Olen katsellut Ylen Teema-kanavalta syksyn mittaan joitakin ohjelmia, joissa tarkastellaan kotien käytössä olevien laitteiden tai innovaatioiden ilmaantumista ja niiden käytön yleistymistä. Tuntuu aivan uskomattomalta ajatella, että toimeen tultiin eikä juuri paremmasta edes haaveiltu.
Kun jokin uusi asia tulee tietoon, se noudattaa innovaatioiden leviämisen yleisiä lainalaisuuksia, eli ensin tärkeimpiin asutuspisteisiin ja sieltä seuraaviin. Sitten näiden ympäristöihin ja taas hieman vähempiarvoisiin keskuksiin. Lopulta, pikku hiljaa, koko valtion alue on täynnä sekä informaatiota että tämän uuden asian käyttöönottoa. Kun kylläisyydenaste saavutetaan, alkavat, jos tuote on ostettava, alennusmyynnit. Lopulta asia tai tuote tulee vanhanaikaiseksi ja korvautuu taas uudella, ja osa joutuu museovaiheeseen.
(Useimmat taudit muuten leviävät samalla tavoin, kuin innovaatioina, ja jos tauti on vaarallista laatua, pitää turvautua rokotuksiin tai jopa järeämpiinkin keinoihin, kuten kotieläinsairauksien yhteydessä on tehty.)
Omat muistikuvani ulottuvat jonnekin 1940-luvun alkuun. Tuolloin oli sota- ja sitä seuraava pula-aika, ja suurin osa innovaatioista keskittyi kierrättämisen teemoihin. Hyödykkeille keksittiin uusia käyttöjä, vanhoista tavaroista värkättiin uusia. Luonnosta löytyi uusia aineksia materiaaleiksi, mieleeni on erityisesti jäänyt mustikanvarvuista tehty patasuti, eli apuväline pinttyneen kattilan tai padan puhdistukseen. Vaatteita valmistettiin entisistä saumat purkamalla ja silittämällä saatu kangas suoraksi. Omat leikkivälineeni olivat itse tehtyjä, lähinnä kankaan jäännöstilkuista askartelemalla tehtyjä mininukkeja, joiden vaatteiksi riitti hyvin alle 10 cm mittainen kankaansuikale. Muistan hellineeni pitkään äidin valkoisesta satiinikauluksesta jäänyttä kankaanpalaa, se oli jäänyt Viipurin aikaisesta kangasostosta jäänteeksi, ja oli tosi pieni, tuskin viittä senttiä. Siitä taisi tulla tyynyn päällinen tulitikkuaskin laatikko-osaan tehtyyn nuken sänkyyn. Muistaakseni ompelin sen reunoihin pykäpistoa koristeeksi. Suurin hyöty tuosta ajasta on mielestäni se, että se kehitti luovaa ajattelua. Sehän on lapsille ominaista, ja tuo suurta tyydytystä, kun jotakin oivaltaa.
Niitä keinoja tarvitaan nykyisinkin, maapallo on rajallinen, kuten iskulause kuuluu. On oikein hankkia vähemmän tavaroita, kun säilytystilat ovat entiset, mutta nuo alet ja mahtialet! Pakko ostaa kuin "Sulo Vilen, kun halvalla saa". Useimmat meistä sortuvat päätöksistään huolimatta. Tavaroiden haaliminen lienee aivan geeneissä asti, sen verran hamsterin vikaa meissä kaikissa. Varmuusvarastojako? (Epäilen muuten, että sohva-buumi elää lopun aikoja, kun se on joutunut tuohon alerumbaan. Sohvassahan on melkein aina huono istua, siinä pitää kenottaa. Kiinnostaa odottaa, mitä niiden tilalle?)
Radio oli 1940- ja 50-luvuilla kunniapaikalla kotonani, se avattiin arkipäivinä aina päiväruokailun aikaan, hieman ennen puoli yhtä, koska silloin tulivat sanomalehtikatsaus ja STT:n uutiset. Nuo asiat jäivät mieleeni muistipakettina, jossa tiedonvälitys kietoutuu yhteen keitetyistä perunoista ja läskikastikkeesta tulevien hajujen kanssa. Mielleyhtymä on ollut niin vahva, että toisen aistiessaan sai helpolla mieleen sen toisenkin, ja sitä kautta edelleen jompaankumpaan liittyviin asioihin.
Meidän radio oli Viipurista ostettu musta n. 40 x 40 x 30 cm suuruinen Telefunken. Sen aikainen kone avaamisen jälkeen ensin lämpeni, ennenkuin lähetystä voi alkaa seurata. Johtui ns. radioputkista. 1960-luvulla ostetuissa radioissa oli vihreä merkkivalo, josta voi seurata lämpenemisen kulun. Radion ulkonäkö myös muuttui, siitä tuli yleensä kapeahko, matalampi, mutta pitkänomainen, ja aika usein jalopuinen laatikko. Myöhemmin tulivat transistoriradiot, joita ei tarvinnut odotella. Puhekielessä radio pantiin soimaan, kun se avattiin.
Kun aloittelin uraani 1955, 19-vuotiaana aikuisena, oli ensimmäinen työpaikkani Pohjois-Savossa, lähellä Oulun läänin rajaa olevassa sivukylässä. Sinne ei sähköverkko vielä yltänyt, joten oli opeteltava niihin oloihin kehitettyjen laitteiden käyttö. Tyypillistä oli yhden valopisteen käyttö talossa, sjoituspaikka oli yleensä yhteinen olohuone eli tupa. Siellä oli kaasulamppu, lempinimeltä hasakki, (lienee muunnos lampun ulkomaisesta tyyppinimestä). Se suhisi hiljalleen riippuessaan katosta ja valaisi varmaan 300 watin teholla. Patterikäyttöinen taskulamppu oli hyvä apuväline pimeän aikana ulos mennessä. Patterit olivat yleensä litteähköjä, noin kämmenelle mahtuvan kokoisia, joten lamput sen mukaan. Pyöreitä pattereita ei silloin vielä 1950-luvulla valmistettu.
Kaasuvaloa ei pidetty pihalamppuna, siihen se ei soveltunut, mutta sisätiloissa se oli monta kertaa parempi kuin joku kynttilä tai öljylamppu, joita käytettiin sähköllisissä talouksissa katkosten aikana. Mutta kyllä oli totuttelemista täältä etelä-Suomesta lähteneellä! Ei toki sähköllisissä kodeissakaan ollut kuin yksi valopiste, kattolamppu, huonetta kohti. (Kun rakensimme 1970-luvun alussa omaa taloa, sähkösuunnittelija huomasi ehdottaa joka seinälle pistorasiaa ja useampiakin katkaisijoita samalle kattolampulle. Pidimme sitä yksimielisesti täysin yliampuvana juttuna, mutta eipä kestänyt montakaan vuotta, kun jatkojohtoja alkoi kiemurrella lattian rajoissa.)
Mitään nykyisin käytettäviä sähkölaitteita ei olisi tuollaisessa sähköttömässä talossa voinut edes ajatella käyttää. Ei siis ollut pyykinpesukonetta, imuria tai sähkösilitysrautaa. Oli vain pyykkilauta, rikkalapio ja harja ja hellan kulmalla lämpiävä ns. luotirauta. Vaatteita oli kuitenkin tapana aina silittää, ja koska ne olivat pääosin luonnonkuituja, raudan kuumuusaste ei ollut kovin merkitsevä. Tavallisesti viikkopyykki käsitti vain alusvaatteita.
Ainoa hyödyke, jonka hankin ensimmäisenä työvuotena, oli matkaradio. Siihen tarpeeseen myytiin akkuradioita. Omani oli vaaleanruskean nahan värinen, ja painoa akkuineen 4-5 kg. Akku taas tyhjeni varsinkin viileässä aika pian, ja sen voi ladata sähköllä, mutta jos ei ollut pistorasiaa... Radio tuli ostettua hiihtoloman tienoilla, joten se ladattiin sitten seuraavan kerran kotikäynnillä pääsiäisenä. Muuna aikana se oli siis todella vain status-symboli!
Radio oli merkittävä väline, kun sillä voi seurata tietyiltä osin myös muiden maiden lähettämää ohjelmaa, koska siinä oli erikseen pitkien, keskipitkien ja lyhyiden radioaaltojen hakukanavat. Tärkeintä ohjelmaa muista maista oli tietysti musiikki. Kuuntelua hieman häiritsi aseman toiminnasta johtuva äänen vaihtuminen välillä kohinaan tai sihinään, jolloin piti alkaa virittää asemaa uudelleen.
Kun televisiot saapuivat Suomeen, se aiheutti paljon vierailuja, koska noita koneita oli ensin harvassa, ja kokoonnuttiin kuin kirkkoon katsomaan TV:n ohjelmia. Pulakausi oli jo onneksi takana päin, joten emännillä riitti ainakin jotakin tarjottavaa, vaikkakin naapureiden kesken kestitseminen ei ole aina tarpeellista. Televisioon tutustuin mieheni kotona ensi kerran. Siitä on kulunut 50 vuotta tänä jouluna, kun heidän talouteensa hankittiin TV-laite. Koska olin tuore miniä, olin sen joululoman aikana aika lailla keittiön puolella jouluvalmisteluja puuhaamassa, katsojat eli koko muu perhe taas kulman takana eri huoneessa. Keittiöpuuhat keskeytyivät tuon tuostakin, kun muuten pimeästä kamarista kuului anopin kutsu, että nyt Terttu katsomaan! Garmisch-Partenkirchenin mäkihyppy ja näytelmä Rikottu ruukku jäivät ensi ohjelmista mieleen. Säätiedotuksia saatiin jo aivan ensi ajoista. Esittävällä meteorologilla oli karttakeppinään piipunvarsi! (Joitakin vuosia myöhemmin huomasin, että lasten oli varsin helppo omaksua säätiedotuksen lukeminen yhdeksi leikikseen, kuten myös lyhyet mainospalat, joita he värkkäsivät oman mielikuvituksensa mukaan. Näissä leikeissä oli aina olennaista, että joidenkin tuli esittää katsojaa.)
Nythän TV:n katselu alkaa jo laantua, kun tilalle on saatu netti. TV-ruudut kyllä suurenevat ja kanavat llisääntyvät, mutta toiminnallisesti TV on aika tylsä keksintö, kun siinä vaan tuijotetaan. No, kyllä joku voi sen kanssa seurustellakin, esim. vastaamalla ääneen, kun uutistenlukija toivottaa joko hyvää huomenta tai iltaa. Tietokone tuottaa paljon enemmän askaretta, sen ääreen ei juuri nukuta, kuten käy monelle TV-tuolissa istujalle. Ehkäpä sohvaryhmät ja TV:n katselu vanhenevat yhdessä pois markkinoilta aikanaan?
Anopilla oli toinenkin innovaatio, nimittäin sähkötoiminen ompelukone. Sen kirjo-ompelun avulla syntyi, kuin hetkessä, tulevan vauvan paidan kaulusröyhelöön polvekekuviota. Kyllä oli näppärää! Sähköompelukoneet yleistyivät nopeasti 1960-luvulla. Vanhoja polkukoneita alettiin pitää muinaismuistoina tai kukkapöytinä, mutta uusikaan kone ei painon puolesta juuri eronnut vanhasta, vaati suurta voimaa saada raskas laite pöydälle töihin.
Elsa-äidilläni oli Viipurista 1930-luvulla hankittu pöytämallinen polku-Singer, joka kytkeytyi minun arkipäiviini, tarkemmin ottaen lauantaipäiviin niin, että tehtäväni oli pyyhkiä siihen viikon mittaan kertynyt pöly. Kun koneessa oli kauniita monivärisiä koristekuvioita, pidin tehtävää yleensä mieluisana, mutta vauhtipyörän suojana oleva monilokeroinen rautaverkko oli kyllä aika hankala puhdistaa. On tietysti selvää, että tuollaisesta koneesta ei niin vain luovuta, niinpä se on täällä edelleenkin, vaikkei sillä ommella. Viimeisen remontin yhteydessä se eteni pois lähtevien osastoon eli autotalliin. Saapa nähdä, kuinka kauan siellä viipyy. Käytöstä poistuneet hella ja jääkaappi asuivat autotallissa viitisen vuotta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti