109 vuotta sitten

Sysmän kunnassa, kirkonkylästä kauas luoteeseen, Palvailan takamailla 1902 syntyi poika joulukuun 11. päivänä perheeseen, jossa tyttöjä ennestään. Suku oli asunut jo kauan näillä tienoin, useita sukupolvia. Puhuttiin leveää hämäläisen murteen muotoa, jossa e-tai o-kirjain pitkän vokaalin asemasta: Leikkoa leipeä.
Paikka oli vanha sotilastorppa. Sen aikaisen perimäsäännön mukaan poika tulisi perimään tilan.

Pieni oli mökki mäen kumpareella. Ovi tulla sisään oli perin matala, vain ne pakolliset viisi hirttä poikki, niinkuin silloin oviaukon määritelmä kuului. Hirren korkeus (25-30 cm) tarkoitti, että jokainen kävijä kumartui ovesta sisään tullessa. Huoneetkin matalat, tupa ja kamari, seitsemän hirttä. Ei ollut sähkövaloa takamailla. Pieni veden vaivaama peltotilkku levisi kumpareen helmoissa antamaan tilaa viljan ja perunan kasvattamiseen. Navetassa pari lehmää talviruokaa tuottamassa, mutta niiden ruoka eli heinät oli kerättävä rannoista ja kesantomailta. Siksi Päijänteellä olikin käytävä lähes päivittäin ruoanjatketta hakemassa, eikä se ranta ihan lähellä ollut. Polkuja pitkin asteltiin. Syksyisin, kun lohikaloilla, siialla ja muikulla oli kutuaikansa, tuli paljon saalista. Siiat suolattiin, muikut syötiin nopeammin.

Pojasta oli tuleva isäni, mutta siihen hetkeen aikaa oli kuluva pitkälti yli kolmekymmentä vuotta. Elämä kuljetti silloin Danielin eli Tanelin perhettä perustamaan Viipurin eteläpuolelle. Sysmä oli jo tuolloin seutua, josta oli lähdettävä muualle mahdollisuuksia löytämään. Tavallisimmin kyllä mentiin Lahteen, Heinolaan tai Helsinkiin, harvemmin muualle. Suvun lukuisat jäsenet jäivät kuitenkin Sysmän kyliin, vaikka kymmeniä muuttikin. Isoissa perheissä riitti väkeä.

Poika varttui, tuli ihan kouluikään. Polkujen määrä siis lisääntyi. Mutta niihin aikoihin perheen pää, isä kuoli. Leski jäi lapsineen taloa pitämään, eikä elanto ollut helpossa. Vanhempi sisar oli jo kohta aikuisiässä, hän oli äidin apuna. Pian tuli vävykin töitä jakamaan. Eipä vähällä päässyt poikakaan, jo kymmenvuotiaana oltiin ojaa kaivamassa, jotta peltotilkku saataisiin paremmin viljeltäväksi. Viemäriojaa tehtiin kauan pikku käsien voimilla. Koulussa poika löysi soittokunnan, ja soittopeliksi tuli pieni torvi, b-kornetti. Erään konsertin tuotto ohjattiin pojan perheeseen, kun talon sauna oli palanut.

Kun kouluaika päättyi, poika oli tehnyt päätöksensä: Hän lähtisi saamaan lisäoppia, kun ei enää ollut isää, jolta kysyä. Maamieskoulu oli maalaispojalle lähes ainoa vaihtoehto, mutta sen jälkeen hänen opin nälkänsä kasvoi: Seuraava opiskelun kohde oli Hyvinkään pienviljelysneuvojakoulu. Pojasta oli tullut mies, ikää jo yli kahden kymmenen. B-kornetin lisäksi hän oli hankkinut huilun, joten orkestereissa saattoi olla useammin vuoro, kun oli kaksi instrumenttia. Erityisesti hän kiinnostui myös kasvienkeruusta.

Opettajat suosittelivat opintojen jatkamista edelleen, joten innokas oppilas hakeutui Karjalan kannakselle, Kurkijoen opistoon, josta usean vuoden opintojen jälkeen valmistuisi maatalousteknikkoja. Tuo aika oli varmaan antoisimpia siihen asti: kiinnostavia oppeja, hyviä opettajia, ympärillä rehevä karjalainen luonto. Viipurin ympäristö oli tuolloin Suomen kehittyneimpiä, eturivin alueita. Vain yksi puuttui: Hyvinkäälle oli jäänyt kihlattu Elsa, hän oli emännöitsijänä pienviljelysneuvojakoulussa. Kirjeitä siis kulki. Ilmari Hiitosen kasvio oli muiden oppikirjojen ohella eräs luetuimpia, kun sen ensimmäisen kerran tiedostin kotonani 1940-luvun lopulla, se oli jo kulunut, osin rikki.

Viimein oli oppiaika ohitse. 1934 Taneli oli lähes 32 vuotta, ja saanut ensimmäisen työpaikkansa Viipurin liepeillä, Johanneksen kunnassa ja voitiin pitää kesähäät. Elsakin läheni kolmeakymmentä vuotta. Kodin kalustus ostettiin Viipurista, niitä oli paljon jäljellä vielä perinnönjakojen aikaan 1980-luvulla. Rahaa saatiin myymällä Sysmän perintötilan metsästä koivutukkeja Askon tehtaille, jossa ne muuttuisivat vaneriksi. Vanerikoivu oli melko hyvän hintaista, joten saatiin joitain kalusteita keittöön, olohuoneeseen ja työhuoneeseen, sekä astioita. Elsa oli käynyt Tampereen talouskoulun, jossa sai oppia kankaankutomisessa, ja veli Lauri hankki hänelle kangaspuut omiksi. Pienvirkamiehen elämä oli alussa. Mutta lapsia oli syntyvä perheeseen lähes joka vuosi, siten Elsan ansiotyöhön meno oli vaikeaa. Ja kohta, 1938 oli Johanneksen aikakin ohi, sillä pesti oli ollut vain määräaikainen. Elämä kuljetti lopulta Iittiin, ja juuri sodan kynnyksellä oman talon rakentaminen eteni niin, että voitiin siirtyä siihen asumaan, vaikkei rakennus valmis vielä ollutkaan. Olin silloin lähes kolmen vuoden ikäinen.