lähtien olleet koottuina.

Muutokset koulumaailmassa tekivät niihin aikoihin sen, että koulun tarjoamia töitä oli monia vuosia (1980-luvulla) nipin napin riittävästi. Tein lisäksi lääninkouluttajan, kesäyliopiston  ja kansalaisopiston opetustehtäviä. Loput illat kuluivat kasvitieteen lisensiaatin opintoja työstäessä. Sitten huomasin, että oli ainakin yksi ilta viikossa sellainen, että voisin päästä kansalaisopiston kursseille oppimaan kutomista. Olin silloin jo yli 50-vuotias.

Opettajaksi löytyi Arja Hauhia, innostava ja laajan tietämyksen omaava guru, joka ei totisesti jättänyt mitään kiveä kääntämättä, jos oli tarvis. Kiitokset vielä kerran ihanista päivistä! Niin olikin edessä joka viikko myös teoriaa, joka on aivan välttämätöntä vastaamaan moniin vielä selkiytymättömiin kysymyksiin. Eipä aikaakaan, kun huomasin viritteleväni äitini puihin mattolointa.

Kuva on 16 10 2010, jolloin sain valmiiksi sukulaiskotiin menneen sinisen maton, hieman yli 3 m pitkän. Siinä tehdessä muistelin kesäaikoja Rapalan Kaitaniemessä, jossa varpaat uivat Päijänteen laineissa maton saajien seurassa. Maton nimeksi tuli tietysti Päijänne, sen sidos on veteen sopivasti aaltotoimikasta, ja koska järvessä on erisyvyisiä kohtia, piti tietysti mattoonkin niitä laittaa

En harmitellut, vaikka sidontaohjeet olivat jääneet sinä viikonloppuna Turenkiin pöydälle, sillä tiesin päättelemällä, miten sidonta pitäisi tehdä, ja tulihan siitä kaksiniitistä mattoa! Kun olin seuraavilla kerroilla paremmin varustautunut, osasin vaihtaa polkussidonnan toimikkaaksi, joten parin palttinaisen jälkeen teinkin lopun loimen eri polkusilla.

Elsalta oli jäänyt perinnöksi paljon kaikenlaisia lankoja, niistä langoista työstin kesämökillä kohta ensimmäisen kapean toimikkaisen saalipeittoloimen, josta syntyi liuta lapsenpeittoja liitettäväksi niihin paketteihin, joissa oli SPR:n vauvan ensitarvikkeita katastrofialueille. Olinkohan ollut kutomassa villalangoilla 3 vai 4 kertaa sitä ennen, mutta uskallusta ei puuttunut.

Suurin osa tekemistäni metreistä on mattoloimia. Tämä kuva on 27 08 2011, kun olin saanut vieraskamariin uudet sopivan mittaiset työstettyä. Lempisidos on vuoroin palttinapolkusia, vuoroin ripsiä, jolloin matosta saa tukevamman eli ei niin helposti kurttuun menevän koirahuusholleihin. Ja kutoessa tietysti viidellä sukkulalla.

Pitkäaikainen asuinkuntani Janakkala kuului myös niihin etelähämäläisiin kuntiin, joissa kangaspuutaidoilla oli suuri arvostus. Kunnassa oli peräti kotitalouslautakunta, jolla oli kudonta-asema ihan kotini lähellä ja sillä kudonnanohjaaja. Voin siis käydä myös siellä tekemässä valmiisiin loimiin töitä, jos aikaa liikenisi enemmän. Niihin aikoihin siellä oli ohjaajana entinen oppilaani Ojalan Pälvi, ihana ja aina avulias hänkin.

Kutoma"uraani" vaikutti myös Kirsti Kemppi, ammattikutoja, joka opetti myös kansalaisopistossa ja jolla oli kotona tuotemyymälä. Siellä käytiin hankkimassa lisäoppia loimen suunnittelussa ja teossa. Huomasin tulleeni henkiseen kotiini myös siitä, että opiskelutoverini ajattelivat ihmeesti samalla tavoin kuin itse. Heitä oli mukava mennä tunneille tapaamaan! Lisäiloa sai myös siitä, että jotkut heistä olivat oppilaitteni äitejä.

Maantieteen avulla olen oppinut, miten kaupungit muodostuvat erilaisista rakennuksista ja toiminnoista, eri aikakausilla on oma tapansa. Tässä omassa damastityössä, jonka nimi on Pikkukaupunki USA:n itärannikolla, on yläosassa matalampia kaupunkitaloja ja ns. siirtomaatyylin rakennuksia, alaosassa 1900-luvun kerrostaloja. Damastin musta loimi sopi oikein hyvin rakennusten kuvaamiseen, se jää pohjaksi, ja itse värjätyt ohuet kampavillalangat tekevät sitten rakennukset. Hevonojan kuvapalvelussa tehtiin kehystys.

Yhdessä kansalaisopiston ryhmän kanssa opiskeltiin 2000-luvun alussa myös damastipuiden salaisuuksia, voi miten kiihottavan kiinnostavaa ja toisaalta työlästä, sillä niiden puiden tekniikassa olisi vielä kehittämisen varaa, sen verran summittaisia viriöistä tuli. En voinut kuvitellakaan, että olisin muuttanut juuri niihin aikoihin asuinkuntaa, vaikka olin juuri päässyt eläkkeelle. Mielestäni oli aivan ainutlaatuista, etä päästiin sellaisiin seuraavan tason välineisiin. Ihan ensimmäisiksi kutojavuosiksi niistä ei olisi kaveria saanut, mutta sumeisiin viriöihin voi totutella muutenkin. Meillä oli myös monta kertaa täkänäloimia, joihin hurahdin ihan kerta kaikkiaan kasviaiheiden ja Janakkalan kirkon kuvan myötä.

Iitissä olisi mahdollista saada oppia myös harnesk-puilla kudontaa, sillä täällä asuu tekstiilitaiteilija Arja Okkonen. Hän on käynyt viemässä kudontaoppia Afrikassa asti, se on käsittääkseni ollut ns. kehitysyhteistyön puitteissa tapahtuvaa. Arjaa ei siksi aina tapaa, joten asia on jäänyt toistaiseksi.

Muutto pysyväksi Iitin asukkaaksi 2005 toi mukanaan monta käännettä siihen astiseen, kun täällä ei ollutkaan lähikylissä kutomapiiriä. Janakkalassa olivat damastipuut vaihtaneet paikkaa Tervakoskelle, ja siellä oli tarpeeksi innokkaita kutojia omasta takaa. Silloin perintöpuut tulivat taas kunniaan ykkösinä. Vintin ylisiä siivotessa löytyi myös pitkä ruskea pakettikäärö, jossa oli lisäosia, vipusia ja välittäjiä, että sain tehtyä jopa 6-vartisia sidoksia (yhdistetyt toimikkaat). Aika pian päädyin myös omatoimiseen loimen virittämiseen, sillä olin Kempin Kirstin kanssa jutellessa kuullut, kuinka vähällä väellä loimi menee puuhun. Kansalaisopiston tunneilla se oli ollut 3-4 hengen yhteistyötä. Huomasin, että aika oli avainsana.

Itse värjätyillä kudelangoilla on syyskuussa 2009 syntynyt valkoiselle loimelle ruudullista jälkeä. Silloinen loimi oli kapeahko, joten laitoin pitkille sivuillekin hapsut, että olisi käyttömukavuutta enemmän. Nykyisin uskallan tehdä melkein 20cm leveämpiä kuin silloin. Sidonta on yhdistetyt toimikkaat, se onnistui, kun löysin lisävarusteita.

Loimiakin voi luoda itsenäisesti, siihen muuttaja sai kahdessakin paikassa Kausalassa tilat ja välineet. Mutta sittenhän omat mahdollisuuteni vasta avautuivat, kun toinen niistä, Taito-keskuksen Kausalan piste lopetti, ja välineitä ei voitu muuten sijoittaa kuin hajauttamalla ne väliaikaisesti. Niinpä meidän autotallissa on jo muutamia vuosia ollut "oma" luomapuu, jossa sopii pyöritellä haluamanaan aikana sellaisen tovin, johon on kunakin hetkenä mahdollisuus, ja niin tarvittavat loimet valmistuvat. Olen kuitenkin jättänyt pellavatyöt yms pois ohjelmistosta, koska niiden kanssa olisi paras häärätä ryhmänä loimen teossa ja puuhun asettamisessa. Villaiset ja kalalankaiset loimet ovat tulleet jäädäkseen!

Viimeisin saaliloimi oli luotu toimikassidosta varten, halusin tehdä siitä syksyistä väriloistoa kuvaavan, jotta näkeminen toisi lämpimän tunteen saalin käyttötarkoituksia ajatellen. Se valmistui runsaat kuukausi sitten.

Joskus alkuvuosina pidin kirjaa siitä, kuinka monta metriä aikaansaannoksia syntyi vuosittain. Kun rupesi tulemaan kolminumeroisia lukuja kekoon, lakkasin kirjaamasta, eihän sillä ole merkitystä. Sen sijaan on tärkeää, jos saaja ilahtuu ja pitää saamaansa työtä tarpeellisena. Tärkein palkkani on se tunne, jonka saa itse suunnitellusta ja toteutetusta työstä, sitä ei voi edes rahassa mitata. Kutomisen yksi parhaita puolia on se, että työt valmistuvat! Niin ei käynyt ompeluharrastusteni  tai neulottujen vaatteiden teon kanssa kuin harvemmin.

Tämä Iitin kuvatäkki on mielstäni kauneimpia Suoma Lahtisen töitä, hän valmisti sen 1972, kun isäni täytti 70 v, ja haluttiin antaa yhteinen isomman joukon lahja. Kuvatäkki lähti sukuun kierrokselle vanhempieni kuoltua ja se oli vuosia vanhimman veljeni kotona. Hänen kuoltuaan 1997 täkki palasi taas tämän talon seinälle.

Yksi maali on vielä saavuttamatta, en osaa kutoa tuota Iitin kuvatäkkiä. Se on kiertopujotusta, ja sen tekniikan voisi kyllä saada haltuunsa, mutta työn tekemiseen liittyy muutakin tietoa. Sitä nyt tässä vielä odottelen, mistä se paketti putkahtaisi tielleni.

Tietenkin lankakaupassa saa kulumaan rahaa, mutta mikäpä harrastus ei maksaisi. Ei siihen kulu lähimainkaan niin paljoa vuodessa kuin yksinkertaisella viikon etelänlomalla. Kun joskus nuoruudessani päädyin tekemään tupakkalakon, joka ei ole murtunut koskaan, arvioin nyt, että tupakoitsijalta kuluu reilusti enemmän harrastukseensa päivässä kuin minulta kuukaudessa. Yhden askin hinnalla voi saada kolmekin kerää lankaa, joskus enemmänkin, jos käy tehtaanmyymälöiden lankalaareja koluamassa.

Tämä on noista alla mainituista ainutkertaisista myydyistä matoista se ensimmäiseksi kudottu, parin toisesta tuli melkein samanlainen.

Kun eteiseen aikomani matot olivat menneet toiseen kotiin, tein sitten uudet eteiseen tummalla ja punaisella vuorotellen. Kuva on huhtikuulta 2012.

Vain pari kertaa olen myynyt tekemäni kudontatuotteen, ensimmäinen oli vuonna 2002, jolloin kurssilla tehtiin vakoraanuja. Niihin aikoihin olin jo oppinut värjäämään lankojani, sain mielestäni paljon kauniimpia töitä kuin olisin edes uskaltanut odottaa. Eräs tuttavantuttava halusi tietyn raanuni antaakseen sen edelleen lahjaksi tyttärelleen uuteen kotiin. Hinnasta piti pitkään keskustella ohjaajien kanssa ja johonkin päädyttiin. Toinen kerta oli noin kymmenen vuoden kuluttua, sinisävyinen eteisen mattopari, joita eräs tuttavani piti juuri heille sopivina, joten ne matkustivat sitten hänen kotiinsa.

Tämän vuoden satoa ovat myös elokuulla 2018 valmistuneet Karpalo-saalit, samalla tekniikalla kuin Puolukat alla. Osa karpaloista tuli sinisävyisiä, kun ne oli aiottu miespuolisille. Pääosa loimesta tuli punaisia karpaloita.

Näiden syyskuulla 2018 valmistuneiden saalien työnimi oli Puolukat. Niissä on kaksinkertainen loimi, jossa pohjana on tummempi palttina, pinnalla värilangoilla tehty ripsi. Puolukat lämmittävät nyt tuttavia, jotka uurastavat yhteisissä hankkeissa kyselemättä! Näissä kaikki langat ovat kaupan tarjonnasta, enää en itse värjäile, koska kädet eivät enää tykkää väriliemistä, saavat ihottumaa. Eikä lankavärjäystä pysty tekemään suojakäsinein, aina ne ovat sisältäkin liemessä.