Koirailua

Vanha madame Wilma onkin sitten muuttanut tänne toisen huuhkajan seuraksi, löytämään makuupaikkansa nurkasta tai pöydän alustasta toiseen, riippuen siitä, missä omat jalkani, mahdollisimman lähelle. Viikko sitten alkanut viikonloppu venyykin nyt manana, eli toistaiseksi. Muuttoajan alkuun saatiin tiistaina viettää Wilman 13-v. synttärit, joita hän juhlisti nuoleskelemalla hangensyrjiä ja haukkailemalla siitä makupalojakin!

Kovin mukavaa, kun on seuralainen. Wilma ei ole kyllä toistaiseksi tullut kainaloa lämmittämään, jota kasvinsisarensa Tiitu hoiti kunniakkaasti täällä ollessa. Mutta ihmeen hiljainen on koira! Wilma ei ole minulle sanonut vielä mitään, naapureille ja varsinkin vapaasti juoksentelevalle Siru-koiralle kyllä. Sen sijaan hän kyllä terhakasti kimpoilee ilmaan ja heilauttaa päätään, kun on makupalan mieli. Taukojumppaa!

Ratkaisuun päädyttiin, kun Wilma on niin hidastelevainen ulkoilutuksessa. Aivan kuin maailmanpyörä seisahtaisi johonkin asentoon tuolloin tällöin, menneet asiat varmaan lipuvat mielessä hitaasti, hitaasti. Minulla on hyvin aikaa siihen, seistään vaan, ja odotellaan radan korjautumista. Teemme yhdessä aamulämmitykset ja petaukset, ruokailemme yhdessä. Se on nimittäin käytännöllistä tuo viimeinen, koska hänellä on aina kiljuva nälkä, kun minulla on aterian aika.

Madame ei kyllä tykkää kuvaamisesta! Heti käpsitään pakoon. Tässä eräs lempipaikoista, jääkaapin edusta, jossa mukava odotella, koska tuo kaksijalkainen raottaa kaapinovea. Ehkä jääkaapin jäähdytystekniikka tuottaa myös lämpimiä ilmavirtoja...

Eilen Wilma suoritti joukon tarkistuksia, kun olin viimein, pakkasten lauhduttua, päätynyt helmikuun alussa tehtyjen pressukasojen siivoiluun. Käytiin hänen kanssaan läpi autotalliin kertyneet muovisäkit ja tyhjentyneet ulkoalueet. Osa tavaroista säästetään, osa menee pikku hiljaa roskislaatikon täytteeksi, kunhan sinne aina mahtuu. Tämän kokoisessa taloudessa jäteastia ei tavallisessa menossa täyty edes puolilleenkaan kuukauden aikana, joten sinne saa parin säkillisen vauhdilla materiaalia. Energiajätteen voi toki kiikuttaa auton takapaksissa suoraan jäteasemalle, koska vaan, jos muuten mahtuu mukaan.

Sisätöissä ovat vielä sukankutimet ja töppösenteot olleet etualalla, mutta kohta alkavat yläkerran lämpimät päivät, kun aurinko paistaa. Poppanaloimi odottelee tekijää vielä pakkauksessaan, en sitä ole vielä virittänyt.

Erityisen kiinnostavia ajatuksen aiheita on tullut rapakon takaa sisareltani, joka teetti DNA-analyysia omista näytteistään. Paitsi tuman kromosomeissa, solussa on periytyvää ainesta eli DNAta myös mitokondrioissa. Hedelmöityksessä lapsi saa puolet tumakromosomeistaan isältä, puolet äidiltä. Mitokondrioiden eli solun energia-akkujen DNA periytyy vain munasolussa eli ns. äiti-linjassa. Kaikki lapset sen saavat äidiltään, ja tyttäret taas siirtävät seuraavalle polvelle. Sisaren ja siis myös minun mitokondrio-DNA on hyvin vanhaa perua, koska sitä näyttää olevan yleisenä Amerikan eräillä intiaaniryhmillä, mutta heikosti eurooppalaisilla. Olin uskonut aiemmin muiden tietojeni perusteella, että kun isäni geenistö oli peräisin ikivanhasta Päijänteen kalastajakansasta, olisi siten vanhempaa kuin äitini puolelta, mutta ainakin tuo mitokondrio-DNA vie äitilinjan vielä vanhempaan.

Tässä täytyy varmaan ryhtyä seuraavaksi harrastamaan sukututkimusta muutenkin. Genealogia-sivustoilla tulee varmaan käytyä! Nyt tosin niistä seurakunnista, joista olisin kiinnostunut, ei välttämättä ole saatavilla paljonkaan, joten tietoja on joko odoteltava tai mentävä manuaaliseen hommaan. Tuo DNA-analyysi kertoo aika lailla eri asiaa kuin historiankirjat, jotka keskittyvät lähinnä valtion johtajien aikaansaannosten selvittelyyyn. Tavallinen kansa elää ihan muuta elämää. Keskitytään selviytymiseen ja lasten kautta geenien siirtämiseen eteenpäin.

Kun aikoinaan selvittelin opinnäytetyössäni heinänsiementen mukana tullutta muuta kasvilajistoa, löysin mahtavat Suomen taloushistorian kirjat, jotka kertovat nimenomaan siitä, missä askareissa tavalliset ihmiset käyttivät aikaansa, Se näkyy esim. millä tavoin maksetaan veroja; mitä tuotteita tulee niin paljon, että niillä voi tehdä kauppaa; miten peltoja raivataan ja minne ym. Taloushistoria on paljon parempi kuin dekkari, yhtä kiinnostava, mutta kun on paksumpi, niin uudestaan tulee luettua, ja kuin  uutena, osa luetusta kun tuppaa tippumaan kyydistä.

Sitä kautta ajauduin lukemaan myös pitäjänhistorioita. Viimeisin hankintani on Sysmän pitäjänhistoria,  mutta Janakkalan, Vanajan ja Hausjärven historiat on tullut luettua monelta kantilta. No, Iitin historiaan juutuin 1980-luvulla aina kahvin seuraksi, kun tänne ei tullut kesäisin sanomalehtiä aamiais-aikaan, ja jotakin oli luettava, kun oli siihen niin piintynyt. Nyt kun on netti, ei kirjaa tai lehteä tarvitse, mutta kahvikuppi kulkeutuu kyllä aina nettinurkkaan.

Ilman säätilastoja taloushistoriaa on toisin paikoin vaikea ymmärtää. Siitepölytutkimukset kertovat omaa kieltään ilmastonvaihdoksista, mutta tietysti myös se, mistä elantoa voitiin saada. Tiedetään ns. pikkujääkausista 1600-luvulla ja suurista nälkävuosista, jolloin viljely ei onnistunut. Siitä tulee paljon ajattelemisen polkuja!