Joulukuun loppupuolella 1939

Oli alkamassa tulipalopakkasien sävyttämä talvisodan aika. Perheemme oli syksyn päätteeksi muuttanut puolivalmiiseen taloomme Iitin kirkonkylässä, äiti, isä, ja kolme lasta: Pertti 4 v, minä tasan 3 ja Pentti lähes 2v. Isä oli kuitenkin juuri sanonut jäähyväiset, hän oli joutunut armeijan väkeen, sillä oli vielä alle 40-vuotias. Äiti jäi siis asumaan taloa, viimeisillään raskaana. Perheeseen oli tulossa taas uusi lapsi. Ehkäisystä ei ollut tietoa siihen aikaan. Äitini kertoi myöhemmin viipurilaisgynekologin antaneen sellaisen neuvon, että vauvoja tulee nukuttaa mahdollisimman paljon ulkona, siten nukkuvat pitkiä unia päivisin ja äiti pystyy tekemään muita askareita.

En kyllä muista, nukkuiko meidän lapsistamme kukaan ulkona, toki vaunujenkin olisi pitänyt olla paremmat. Meidän vaunuissa oli vanerista tehty koppa ilman mitään toppauksia. Pohjimmaisena oli lampaantalja, mutta makuupusseja ei oltu keksitty vielä. Aikuisille kelpaamattomia villavilttejä oli lapsen peittona. Lapsia käärittiin niihin aikoihin pitkään kapaloihin, ainakin vyötäröltä alaspäin, jolloin ilmeisesti lämpö säilyi paremmin. Mutta jos pissat tulivat, niin koko paketti kastui, ei oltu keksitty muoviakaan vielä. Niinpä meidänkin kotona oli lähes aina hellalla iso vati, jossa lapsen pyykkejä kuumenemassa ja nurkat täynnä kuivumassa olevia toisia. Sen aikaisen tavan mukaan kaikki lopuksi silitettiin, hellan kulmalla siis melkein aina myös silitysraudan ns. luoteja kuumenemassa.

Oli sekin joulun odotusta, muuttohan tuottaa aina lisätöitä eikä mitään parempaa ollut edes odotettavissa. Sotamiehen kohtalo ei ole arvattavissa. Onneksi mummoni Henrika Sofia vielä jaksoi tulla nuorimmaiselleen apuun sinä talvena. Junat tulivat Hyvinkäältä Kausalaan aika nopsaan, ei kulunut koko päivää matkaan. Asuinpaikasta, enoni kotoa Mutilan kylästä oli jokunen kilometri kuljettava jalan asemalle päästäkseen, mutta Kausalasta meille tuplasti enemmän, melkein 8. Sitä en tiedä, tuliko sen matkan jalan vai oliko joku kyyti. Mummo oli syntynyt 1863, joten ikää hänellä kyllä oli jo hieman enemmän kuin minulla nyt, 76 vuotta, mutta hän oli vielä pitkään virkku, ns. vanhuksen vuosia ei tainnut olla ollenkaan, kun aina oli jotain hääräämistä. Varmaan arvattavissa, että joululahjapaketeista tuli tumput jokaiselle lapselle ja isälle sinne kauas lähetettiin valkoisesta langasta kudottu naamansuojus, huppu, jossa vain silmänreiät. Sitä säilytettiin sodan jälkeen meillä pitkään, vaikken nähnyt koskaan käytettävän (tietenkään).

Marja-Leena syntyi joulukuun 18. päivänä sodan ollessa jo meneillään. Syntyi tuhti tyttö, kiharapää. Mummo hoiti lapsia, Elsa synnytti makuuhuoneessa, jossa siihen aikaan oli vielä ovikin, apunaan kätilö. Pesuvedet saatiin hellalla lämmittäen ja lisää vettä kaivosta hakemalla. Mummo istuksi mielellään tuvassa, kudin kädessään ruskeassa keinutuolissa, jonkalainen oli hankittu viipurilaiskaupasta Johanneksessa asuttaessa. Synnytystapahtumasta en kyllä mitään muista. Olisiko sattunut niin myöhään illalla, että lapset olivat jo unten mailla? Elsa itse ei asiasta kertonut mitään, eli synnytys oli varmaan sujunut normaalisti. Mutta siitä kuulin hänen puhuvan, että lapsen imetys sotatalvena oli vaikeaa, kun itse oli murheisella mielellä. Hyvin lapsi kuitenkin kasvoi ja oli luonteeltaan terhakka ja aktiivinen.

Muistan iltojen nukkumaanmenon ajat hyvin, sillä pois riisutut päivävaatteet tungettiin yhden vaatteen sisään ja siitä tehtiin lapselle iltaleikkiin "eväsreppu", mytty lahkeesta tai hihasta olalle. Kukin siinä kulki keinutuolia ympäri vieden isukille evästä sinne kauas. Mummo ojensi kätensä tuolloin tällöin, saatuaan puikon kudotuksi, ja yritti ottaa kiinni jota kuta kohdalle osunutta. Oltiin siis kuin kaukopartiolaisia huoltojoukkoina, joita joku vaani. Niin kuluivat monet illat, sillä leikki oli mielestämme oikein jännittävä.Onneksi kotimme oli aika kaukana rautatiestä tai mistään sillasta, joita pommikonein lähestyttiin, jotteivat huoltokuljetukset olisi helppoja. Kylälle ei tullut yhtään pommia sodan aikana eikä myöhemminkään, vaikka olen kuullut, että joku kyläläinen oli tulkinnut suossa olevat kuopat pommien jäljiksi.

Tuossa nykyisessä pikkumetsikössä, joka on juuri taloni kohdalla maantien toisella puolella, oli niihin aikoihin pieni Pulkansuo. Siinä oli lähellä tietä, polun päässä  ns. palokaivo, musta silmäke, jota ympäröivät punaiseksi maalatut lahot laudat. Hieman lännempänä oli useampiakin isohkoja suorakaiteen muotoisia allikoita, joilla oli lapiolla tehdyt suorat seinämät. Niistä oli otettu pellolle turvetta maanparannukseen, olivathan kylän ylempänä sijaitsevat viljelymaat perin hietaisia, ja siinä alempana, suon tasolla taas harmaanvalkoiseksi kuivuvaa savea.

Suo oli umpeen kasvanut pikku lampi, muistoa jostain aikaisemmasta korkean veden vaiheesta. Kylällä on vielä yksi sellainen, Sammakkolampi, jossa ajoittain edelleen vettä (hyvä luistelupaikka lapsena, kun vettä oli niin vähän, ettei voinut upota kovin syvään jään pettäessä!). Se sijaitsee Kausalantien varressa nopeusrajoituskilven tienoilla. Kumpikin lampi laski Kymijokeen, Sammakkolammen laskupuro oli syvään uurtunut töyrääseen, ja sen tuomat hiekat ja muu ravinnelisä kasvattivat Kymen rannan tuntumassa mehevää mesimarjakasvustoa. Tämä Pulkansuo taas laski Pappilanlahden etelälaitaan, jossa nykyisin on laivalaiturikin.

Pulkansuosta tuli sodan päätyttyä osa isälle rintamamiestonttina annettua Toivolan tilaa. Tarkemmin sanoen vain puolet Pulkansuosta, toinen puoli jäi edelleen luovuttajalle eli seurakunnalle. Palokaivosta saatiin sen verran kasteluvesiä, että joitain taimia voi kastella. Tuohon tilaan kuului myös muutama peltosarka, noin 0,5 ha siinä suon vieressä. Lisäksi puhelinkopin lähellä Kausalantien ja Kymijoen välissä oli pikku metsä, n. 4 ha, ja Kupparinsuosta n. 0,5 ha:n määräala turpeennostoa varten. Talomme sen sijaan oli vielä pitkään vuokratontilla, lähes kaikkien kylän talojen tonttimaat olivat seurakunnan.

Talvisodan aika kului uudessa kodissa, joka oli lämmin vain yhtä uunia lämmittäen, kun hellan tulipesiä oli kaksi, niistä toisen kautta kulki lämpöpatterien vesi paksussa putkessa, toinen oli keittämiseen tarkoitettu tulipesä. Tämä hella on nyt enää muisto, sillä remontoinnin yhteydessä 2005 vesikeskuslämmitys muuttui suoraksi sähkölämmitykseksi ( putkiston vesi oli jo kauan lämminnyt myös sähköllä, koska tulipesälämmitys vaati halkojen lisäämistä pesään muutamia kertoja yön mittaan).

Vietimme aikaa ulkona pakkasista huolimatta, mummo osasi tehdä lapsille talvijalkineiksi pienet tallukat, vanhan takin helmoista ulkopuoli ja sisälle tikkaamalla lisälämmikettä. Talossa oli mahakelkka ja potkukelkka, kaksikin, niillä sopi kelkkailla.  Märän kelin aikana tallukoilla ei oltu ulkona! Pian mummo kuitenkin matkusti takaisin Hyvinkäälle, omaa lehmäänsä hoitamaan. Meillä ei ollut lehmää, tinkimaitomme haettiin pappilan pehtoorilta Oksaselta illansuussa. Isäkin pääsi ehjin nahoin välillä kotiin käymään, ja saatiin seuraavan kesän aikana kirvesmies Kantola jatkamaan talon valmistusta, pohjakerrokseenkin tulivat harmaatiiliset seinät taloa kannattavien tiilitolppien väleille.