Elokuun lämpimiä tuokioita

Viikot ovat vierineet! Vietämme aikaa Tellan kanssa, kun koira on vanhentunut vauhdikkaasta loikkijasta hitaammaksi kulkijaksi. Paremmin kyllä sopii minunkin kyvyilleni tuo puoli. Päivittäin tehdään monta pikkulenkkiä ulkosalla ja sisä- ym. askareet yhdessä, joten muut aikaansaannokset jäävät keskivertoa niukemmiksi.

On sentään saatu uusi saaliloimi tukille ja niisiin, mutta ei se kudontakelpoisessa kunnossa vielä ole.

Kukkapenkit ovat vähitellen lopettaneet antinsa, nyt on vuorossa keväästä kehittyneet orvokit, jotka hakevat paikkansa mikä minnekin, tämä kuva on etupihalta.

Heinäkuussa oli suunnitelma, että kun ruohotyöt on tehty, tekisin vielä keväältä jääneistä maalipurkkien pohjista selvää, kun klapipinojen tultua sisään löytyi maalaamattomia kuormalavoja. Siinäpä vielä odottavat. Lämpöä oli liikaa, ei jaksanut ajatellakaan, ja nyt on ollut liian kosteata, maali ei tartu märkään puuhun.

Näkymä tänään kotitieltä puutarhaan, jossa varsan- ja peurankellojen kukkineet varret muodostavat reilun puoli metriä korkean massan. Keskellä vajaan kymmenen vuotta kasvanut tammen taimi, joka on muuttumassa jo keltaiseen. Se sijaitsee omenapuun kannon lähellä, joka on saattanut vaikuttaa sen heikkoon alkuunlähtöön. Vasta parina vuonna kasvu on ollut selvästi havaittavaa.

Ajankulua ei ehdi huomatakaan, kun säätilojen tarkkailu vie paljon aikaa ja tilanteet ovat sellaisia, joita ei voi luokitella tavanomaisiksi. Kuivan ja jokseenkin kuuman heinäkuun jokaisena päivänä toivottiin sadetta, jota ropisi kyllä maan länsipuolella moniin otteisiin, mutta täällä päin pilvetkin olivat ajoittain kortilla.

Piharuukkujen kastelua ja aamun tai illan työhetkiä oli tarjona tarmokkaimmille hetkille. Puutarhan yleisilme on vaihtumassa syksyä enteilevään ruskettuneeseen muotoon veden niukkuuden takia. Havupuut nyt sentään ovat säilyneet ihan vehmaina.

Kotitien alkupisteessä maantien laidassa on jo reipas alku syksyiseen lehtisateeseen...

Elokuulle kääntyessä käristyskupoliksi nimetty korkeapaine hieman on hellittänyt ja sallinut muunkinlaisia ilmoja, jopa aivan pakkasille pohjoisempana. Rännisaavissa on pitkästä aikaa kirkasta vettä! Nyt eletään kosteampien ja ukkosherkkien ilmamassojen peittäminä. Viime kesän pitkälle hellekaudelle ei sentään toistaiseksi vedetä vertoja. Koivujen lehdille kuivakausi oli kyllä liikaa, vesikuuro toi alas paljon keltaisia lehtiä.

Kuva Turun reisulta, jossa pyörähdettiin päiväkesteissä Leenan ja Heikin kotona merenrannassa. Kuvassa Heikki ja Ilkka, Ron ja Raija. Leena ylhäällä portailla.

Tämä kuva muistuttaa Sysmän tapaamisesta, jossa uimaan rohkeni vain Helena. Marko tuli Kaliforniasta asti, ja kohtalo päätti, että juuri hänen tehtävänsä oli Tella-koiran pitely sillä aikaa...

Tapaamisia on ehtinyt olla ilahduttavasti useaan otteeseen elokuun vaihduttua, eivätkä ole edes loppuneet. Suvun kohtaamiset alkoivat laajemmin elokuun alussa, jolloin oltiin koolla Sysmän Olavinrannassa. Parhaat kiitokset Markolle hyvästä organisoinnista!

Meidän lapsista nuorin ja vanhin yhteiskuvassa, pantiin samantyyliset puserot,että sen helposti arvaisi. Alakuvassa olen Ronin seurana.

Raija ja Ron saapuivat USA:n itärannikon kotoaan seuraavalla viikolla, ja niinpä viikonvaihteella toisen suvun linjan tapaaminen Turussa ja Lohjalla. Tapaamiset saivat sitten vielä jatkumoa kodissani, joka on ollut niin monelle koti tai mummola vuodesta 1938 lähtien. Saatiin lahtelaista suvun haaraa mukaan, kun Samin perhe tuli mukaan. Ylläolevat kuvat ovat Raijan kamerasta, niitä otettiin tiistaina 13 08 iltapäivästä, kun Raijan luokkatoveritapaaminen kesäkahvilassa oli ohitse.

Eilen ja tänään kutsuivat liiat herukat lähituttuja poikkeamaan, ja loppukuusta on tiedossa vielä toisenlaisia tapaamisia entisten tuttujen ja kylänväen kanssa.

Viime viikolla kävi viemärien huoltoon erikoistuneesta firmasta kuvaaja, jolla oli mukanaan laitteet jätevesilinjojen kuvaamiseen, ja niissähän paljastui tietysti se, mitä oli odotettavissakin 60 vuoden käytön jälkeen, että puhdistettavaa on sekä tiskivesien että vessan linjassa. Se tapahtuu harjaamalla joskus ensi viikon aikana, ja samalla tarkastetaan myös ns. harmaavesien viemäri, joka on vuodelta 1938 eli yli 80 vuotta ja pohditaan sen kunnon tultua selville mahdollisesti sukitusta. Eihän se ole vielä toistaiseksi ilmoittanut epäkunnostaan, joten on hyvä aika pinnoittaa, jos korjaamista löytyy.

Pation laattojen saumoihin pyrkii ilmaaantumaan kasviasukkaita, niitä saa usein puhdistaa. Suurin osa näistä näkyvistä saa armon, kun ovat ruukusta karisseiden orvokkien siemenjälkeläisiä. Voikukat ja ruusuangervot sen sijaan ovat sitkeimpiä ja ei-toivotuimpia.

Entistä enemmän työtä on tullut vuorenkilpien Bergenia istutuksista, sillä ne ovat lehtokotiloiden lempiruokaa. Alkukesällä kotiloita näkyi paikoin runsaasti, varsinkin pation laatoilta ne helposti huomasi. Nyt kuivemman kesän aikana tapaaminen on harvinaisempaa, mutta kun useat puhjenneet lehdet syödään tuoreeltaan, niin ne varmaan piilottelevat kuivana aikana juuri näissä istutuksissa. Tässä jokunen viikko aiemmin valkeni, että tuollaiset suuret aukot lehdissä voivat olla myös verhoilijamehiläisten aikaansaannoksia. Mutta en ole kyllä koskaan nähnyt pistiäisiä häärimässä töissä. Sen sijaan kotiloita saattaa olla kostealla ilmalla lehden alapinnan puolella ahkeroimassa ateriansa eteen.

Kesäkahvilassa pidetään tällä viikolla informaatiotilaisuuksia sukututkimuksen tiimoilta. Kuulemma on talo täynnä väkeä, onhan asia nyt kovin ajankohtainen. Luin esitteestä, että seurakuntamestari Tiina Klemola ohjaa tapahtuman viimeisenä päivänä Hautausmaakävely- nimisen kierroksen, ehkä saman, johon osallistuin kesäkuussa musiikkiviikon yhteydessä, ja se oli mielestäni aivan loisteliaan hyvä sisällöltään.

Tella 13,5 v on voinut melko hyvin, vaikka takajalkojen vahvuus ei ole enää entistä luokkaa. Lääkkeitä pitää popsia päivittäin. Ruoka on maittanut hyvin, vaikka nyt onkin siirrytty sateiden alettua ruohon syöntiin. Tässä kuvassa ollaan juuri palauduttu kotiin Lohjan reisusta, ja silmien ilme muistuttaa siitä, että vartiointihälyt jäivät poistamatta kotiin tultua. Oli kiire vesikupille sisällä. Koiralla silmät levisivät sireenin kiljuntaääneen!

Naapurin arkeologisista kaivauksista

Vanhimpia koristekasvimuistoja vanhempieni ajoista on vuohenkello Campanula rapunculoides, joka on alkanut hiljattain kukkimiskauden. Sillä on komea maanalainen mukula, jonka varassa saa helposti tehtyä useammankin kukkavarren kesässä, jos kitkijä tai sirpittelijä innostuu liikaa. Alkuun se oli vain etupihan asukas! Nyt se kasvaa osittain metsittyneissäkin kohdissa, jopa hämärissäkin osissa tonttia.

Vintillä tai kauan tutkimatta olleista laatikoista voi löytyä jos mitä, kuten olen itse tällä foorumilla kertoillut isäni ja äitini mitaleista tai kadoksissa olleista tuolien osista. Nytkin TV:n alla vartoo jo toista vuotta liuta sanomalehtiä, joita tuli esiin pesuhuonetta remontoitaessa kevättalvella 2018. Nostin ne silloin näkösälle postausta varten...

Mutta naapurini Iinan sukunsa kätköistä tekemä löytö ehti ensin, koska se on helpompi työstää, kun on vain yksi lehtileike. Eilen illalla Iina puikahti vintinsiivoushommiensa lomassa leike mukanaan saaden täällä silmät pyöreiksi ja suun soikeaksi, kun kyseessä oli melkein 50 vuotta sitten toukokuussa 1971 julkaistu artikkeli. Luultavimmin lehti on Iitinseutu, koska kaikki muu teksti, jonka siitä löytää, käsittelee Iittiä. Saksija on ollut Iinan mummo Sirkka, jonka asuinpaikka tuolloin oli juuri meidän naapurin talo.

Lehtiartikkelista löytyi kuva 65-vuotiaasta Elsasta. Ruskea tukka, ei yhtään harmaata vielä, sitä ilmaantui vasta 1970-luvun lopulla. Vuodet täyttyivät aina keväällä, huhtikuun 24 pnä, siis oli ihan hiljattain noustu juhlan kahvipöydästä.

Artikkelissa hehkutetaan asiaa, joka sattuu joskus suurempien perheiden äideille, heidät kutsutaan sosiaali- ja terveysministerin vastaanotolle saamaan presidentin myöntämää Valkoisen Ruusun Ritarikunnan ansiomerkkiä. Tämä osui äitini kohdalle juuri vuonna 1971, ja haastattelu julkaistiin lehdessä samalla viikolla ennen tilaisuutta. Lehdessä hymyilee iloinen Elsa, yllään senaikainen vetoketjulla varustettu punasävyinen kotitakki, varmaan Alpo Metsäpuron kaupasta käyty hankkimassa. Tuskinpa tuo mekko sentään Helsingissä oli päällä! Presidentti tietysti oli Urho Kekkonen, mutta tilaisuudesta vastasi silloinen ministeri Katri-Helena Eskelinen, jonka vieraina äidit ja presidentti olivat.

Ansiomerkin saajaa pitää jonkun tahon esittää. Sitä en tiedä, ketkä sitä olivat puuhanneet, mutta kun äitini oli innokkaasti mukana Maatalousnaiset- järjestön toiminnassa, niin lehtiartikkelissa arvellaan, että esitys ansiomerkistä oli tullut siltä taholta. Silloin vielä oli meidän ja Radansuun kylissä yhteinen Kanta-Iitin maamiesseura, joka järjesti monenlaista kyläläisten yhteistä toimintaa aikana, jolloin vasta alettiin olla tietoisia TV- kanavista ja niiden kautta saatavasta ajankulusta. Järjestettiin urheilukilpailuja, tupailtoja, kesäiltamia, mitä nyt ikinä sattuikin mieleen.

Elsa ja miehensä Tatu olivat kasvattaneet kuusi lasta, joka 1970-luvun mittapuun mukaan ei vielä ollut kovin kummoinen lasten määrä, mutta vaakakupissa painoi myös osallistuminen järjestöelämään ja kylän yhteisten hankkeiden eteenpäin vieminen. Iitin Kausalaan oli perustettu oppikoulu juuri silloin, kun meidän lapsemme tulivat siihen ikään, että voi siirtyä keskikoulua suorittamaan. Kaikki lapset sinne sitten aikanaan muuttivatkin kansakoulusta, Marja-Leena ja Seija viiden vuoden, muut neljän vuoden opintojen jälkeen.

Keskikoulun jälkeen piti sitten löytää vielä ammattiin johtava koulutusväylä. Vanhempia tarvittiin siis vielä aikuisikäistenkin lasten tukena, ainakin koti oli väliaikaisena satamana melkein kaikille vielä 1971. Opetusala tahtoi kolme lasta, ensin vanhimman eli Pertin tie, samoin omani, joka luokanopettajan koulutukseni sitten vielä sai jatkoa Helsingin yliopiston luonnontieteiden alasta muutamaa vuotta myöhemmin. Sen johdosta tyttäreni Helena oli vielä vuosina 1964 -65 vanhempieni kaitsettavana. Marja-Leenakin innostui luokanopettajan alasta, hänen merkonomitutkintonsa sai jatkoa Heinolan seminaarista. Hoitoala tahtoi Seijan, Pentti suuntautui liikealalle ja nuorin eli Raija kiinnostui oikeustieteestä.

Muistelen, että Kausalassa oli noihin aikoihin vielä jopa kaksi toimeentulevaa kello- ja kultasepän liikettä, joilta hankittiin mm. palkintolusikoita tai pokaaleja jos jonkinlaisiin mittelöihin urheilukilpailujen lisäksi. 1971 lapset olivat muuttaneet jo pois kotoa töiden takia muille paikkakunnille, vain nuorimmainen Raija oli vielä Helsingin yliopistossa oikeustieteen opiskelijana. Muilla oli jo omat perheetkin 1960-luvulta lähtien. Kun muutin Iittiin kesäasukkaaksi 1983, perin samalla joukon vanhempieni ystäviä, mm. kultasepän rouvan, jonka luona liikkeessä viikoittainen Elsan bussin odottelu oli sujunut ilman savujen kyllästämän matkahuollon interiöörejä.

Mutta lähinaapuriin, josta lehtileike meille tupsahti, on hyvä hieman myös katsahtaa. Talo on meidän taloa aikaisemmin rakennettu, mutta en ole ihan varma, montako vuotta ennen. Esimerkiksi toisen naapurin Ruokosen (nyk. Vaalgamaa) oli myös 1930-luvulta, eikä Niemelän talokaan ollut paljon vanhempi. Olettaisin siis, että Nyströmin talo on samaa vuosikymmentä.

Iinan mummo eli äidinäiti Sirkka Kajander asui perheineen sitä taloa kesämökkinä vielä 1980-luvulla, ja hän oli äitini Elsan hyvä ystävä. Varsinainen koti heillä oli silloin jo Kouvolassa, kun aviomies Matin betoniraudoittajan työt olivat etupäässä Kouvolan-Kuusankosken suunnalla. Jos Elsalla oli asioita Kouvolassa, hän usein sopi Sirkan kanssa tapaamisesta, ja yhdessä kierrettiin sitten ostokset hankkimassa. Niin myös sinä päivänä marraskuussa 1982, joka jäi äitini viimeiseksi toimintapäiväksi ennen kohtalokasta jalan veritulppaa, oli reissattu Kouvolassa ja palattu kassintäysi raanulankoja mukana.

Vanhimpia koristepensaita pihasyreenien ohella on pihajasmike, joka alkuun kasvoi navettaladon eteläseinustalla. Kun se rakennus purettiin 1990-luvun alussa, pensas jäi tilalle nousseen autotallin sivulle.  Siinä se alkoi kasvaa liiallista vauhtia ja alkoi täyttää jo kulkuväylätkin, joten jokunen vuosi sitten kynin sen maantasalle. Sen uusi seuraaja on ilmaantunut vanhempien makuuhuoneen ikkunan alle syreenien seuraksi ja on tuossa jo kasvanut isoksi!

Sirkka Kajander os. Nyström oli viettänyt talossa lapsuutensa ja nuoruutensa kalastaja Armas ja Esteri Nyströmin vanhimpana tyttärenä, ja naapurissa asui melkein samanikäinen koulukaveri Niemelän Armi. Isä Armas oli Adolf Nyströmin poika, joka myös asui kylässä aikoinaan kallioisen Pulkanmäen syrjässä. Vanha ja oikein lyhyt, tumma, kippuravartista piippua poltteleva Adolf oli silloin vielä elossa, kun Kymenlaakson osakunta 1950-luvulla kiersi Iitissä mm. tallettamassa murretietoutta ja keräämässä tulevan kotiseutumuseon materiaaleja Erkki Ala-Könnin johdolla. Adolf oli yksi tärkeimmistä murrehaastatelluista henkilöistä.

(Adolfin ja hänen sukunsa vaiheista Karjalasta Iittiin muuttamisessa tietää nykyisin eniten Armaksen veljen Kaukon tytär Seija Nyström, jonka kanssa olen jokunen vuosi sitten viettänyt oikein kiinnostavan hetken kesäkahvilassa, kiitos hänelle siitä! Seija tiesi monta asiaa, jotka olivat minua vaivanneet, mm. sen, miten Esteri Nyström, jonka sisar Helmi Sorvali perheineen tuli Iittiin evakkona Karjalasta, oli löytänyt Armaksen, jonka isän koti Iitissä.

No asia oli lyhykäisyydessään niin, että Adolf ei sitten kovin vanha iittiläinen ollutkaan, kuten olin olettanut, vaan hänkin oli lähtöisin nykyisen itärajamme takaa olevasta suvun vanhasta asuinpaikasta, ja se oli hänen isänsä, jonka töitä oli tarvittu Iitissä, kun hänellä oli kirkon rakentamisesa tarvittavia hopeasepän taitoja. Mutta ennen lopullista Iittiä oli kyllä käyty asumassa uudestaan Karjalassa ja ydin-Savossa, mutta Kymijoen seutu lopulta voitti, kun oli teollisuuskyliä lähellä, jonne kalansaalista sai kaupaksi. Armaksen vaimo oli siis löytynyt niiltä suvun vanhoilta kotikonnuilta muuttomatkojen ohessa.)

Sirkka ja äitini olivat ystävystyneet jo aikoja sitten, pian sodan päätyttyä. Tytöt Armi ja Sirkka olivat kuin kaksoset lierihattuineen, vekkihameineen ja valkoisine puseroineen, kun lähtivät meidän tieltä tansseihin käsikynkkää. Sirkka ei ollut kovin paljon nuorempi kuin äitini, ehkä reilut kymmenisen vuotta. Hän oli ns. neitoiässä jo 1940-luvulla, ja hänen esikoisensa, Iinan äiti Marja-Liisa syntyi kohta 1950-luvun alussa. Nyströmin naapuriin suuresta Viipurin lähiöstä muuttanut perhe oli selvästi enemmän tietoinen maailmalla vallitsevista virtauksista kuin mitä kotikylän muut perheet voivat tarjota.

Elsan ja Tatun entisen pihajasmikkeen lapsia näissä kahdessa kuvassa. Ylempi on nuorempi, vain 2-3 vuotta siinä autotallin pohjoispuolen hiekkapatjassa, Alempi on pari vuotta vanhempi, se löytyi rännisaaville varatusta kuopasta samalta kulmalta, ja siirsin sen vähän loitommaksi kuusen viereen, jos joku haluaisi. Jasmikkeen taimia olisi siis saatavana! Jo aikaisemmin olen lähettänyt maailmalle pari kappaletta samalla lailla ja tästä paikasta löytynyttä tainta. 

Ei siis ihme, että naapureista käytiin kyselemässä monia asioita perheeseen, lastenhoitoon tai taloudenpitoon liittyen, ja Elsahan hallitsi myös asioita teoriassa, kun oli se Tampereen talouskoulu ja kudontaoppi opiskeltuna. Isänsä puutarhuriammatin takia Elsa tiesi myös paljon kaikesta kotitarveviljelystä.

Sirkka ja aviomies Matti Kajander siirtyivät talon omistajiksi, kun vanhemmasta polvesta aika jätti, eikä muista perillisistä löytynyt halukkaita jatkajia. Yhdessä pariskunta kunnosti talon aivan pohjaa myöten. Yläkerrasta, jossa oli ensin nuorena parina asuttu, siirryttiin alakerran asukkaiksi, ja yläkerta jouti jopa sukulais-Siviälle, Armaksen nuorimmalle sisarelle asunnoksi. Keskustelin juuri eilen Iinan kanssa tästä kunnostusprosessista, ja Iina tiesi, että pohjakallio tulee niin lähelle taloa, että ainakin osa perustuksista lepää kalliolla.

Näinhän se on meilläkin, muutamassa kohdin peruskallio pilkottaa vieläkin, vaikka pitkäaikainen asuminen kasvattaa maan pintaa ylöspäin ns. kulttuurimaakerroksella, josta esim. mahdollista tehdä muinaismuistolöytöjä, joka nykyisin on niin tärkeä juttu. Uskoisin, että tälläkin kylällä kulttuurikerros on lähemmäs metrin, onhan jo omana aikanani 1980-luvulta etupihan alimmainen rappu hävinnyt kokonaan näkyvistä.

Itseäni kiinnosti silloin eräs ohimennen nähty yksityiskohta, kun Nyströmin talon pohjan eristeet eli isot määrät sammalta oli remontissa otettu tuulettumaan kedolle. Sammal oli kymmeniä vuosia aikaisemmin kerätty viereiseltä kuivalta kankaalta ja oli pääosin tavallisinta seinäsammalta Pleurozium schreberi. Aikaa, johon tämä näkymän muisto liittyy, en ihan varmasti muista, luultavimmin se on 1960-luvulta, jolloin suunnittelin jatko-opintoja niittykasvistoista, ja kuljin näitä kulmia nähdäkseni mahdollisimman paljon kasvillisuutta.

Palatakseni tuohon  tuliaisiksi saatuun lehtileikkeeseen, siinä oli kyllä hieman muutakin, nimittäin jo tuolloin 1971 oli julkaistu koulujen ruokalista. Kun silloin Iitissä ei ollut vielä peruskoulua, listat koskivat kansa- ja kansalaiskouluja. Minua hämmästyttää, kuinka korkeatasoinen ruokalista noin yleisesti ottaen oli, mutta Iittihän oli kaikkiaan vauras ja ajassa kiinni oleva kunta jo tuolloin.

Kun tänään on perjantai, oli silloin perjantain ohjelmana silakkalaatikko ja punajuurisalaatti. Lauantaina syötiin ohrasuurimo-puolukkapuuroa, silloin oli myös koulupäivä sen ajan mukaan.
Muina päivinä listalla oli veripalttua ja puolukkaa, kaalikeittoa, sianlihamuhennosta herneillä ja porkkanoilla ja perunasose + maksakastike tomaattia lisukkeena.  Erityisesti tuo tomaatti kiinnosti, olihan toukokuu, joten jossakin oli viljelty kasvihuonetomaattia, ei niitä muuten olisi ollut koulun listalla.

Lehtileikkeessä oli vielä Tiihosen Kukan mainos, ja siinä viite puutarhasta. Se saattoi olla tomaatin tuottaja, mutta asia jää kyllä hämärään. Tiihosen puutarha toimi vielä silloin, kun 1980-luvulla tulin kesäasukkaaksi Iittiin, siinä nykyisen 12-tien pohjoispuolisessa Kausalassa, jonka lähelle oli tehty kunnan komea terveyskeskus joskus 1950-luvun lopulla.

Tämän rakennuksen asukkaaksi palasin 1961 pikkunyytin kanssa, joka on kasvanut  äitinsä yli monessa suhteessa. Tässä seistään viime kesänä 2018 heinäkuun puolivälissä, ensimmäisen kerran vuoden 1963 poismuuton jälkeen.

Olin sairaalassa asiakkaana, kun ensimmäinen lapseni Helena syntyi huhtikuussa 1961. Äitini, tarmokas nainen, oli sitä mieltä, että minun oli hyvä olla H-hetkellä täällä Kausalan lähellä, kun sairaala oli niin ajanmukainen. Niinpä vietin viimeiset 3 raskausviikkoa lapsuuskodissani, ja vielä viikon sairaalasta palattuanikin. Lapsi ehdittiin jopa kastaakin, ennenkuin minut raaskittiin palauttaa työpaikkaani Sysmään.

Raivaamisen riemua

Tämän päivän työkohde tuli talletettua kuvaksi 25 06 2019, melkein kaikki valkoinen on kukkivaa vuohenputkea. Sinisten vieressä on kyllä kukalla myös valkoisia ukonkelloja. Eilinen sade sai aikaan melkoista taipumista maahan päin, mutta jäi sinne väliin vielä sirpinmentävä kolo.

Jokseenkin lämmin alkukesä sai seurakseen kesäkuussa pari sadepäivää, toisen niistä tällä viikolla, joten maat ovat olleet kasvien mielestä jokseenkin ihanteellisessa jamassa. Siitä vaan kortta ja lehvästöä pukkaamaan ja kukkia avaamaan! Sehän merkitsee, että kaikki ne kohdat, joihin ei ole kohdistunut leikkurin hyväilyjä tai kitkemistä, ovat metrisen heinän vallassa, ja sen siivoaminen ei enää leikkuripelillä luonnistu.

Ennen juhannusta ehdin mm. tämän ylämäen kohteen:

Elsa-salille päin on hansaruusuaidanne, joka pantiin keväällä työkohteeksi, että kuollut kasvimassa lähti. Nyt sen perkaaminen kävikin sirpillä helposti.

Sillä selvittiin myös naapuritonttien kuivatusojan rehevöittämistä tienvarsista, mutta kotkansiivet saivat jäädä komeutensa takia.

Elsa-kuusen alla ollut vanha kukkapenkki on jo aikaa sitten muuttunut rikkaruohostoksi, eikä se nyt niin taajakaan ole, kun kuusi kuivattaa.

Kaivoin sirpin jo viikkoja sitten esille, mutta ilmat ovat olleet heti aamusta jo melko lämpimiä, niin ettei työ suju hyvin kuin vain tovin. Jotakin silläkin saa tietysti aikaan, vaikkei ollenkaan riittävästi. Kukkapenkkien läheiset alueet kulkuväylät ja niiden pientaret sekä ylämäen "salit" olivat juhannukseen mennessä jonkinmoisessa kunnossa.

Tällä viikolla olikin mukavia hetkiä tiedossa, kun lähes +30 C yltäneet helteet alenivat lähes 10 astetta. Ulla ja Jari olivat heittäneet vierailunsa virkisteeksi puutarhalla raivausalkua viikatteen ja leikkurin kanssa juhannuspäivän illansuussa, mutta kuumahan silloin vielä oli.

Ensi kohde oli selvitellä mattotelineen ympärykset, että uusia matonpesuja kannattaisi suunnitella. Siirtelemäni koivupöllit vielä odottavat pilkkojaansa, mutta hyvinhän tuosta selvisi. Vain hieman nokkoset kurittivat, ja jostain tempaisi kimalainen piikkinsä esille, kun leikkasin liian alhaalta...

Tänään olikin lopulta ihan herkkupäivä, aamulla oli vain +11 C, ja reipas tuuli karkotti mäkäräisiä ja hyttysiä! Suorin jo seitsemän maissa tuota kompostien ja sakokaivon tienoota raivaamaan talon alapuolella. Aikaa hupsahti melkein kolme ja puoli tuntia, ennenkuin tämä aiottu kaikista kohteista oli selvitetty.

Perkasin ja raivasin tammelle asti, tässä on myös riesana elämänlankaa eli karhunköynnöstä, joka on kietoutunut noihin saniaispuskiin.

Täyttömaan rinteeseen istutetut vuorenkilvet ovat vähin erin hiipuneet pois liian rehevien vuohenputkien takia.

Kaivon viereenkin kertyi paksu matto kaikenlaista tuliaista. Tässä alueessa oli ennen kriikunamaa, ja olen nyt vakaasti päättänyt, että se ei jatku, vesojen metsästystä varmaan seuraavat kymmenen vuotta..

Siinä nyt makaa kedolla nahistumassa ja kevenemässä paksu luoko nokkosta, vuohenputkea ja koiranheinää tammelle asti, ja olikin jo aika, sillä keväällä poistetut näkyvät kriikunan ja tuomen vesat olivat taas kehittäneet kohdalleen melkoisia saunavihtoja kantovesojen muodossa. Kyllähän ne sirpillä helposti katkesivat. Paikoin piti oikein kitkeäkin, kun alueessa oli puolet kukkamaata.

Vieressä on vanhin raparperin istutusalue, sen olin saanut kuitatuksi jo eilen.

Kaikkea ei auta huitoa sirpillä, esimerkiksi melkein kaikki varjoliljat aioin säästää, ja onnistumis% oli ehkä 80.

Autotallin seinustan köynnökset saivat tukanleikkuut keskiviikkona.

Jos kuivia ilmoja jatkuu, kuten ennuste lupaa, pitää yrittää saada joka toinen päivä hiean lisää tätä viidakkoa. Aamulla ei tarvitse aurinkoöljyjä, kun paiste ei osu alapuutarhalle kuin puoli yhdeksän maissa.  Pari tuntia kerrallaan olisi ihanne, ettei väsy liiaksi.

Ostin varastoon jo akkutrimmerinkin, joka on jokseenkin kevyt, mutta sehän on hyttysen puhallus sirpin tulokseen verraten. Sillä tehdessä toki voi seistä suorana, mutta minä lyhytjalkainen vielä taivun hyvin sirpittelemäänkin. Ruohonleikkuri menee huoltoon maanantaina, että terä tulee syömäkuntoon.

Suvisia tohinoita tarjolla...

Toukokuun viimeisellä viikolla oli jo aihetta panna rännivesien keruusaavit töihin. Tellalle siitä tulikin suurta huvia, kun isosta kupista löytyi aina vettä...

Toukokuun puolella päästiin ihan kunnon kesään, vaikka se koville oli ottanut kevään vähäsateisuuden ja korkeapaineen takia, alkukuusta satoi vielä lumiräntääkin.  Nyt tuollainen on jo unhoon jäänyttä elämää, kun ruohovartiset kasvavat kohisten ja maisemat ovat muuttuneet vehmaaseen vihreään. Ruohonleikkurit ja trimmerit laulavat synkkiä säveliä nurmikoille, joissa korsi mataloituu nopsaan.

Vuohenputken kitkentä huipentuu siihen, kun sen kukkavarret alkavat kohota, silloin on jo kiire! Se aika on nyt juuri käsillä. Vuohenputkesta voisi kyllä tehdä kasvispiirakkaa, joka on nykypäivän "must",  mutta meillä sitä kasvia on tuhansia kertoja enemmän kuin oma ja naapurien yhteenlaskettu tarve olisivat minkäänlaisen nälkävuoden aikana.

Kotilot tykkäävät oikein erityisesti vuorenkilven tarjoamasta makuelämyksestä. Lehdet reikiintyvät.

Niinpä ennen näkemättömät määrät lehtokotiloita menevät ja mussuttavat siellä, mihin suinkin jää tilaa piiloutua. Ja kyllä sellaista vielä riittää! Kotiloiden kanssa pitää ruveta tosissaan lisääntymisen hillintään. Nykyisin paras neuvo on pitää ruohikot niin matalana, että linnut helposti löytävät niistä ruokailukohteita.

Ison koivun runko jäi odottamaan palasina halkomista, sen koko on liian järeä kirveelle ja kiilalle. Tarvitaan konevoimaa.

Toukokuun puuhia sävytti viime loppuvuoden puunkaato ja siitä seurannut sivuaskartelu, oksien ja jälkien korjaaminen. Ennen vanhaan se olisi ollut kukkamaiden huoltoa ja maanmuokkausta kylvöjä varten. Kitkemiseen ehdin vain niukasti, kylvöhommia ei ole edes ajateltu moneen vuoteen, kun muokkausta ei nykyisin niin helpolla saa järjestetyksi kuin joskus entisinä hyvinä aikoina. Talikkopelillä tehtävä työ on minulta jo loppunut, olihan se mukavaa elämää silloin, kun sitä jaksoi.

Toukokuun pihatyöt vapun jälkeen: autotallista nostetut pihakalut saivat uuden öljypinnan ja tukiristikoiden maalin kunto alkoi arveluttaa. Pöydälle piti hankkia kuitenkin uusi liina, kun se on tehty niin isoilla raoilla. 

Työ alkoi kaivokoppien kohdalta poistamalla jäkäläpinta ja karhentamalla sitten muutenkin vanhaa maalia, että paremmin tarttuu.

Lavat ja ristikot maalaus"verstaalla".

Kerkisin sentään antaa myöten vanhalle kevätharrastukselleni, pienelle maalauspyräykselle. Sudin kahden vanhan kaivon koristeena olevat kopit jälleen uuteen tiilenpunaiseen maaliin ja loppumaalilla pation takalaitaan kesäksi upotettavat kasvien tukiristikot. Aloin myös kuormalavojen maalausta harmaaksi, kahta ehdin, mutta sitten alkoi sateisempi kausi, joten enempi maalaus lykkäytyi. Loput lavat jäivät talven jäljiltä autotallin pinoon.

Kuva eiliseltä 10 06 2019 kertoo, että päivänliljat jo availevat nuppujaan ja ruohonleikkuun toinen kierros on alettu yläpihan puolella.

Nyt lavat olisivat niin kuivat, että kompostori voisi saada uuden alustan. Kunhan jaksaisi, mutta se on viileämmän sään puuhia, kun entinen sisusmassa pitää poistaa, että kompostorin saisi liikkumaan uuden lavan päälle. Ovat siis toistaiseksi manjana- osastossa. Kahvinporo on se pääasiallisin biojäte meillä, ne voi lykätä erillisen keruun jälkeen suoraankin hapanta alustaa vaativille kasveille.

Vuorikaunokkeja on nyt runsaasti tontilla, se on tosi helppo koriste, kun kukinnan jälkeen voi leikata alas, ja loppukesällä pukkaa uudet kukat. Rodot kestävät asettua paljon kauemmin paikoilleen, vain nämä rinteen taitteeseen ja suojaan istutetut kaksi ovat löytäneet tarpeeksi kosteat olot.

Kasvien kukinnan juhlat ovat alkaneet, luonnonkasveista koiranputket ja metsäkurjenpolvet antavat nyt perusilmeen, joka täydentyy jokapaikan lupiineilla. Pihamaillani ollaan paraikaa vuorikaunokkien valtakunnassa. Kellokukkien ajat ovat vielä kaukana, ehkä kuitenkin jo juhannuksesta alkavat. Omalta tontilta löytyy näin kesäkahvilan ja musiikkijuhlien tarpeisiin kukkavaasin täytettä helposti, joka on itselleni tietysti mieluisaa puuhaa. Amppeleihin ja patioruukkuihin on vaihdettu myös kesäisempää kansaa.

Hankin toukokuussa pari uutta ulkotuolia etupihalle, mutta sopivaa pikkupöytää ei ole vielä löytynyt.

Mattoja kuivataan myös patiolla, koska aamupäivän aurinko osuu koko voimallaan. Kartanopioni edustalla ei tykkää sateista, terälehdet irtoavat pian.

Tänään aloitin matonpesun Radansuun mattojen pesupaikassa, jossa näyttää tehdyn perusparannuksia veden esteettömän saamisen eteen. Vesikin oli kuin linnunmaitoa, niin lämmintä, vaikka alkaessani kello oli vasta seitsemän.

Keskikesän juhlan juhannuksen aika on noin puolentoista viikon päästä, se on 22 06 tänä vuonna. Kesäpäivänseisaus osuu juhannusaatoksi. Suomi on pitkä maa, pohjoisessa voi olla viileämpääkin, kuten nyt juuri, siellä satoi eilen lunta, ja paikoin on yöpakkasia keski-Suomea myöten. Etelään ennustetaan taas helteisiä viikonlopun päiviä.

Tella on matkustanut viettämään kesää Lohjalle. Kuumaahan koiralla kyllä on ulkona, joten Lohjan kodin alakerta on ihannepaikka, kuten meilläkin pohjakerros. Olemme ennusteiden mukaan saamassa jo toisen aika lämpimän kesän viimevuotisen jatkoksi. Yli +30 C asteen päiviä on jo eletty viime viikolla. Se tietää joillekin kasveille hyvää siemensatoa.

Senkin ötökät ja vieraslajit - vai kuinkahan se nyt menee?

On alkanut kesäaika, jolloin elinympäristöissämme on jälleen jos jonkinlaista monijalkaista pikku tallaajaa ja lentelijää tuottamassa omaan sukuunsa lisää jälkeläisiä, omien perittyjen tapojensa mukaan. Juuri päästiin toteamasta, että muurahaiset pyrkivät horroksista herättyään löytämään asuinpaikkoja myös kotien sisätiloista. Eri puolilla Eurooppaa on keksitty jos jonkinlaisia torjuntakeinoja, mausteista ja limsoista alkaen... Tällä hetkellä toukokuun lopulla sisälle pyrkii varsinkin lyhytsiipisiä kovakuoriaisia, jotka muistuttavat hieman muurahaista nekin kapeudessaan. Miksi ihmeessä niitä pitääkin olla niin montaa sorttia kiusoinamme?
Tai että koirille on ripustettava punkkipantoja tai vastaavaa, ettei vaikeita tauteja levittäviä punkkeja pääsisi meidän ihmisraukkojen kimppuun.

Eihän siinä mitään epäluonnollista, koko luontohan herää keväällä tai yleensä kasvukauden alkaessa lisääntymään. Mutta jos pikkueläinten määrät kasvavat lyhyillä sukupolvilla kesän aikana monta kertaa, niin helposti saadaan pöyristyttäviä lukumääriä uusia kirvoja tai kärsäkkäitä tms. Tavallisesti nuo runsastuneet hyönteiskannat ovat kuitenkin lintujen jne seuraavan ravintotason ruokaa, joten niiden on mahdollista saada kasvatettua jonkun poikasensa sukua jatkamaan. Pohjoiseen suuntaavat muuttolinnut valitsevat pesimäpaikkansa hyttysrunsauden perusteella.

Monet roimasti lisääntyvistä eliöryhmistä hamuavat ihmisille kasvatettavaa ravintoa, jolloin meidän olomme käyvät niukemmiksi. Tietty määrä viljaa tai muuta ruokamassaa pitäisi saada hehtaarista. Toisaalta puutarhojemme kasvien ulkonäkö ja sato tulisi olla sellainen, ettei esteetikko hermostuisi reikäisiin tai rupisiin lopputuloksiin. On helppo vedota sääliimme näyttämällä kuvia vähällä ravinnolla olleista lapsista. Eihän se toki ole ihmisten syytä, ei ei, vaan noiden inisijöiden. Vaikka kyseessä olisi selvästi konfliktitilanne, jonka nimenomaan ihmiset ovat aikaansaaneet.

Ei auta muu kuin sodankäynti noita muita lajeja vastaan, ettei elintilamme kavennu. Nykyisin kasvatamme myös autoille ruokaa tuottamalla biopolttoaineita tai muuhun teollisuuteen sopivaa kasvimassaa. Suuret määrät lämpimien seutujen metsistä on hävitetty uusien palmuöljy- tai puuvilla- ja maissipeltojen tieltä, jonka takia apinaserkkujemme elinpiirit kuihtuvat pois.

Muistan opiskelujeni alkuvaiheissa joskus 1960-luvun alussa kohdanneeni luennoijan, joka kirkkain silmin esitti, että suuri aasialaisten kansojen köyhyys ja huono ravinnon taso johtui siitä, että sadon säilyttämistä ei hallittu, vaan puolet tai enemmänkin joutui pelto- ja varastotuholaisten ruokapöytiin. Ratkaisu tähän olisi erilaisten kemiallisten aineiden, ns. kasvinsuojeluaineiden käyttö, ja maapallon peltoala riittäisi pitkäksi aikaa.

Ei kestänyt kauan, kun olikin jo aihetta julkaista hälyttäviä tietoja. Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät, joka ilmestyi 1962, paljasti, että käytetyt ns. kasvinsuojeluaineet ja hyönteishävitteet alkoivat kertyä ravintoketjuissa, kun ne eivät hajonneet tai muuten muuttuneet vaarattomiksi. Monet linnut uhkasivat ensimmäisinä ajautua sukupuuttoon, jouduttiin ihan pelastustoimiin.

Nykyisin pahin peikko on mikrokokoinen ja muu muovisaaste, joka ei ole joutunut kemiantekniikan prosessoitavaksi uudestaan, vaan joutunut kaatopaikkojen kautta mm. meriin ja siellä elävien planktonsyöjien elämän esteeksi. Nyt uhkaa kalojen radikaali väheneminen.

Varaudumme kuitenkin edelleen monenlaisilla jauhe- ja liuosarsenaaleilla koteihimme ja tiluksillemme tunkeutuviin lajeihin. Meillä Suomessa, jossa kasvukausi on lyhyt, ei sen takia kyllä ehditä kovin montaa torjuntakierrosta tekemään, mutta pidemmän kesän alueilla, joissa samasta pellosta voidaan tuottaa kaksi tai useampia perättäisiä satoja, torjunta-aineiden määrä hehtaarille on moninkertainen. On selvää, että tuhoeläimille ja haittakasveille kohdistetut aineet osuvat muihinkin ympäristössä eläviin, esim. pölyttäjähyönteisiin, joiden varassa puolestaan on hedelmän- ja siementuotannon jatkuminen. Torjunta-aineita joutuu myös sade- ja viemärivesien mukana luonnonvesistöihin tekemään sielläkin tehtäviään väärille lajeille.

Nykyisin ollaan niin tiukkoja, että on julistettu liuta kasveja ja eläimiä ns. vieraslajeiksi, joiden pääsyä maahan tulee kaikin keinoin estää. Siinäpä tullit ovat täystyöllistettyjä, kun tietämättömät tai sellaisiksi heittäytyvät matkalaiset ovat laukkunsa ja kassinsa pakanneet...

Dinosaurukset, nuo maailman suurimpien eläinten pääryhmät melko nopeasti hävisivät maapallolta liitukaudella joskus 65 milj. vuotta sitten. Tämähän tiedetään tutkimalla eri ikäkausina syntyneiden kivilajien sisältämiä eliöjäänteitä eli fossiileja. Se oli pitkään arvoitus, miksi niin kävi. Nykyisin ollaan sitä mieltä, että maa taivaankappaleena on joutunut joko lisääntyneen tulivuoriaktiivisuuden seurauksiin taikka avaruudesta tulevien asteroidien pommituskohteeksi, jolloin olot maan pinnalla ovat lyhyeksi aikaa käyneet elämälle vihamielisiksi.

Itse asiassa tuollaisia joukkosukupuuttoja on havaittu olleen ainakin viisi, jolloin lajeja on roppakaupalla poistunut. Massiivisin joukkotuho on tiettävästi sattunut n. 250 miljoonaa vuotta sitten eli permikaudella, ja tällöin kivihiilikaudella ja sitä ennen kehittynyt lajisto korvautui, mm. havupuut tulivat silloin saamaan sen jalansijan, joka niillä vieläkin on.

Viime viikkoina on ollut huolestuttavia uutisia maailman uusimmasta lajikadosta. Se on ensimmäinen sellainen sukupuuttoaalto, jonka perimmäisenä syytä pidetään ihmisen liiallista osuutta maapallon hallinnassa. Eikä se ole ensimmäinen kerta, kun asiasta puhutaan, mm. vuonna 2014 uutisoitiin eläinten tästä kuudennesta massatuhosta maailmassa, jonka oli havaittu olevan meneillään.

Eipä ihme, jos nykyisin on kiinnostuttu ilmastonmuutoksen seurauksista aivan päivänpoliittisella tasolla. Sen tajuaminen ei tietystikään ole kaikille helppoa, kun seuraukset ovat niin monella rintamalla eteneviä. Mutta silmiä ummistamalla asiantila ei poistu, vaikka emme ongelmavyyhteä juuri sillä hetkellä näkisikään. Ja jos joku toinen on parempi väittelemään ja kumoamaan huolestuneen kansalaisen näkemyksen, sekään ei poista lajien sukupuuton tosiasiaa, se vain kertoo näiden henkilöiden viestinnän tasosta.

Jännittyneenä odotetaan näinä päivinä maamme eduskuntavaalien jälkeisen hallitusneuvottelun sisältöä, mitähän siellä mahtaa olla niin monen ehdokkaan ja puolueen ennen vaaleja julistamasta tärkeästä teemasta. Katsellaanpa, monennellako sijalla vaiko ollenkaan on muistettu tätä seikkaa?

Järki ja tunteet: Mielikuvitusmatka nuoren Elsan elämään - Vieraskynä Helena

Pääsiäisen pitkät pyhät ovat hyviä aikoja pohtia muistoja. Helena ja Tella viettävät pääsiäistä kanssani. Valokuva-albumit haetaan jossain vaiheessa kätköistä kertomaan sanomatta jääneitä asioita. Ja mielikuvitus laukkaa..... tästä se kaikki alkaa.

Tämä on Elsan ja Tatun albumista löytynyt maaliskuun 6. pv 1943 otettu perhevalokuva, joka otettiin Heinolassa pienessä valokuvaamossa. Tatu oli saanut lomaa rintamalta, perhe pukeutui parhaimpiinsa ja matkusti Kouvola-Heinolan välillä liikennöivällä linja-autolla samalla tervehtimään Tatun sisarta Selmaa, joka oli karjakkona Niemen kartanossa Heinolassa (nykyisin Rantasipi-hotelli Kymijoen varressa). Kuvassa siis Tatu 40v, Elsa 36v, pojat takana vasemmalla Pertti 7v ja oikealla Pentti 5v, vasemmalla tyttö Marja-Leena 3v ja Terttu oikealla 6v. ( iät kirjoitettu Elsan käsialalla kuvan taakse)

Nyt Helenan vilkas mielikuvitus astuu peliin. Olen aikoinaan paljon katsellut vanhoja valokuvia Elsa- mummoni kanssa teini- iässä ja parikymppisenä ja hän kertoi paljon kaikenlaista, mitä ei muille ole vaan tullut jutelleeksi. Viime aikoina olen miettinyt enemmän hänen nuoruuttaan Hyvinkäällä.

Elsahan oli ison perheen ( 13 lasta, joista 4 vanhinta puolisisaruksia) nuorimmainen, syntynyt 1906,  ja hieman jo alistui ajatukseen, että jää kotiin vanhempiaan hoitamaan eikä koskaan pääse naimisiin. Perhe oli kovin köyhä eikä tytär siis mikään erityinen miniäehdokas kylän isojen talojen pojille.

Elsalla on samettikankainen valokuva-albumi, jossa oli paljon kylän poikien valokuvia, kun silloin kuvien vaihtaminen oli tapa. Kiertävä kuvaaja otti kuvat ja niitä sitten annettiin mieluisille neidoille ja nuorukaisille. Yksi viehättävimmistä on tuossa: kuva nuoresta suloisesta Elsasta ( ehkä 16 v) ja Oskarista, joka antoi Elsalle lahjaksi kanin. Jostain syystä tarina ei edennyt sen pitemmälle. Voi voi, miksi ei?

 
Samettisessa albumissa on toki pari Tatun kuvaa, mutta huomioni kiinnittyi jo kauan sitten muihin varsin komeisiin nuorukaisiin. Muistan silloin jo ihmetelleeni, eikö näistä joku olisi ollut parempi sulhanen. Vaikkapa tämä komistus, jonka nimi ei ole jäänyt mieleeni. Kuva on otettu joka tapauksessa Nyblinillä, Fabianinkadulla Helsingissä. Oijoi, minä en olisi kyllä muita poikia katsellut! Elsa tosin muisteli, että kosijoita oli riittänyt joka sormelle!

Nimeä tälle ei valitettavasti löytynyt....

Tuohon aikaan eli 1920- luvulla Suomessa elettiin teollistumisen aikaa heti itsenäistymisen jälkeen. Hyvinkää kasvoi mm. VR:n konepajalla (lakkautettiin 2018), verkatehtaalla ja villakehräämöllä. Juopottelu oli jo silloin hyvin suosittua puuhaa ja saattaa olla, että Elsa, ujo ja vaatimaton tyttö, halusi karttaa humalikkaita. Vaikka poika on komea, ei oikein uskalla hänen matkaansa lähteä, jos viina maistuu jo nuorena.

Toinen, parempi harrastus oli urheilukilpailut, joihin Elsa siskoineen ( Lydia , Impi ja Elin ainakin) innokkaasti osallistuivat. Urheilukentällä saattoi tutustua raittiimpiin ja myös kunnollisemman oloisiin ( ja komeampiin) poikiin. Elsa ehti nuorena käydä Tampereella talouskoulun ja käsityökoulunkin, koska hänen tavoitteensa oli päästä Rouvaksi.

Mutta Hyvinkäällä vaikutti voimakkaampia voimia. Sisällis- / vapaus- / veljessodasta oli vasta muutama vuosi. Hyvinkäällä, kuten muillakin teollisuuspaikkakunnilla oli ajoittain kiihkeätä punaisten toimintaa. Elsan suvussa on ollut useita punaisia aktiiveja, upseereita tai muita voimahahmoja, jopa hänen sisarensa Lydia. Vanhimmat veljet ( jotka olivat velipuolia) sen sijaan sukelsivat käpykartiin, eivät halunneet asettua punaisten eikä valkoisten puolelle, vaan katosivat pöpelikköön. Vanhin aitoveli Bernhard, (myös käpykaartissa isoveljiensä kanssa) hellusteli Lempi Olinin kanssa, jonka vanhemmat olivat vahvasti punaisia, ja uhkailivat ampua kuulan kalloon, jos Bernhard vielä näyttäytyy tytön seurassa.

Ei muu hänelle auttanut kuin lähteä Lempi-neidon kanssa Amerikkaan, Kanadaan metsätöihin. Sieltä laiva vuosia myöhemmin veikin avioparin suoraan Venäjälle metsä- ja rakennustöihin, ja myöhemmin joutuivat Stalinin määräyksestä karkoitetuksi Siperiaan, jossa Bernhard täytti 50 vuotta toisen maailmansodan aikana. Mutta hengissä selvisivät ja päätyivät Petroskoihin. Sieltä leskimies 1986 vihdoin takaisin Suomeen.
Hauta on Janakkalassa, hieno risti on siskoni Ullan suunnittelema uniikki teos ja mielestämme kuvaa hyvin Bernhardin elämää. Tänä vuonna hän täyttäisi 126 vuotta, jos edelleen eläisi. Syntymäpäivä sattui kuten Helenalla, 13 04!

 
Tatu oli varsin luotettava ja järkevä sulhasehdokas: Maatalousteknikoksi ( =  nyk. agrologiksi) opiskeleva, kunnollinen, kiharatukkainen, laulutaitoinen ja huilua soittava, lukemista harrastava. Toki vastapainona oli äärimmäinen vähäpuheisuus, noin 1 sana tunnissa. Tiettävästi Tatu on kerran elämässään nauranut ääneen.

Helpolla ei Elsa kyllä suostunut, useamman kerran sai Tatu kosia tositarkoituksella ennenkuin Elsa sitten 28-vuotiaana vanhapiikana suostui vihille. Myrkkystruumaam sairastuminen vauhditti ratkaisun tekoa. Tatulta olemme perineet viehtymyksen dekkareihin ja salapoliisitarinoihin sekä paljon hyviä luonteen ominaisuuksia.  Onneksi tuo vähäpuheisuus on minussa korvautunut isäni Mauri Haapasen suvun täysin vastakkaisilla piirteillä!

Elsa alle 20- vuotiaana, mutta Tatu eri aikaan, ehkä 1932-33: Hän lienee valmistunut Kurkijoelta juuri, koska on noita prenikoita takinkäänteellä ja kovin juhlava pukeutuminen muutenkin.

Jäin pohtimaan, miten sukumme tarina olisi mennyt, jos Elsa Maria Jansson olisi päätynytkin jonkin komean, urheilevan, juopottelevan ja punaisten puolella aktiivisesti toimineen nuorukaisen vaimoksi. Ei olisi elämä silloinkaan helppoa ollut Hyvinkäällä Uudenkartanon alusmailla. Punaisille löytyi hyvin töitä tehtaista, mutta käpykaartilaiset eivät kelvanneet kunnon työpaikkoihin millään ja suunta oli sitten siirtolaisuus meren taakse, esim Visconsiniin, jossa sukulaisiamme nykyään runsaasti asuu. Tehdastyöläiset saivat Hangosta päin Virosta salakuljetettua pirtua ja muuta viinaa, mikä takasi alueella varman juopottelukulttuurin.

Jos Elsa olisi tällaisen miehen vaimona ollut, olisi iäkkään äiti- Henriikan tuki ollut paitsi lähempänä, myös suurempana turvana. Henriikahan kuoli vasta 50- luvun alussa noin 90- vuotiaana. Hän hoiti loppuun asti kasvimaata ja eläimiä, mm pässiä, joka sitten kerran ikävästi pukkasi Henriikaa takamukseen, niin että lonkka murtui ja terveys romahti elämän lopulla. Elsan isä Mikko oli puutarhuri ja saanut tähän koulutustakin, vaikka alunperin oli huutolaispoika. Hyvät ja toimeliaat perintötekijät siis oli vanhemmilta saatu.

Henriika Sofia os. Hakala ja Mikko Vihtori Jansson

Elsa olisi kyllä erilaisissa oloissakin onnistunut kasvattamaan lapsistaan ahkeria, säästäväisiä ja kilttejä lapsia, jotka mieluusti tarttuivat myös koulukirjoihin, olen tästä vakuuttunut. Ehkä minullakin olisi luomukanala, alpakoita tai kasvihuonebisneksiä! Impi- sisko olisi koulinut Elsan tyttärien käsityötaitoja jo pienestä pitäen.

Eräs mielenkiintoinen elämän vaihtoehto olisi ollut rouva Elsa Vatasena Pohjois- Karjalassa. Vatanen (etunimi jäänyt hämärän peittoon)  oli ennen Tatua esiintynyt sulhasehdokas, joka opiskeli myös Hyvinkään pienviljelysneuvojaopistossa. Hän oli ison karjatilan poika jostain Pielisen Karjalasta. Muistikuvien mukaan iso, tumma, ilmeisen hyväkäytöksinen nuorimies. Ei siis kovin huono ehdokas hänkään! Sieltä olisimme saaneet värikästä ja huomattavasti vilkkaampaa luonteenlaatua koko perheelle.

Tärkein syy Vatasen kosintojen torjumiseen oli kyllä järki- Elsan ymmärrys siitä, että hän joutuisi karjakon hommiin loppuiäkseen satojen kilometrien päähän omista sukulaisistaan. Hän kun jostain syystä inhosi karjanhoitoa, olihan se hyvin raskasta ja likaistakin hommaa. Vatanen ei rukkasista huolimatta Elsaa pystynyt täysin unohtamaan, vaan sodan aikana kävi häntä tapaamassa täällä Iitissä. Kun mies on sodassa, aina on mahdollista että venäläisen kranaatti koituu kohtaloksi ja kohta olisi tuore leski ihmeissään ja perheen elättäjän tarpeessa. No, Vatas-ressukka sai uudet tiukemmat rukkaset eikä hänestä sen jälkeen kuultu mitään.

Mutta jos näin ei olisi käynyt, olisimme koko perhe piirakkamestareita, laulaisimme ortodoksikuoroissa, kaikki puhuisivat aamusta iltaan yhteen ääneen, itkisimme ja nauraisimme ... ja koko nuorempi polvi asuisi lähinnä Vantaalla radanvarressa. Ei toki huono elämä sekään!

Toisena pääsiäispäivänä suoritettu vierailu haudalla tuotti tulokseksi kassillisen kulottuneita kanervia, joiden jäinen side multaan oli viimein hellittänyt ja narsissiruukut sai sijoitetuksi luotettavampiin kohtiin kuin aiemmin. Pantiin muistokynttilätkin palamaan tämän blogipostauksen juhlistamiseksi.