Syksy laskeutuu pehmeästi

Matonkudeaskaretta ei mitenkään voi kauan harrastaa, se alkaa tuntua liikana rasituksena sormissa. No onneksi täällä maalla on yksinkertaista,  senkun suunnistaa metsäpolulle hengähtämään. Ja mikäs on mennessä, kun kotikylän mäellä metsäkin tuoksuu makealta, kuin mustikalta. Siispä kävelin tutun lenkin, ensin Verkkorantaan ja sieltä Lammaskalliolle ja sieltä kotitanhuville. Kamera mukaan, kun ruskasta on vielä rippeitä jäljellä.

Verkkorannan polulta Kappelille päin, maasto nousee kallioportaina monelle tasolle. Tästähän ne kesän ensi mustikat yleensä...

Viime yönä oli ollut aika reipas pakkanen, kun nyt iltapäivällä lätäköiden reunoilla oli vielä jääsirpaleita ja sammal kahahteli jalan alla, sekin hieman kohmeisena, kuten sienetkin. Mutta pitäähän polulta poiketa sammalten lähitarkasteluun, varsinkin kerrossammalet ovat kovin rehevän näköisiä tähän aikaan.

Ranta on aina vaikuttava, ennenkaikkea kilpikaarnamäntyjen takia, ne ovat kuin menneiltä ajoilta säilyneitä jättejä. Vesi taas antaa kontrastia kaikkien aistien kautta: ilma liikkuu, vesi liikkuu ja ääntelee, tuoksuu. Mutta metsä ei ole pelkkää puuta, koska on kallioinen maastonpohja näkyvissä paikoin, suuria ja pieniä siirtolohkareita (osa rapakiveäkin) ja tietysti jään muotoama rantaviiva, johon viime talven aikana kehittyi uusi lähes metrin korkuinen valli. Ja suuret määrät varpuja.

Tämä kuva on Verkkorannan ja Lammaskallion välistä ns. Pyykkirannasta, jonne tuotiin korkeat pyykkisoikot ja rautapadatkin, ja pesu saattoi kestää parikin päivää. Näidenkin mäntyjen tehtävä on ollut kannatella pyykkinaruja! Tuomiset oli tavattoman hankalat saada rantaan jyrkän mäen takia, ja raskasta oli pois raahaaminenkin, ylämäkeen. Lammaskallio herättää monia muistoja. Siellähän koko kylänväki vietti yhteistä juhannusta kokkoa polttaen ja viihdytti itseään piirileikein ja lauluin. Kaikilla aikuisilla, jotka vain kynnelle kykenivät, oli kansallispuku yllään. Lammaskallio oli tärkein matonpesupaikka aiemmin, koska mattoa voi melko helpolla hangata laakeiden kalliopintojen päällä. Pesuvesi tietysti ämpärissä, mutta huuhtominen tapahtui niin, että piti kahlata liukkaita kallioita pitkin syvemmälle veteen, ettei pohjakasvillisuus tarttuisi mukaan. Joku onnekas sai maton huuhtojaksi veneellisen poikia, jotka soutivat aikansa, ja matto ui veneen perässä.

Lammaskallio oli ensi sijassa aikuisten uimaranta, nuoriso harrasti Verkkorantaa. Viltti alle ja pitkälleen! Joskus oli mukana evästäkin, tosin ei meillä kylän lapsilla, kun kotiin oli niin vähän matkaa. Verkkorannasta löytyy myös isojen kivien alue, jossa siirtolohkareet kököttävät kallion päällä. Kuumasta kalliosta tuli hyvin kiehtova, ehkä vähän rikkiä muistuttava haju, joka sitoutui alitajuntaan vahvaksi kesän merkiksi.
Vanhemmilla lapsilla "erityisoikeus" kanniskella nuorempia sisaruksia reppuselässä, kun eivät jaksaneet palata isompien kanssa muuten.

Erikoisen kiinnostavaksi minulle Lammaskallio tuli sitten, kun sain oppia enemmän kasveista, ja nuotiopaikka osoittautui kasvistollisesti kiinnostavaksi, mm. kalliokohokki kasvoi siinä. Urajärvi oli suhteellisen puhdas järvi lapsuudessani, sen tunnisti siitä, että Verkkorannan ja Lammaskallion matalassa vedessä kasvoi nuottaruohoa.

Verkkorannan niemeke Pyykkirannalta päin, isot kivet keskellä. Veden korkeusvaihtelut olivat aiemmin suurempia, ja niemekkeen jatkona olevalle Lehmäkalliolle voi joskus kävellä lähes kuivaa maata myöten, mutta usein se oli soudettavan etäällä. Sitä edempänä olevalle seuraavalle karille, Kaijakalliolle, uitiin hiekkarannalta päin.

Verkkorannassa kasvoi myös järviruokoa, kansankielellä kaislikkoa, ja hiekkapohja ulottui suurin piirtein siihen syvyyteen, missä ruokokin kasvoi. Verkkorannassa on hyvin kehittynyt äkkisyvä, siinä pohja alkaa viettää jyrkästi. Uimisen oppi aika nopeasti, kun tavalllisena vesileikkinä oli: Uskallatkos mennä äkkisyvälle? No jos sinne meni, niin pakokauhu valtasi, kun jalka ei enää yltänytkään pohjaan asti, ja oli ihan pakko räpiköidä koiranuinnilla sieltä nopsaan matalammalle. Mutta uimataidon kehittyessä uitiin pitkälle rannasta poispäin. Uinnin lopuksi "vesikampaus", eli tukka suoraksi taaksepäin käymällä kokonaan veden alla ja tulemalla nenä edellä nopeasti ylös.
Muistoista nykyhetkeen:

Kotiin palattua piti vielä käydä tarkistamassa, miten tammilapsukaiset jaksavat. Ne ovat tulleet Turun sukulaisten mukana heinäkuussa 2008 pikkutaimina ja istutettu sitten isompiin ruukkuihin 2009. Nämä kaunottarenalut ovat Ruissalosta ja syksyllä hyvin näkyy, että punatammista on kyse! Tässä niiden kasvuseurana on maa-artisokkaa, joka antoi hyvin varjoa kesällä, ja talveksi niiden varaan toivottavasti tulee hyvä lumipeite. Ehkä jo ensi kesänä heidät sijoitetaan kasvupaikoilleen tähän arboretumiin. Isoin kolmesta kasvaa jo omalla pysyvällä paikallaan kriikunalehdossa, mutta sen paikka on niin varjoinen, ettei ruskan punaa juuri huomannut.

Vanhempieni aikaan, 1930-70-luvuilla, suurin osa tontista oli viljelymaata tai lammaslaidunta, mutta viimeisten 25 vuoden aikana sitä on kehitetty arboretum-suuntaan. Aluksi, 1980-luvulla, se oli vähän niinkuin sattumaa, kun ylälaidalla kasvoi vahva nokkos- ja vattupöheikkö, joka piti saada jollain lailla kuriin. Istutimme sinne mansikkamaan rivien väleihin ilmaantuneita koivuntaimia, myöhemmin myös joulukuusenkävyistä saaduista siemenistä tuotettuja kuusentaimia. 1990-luvun alussa sain suuren määrän puuvartisia pikkutaimia, jotka olivat peräisin Lepaalta, Helsingin yliopiston siemenkeruumatkalta Mantsuriaan, mutta eivät mahtuneet Lepaan maihin kaikki. Niinpä nyt arboretumissa on jo hyvän kokoisia risteymälehtikuusia, wolfinsyreeneitä ja kivikoivuja. Tietysti on käyty Mustilassa täydennysreisuilla, mm. purppurakuusia (Abies amabilis) ja rhodoja.

Purppurakuusia on kolme, tässä on lyhin, joka n. 1,5 m. Rhodo on punakukkainen lajike 'Nova Zembla', johon näyttäisi ensi kesänäkin olevan tulossa runsaasti kukkia.

Viimeisimpiä istutuksia ovat ylämäen koivujen katveessa kasvavat havut, mm. harmaapihta (Abies concolor), jolla oli vaativa lapsuus naapurissa: unohtuneena, maitopurkissa kirsikkapuun juurella monta vuotta. Siellä sisu varmaan kasvoi? Ainakin nyt on varsi oiennut suoraksi, pituutta lähes metrin ja latvakin näkyy! Tuossa kuvassa vasemmalla takana pilkottava kuusi on niitä joulukäpyjen taimia. Puu kasvoi aikanaan Kanta-Hämeessä, ja taimetkin kasvoivat ensi alkuun silloisessa kotipaikassani Janakkalassa. Maamyyräin asuinpaikaksi tuntuu tämä rinne sopivan erittäin hyvin!