Tavanomainen aamupäivä

Asiat ovat alkaneet mennä vanhan kaavan mukaan, sillä herään Tellan ääniin ennen kukonkiekaisua, että ehditään hänen suloisuutensa kanssa aamuhämärässä ulos tekemään ensimmäisenä sekä aamupissaus että reviirimerkintä. Sitten voidaankin jo tulla eteiseen odottelemaan, että joku huolellisesti pyyhkii märät hiekat varpaiden välistä ja vesitipat mahakiharoilta. Pari kertaa äänekkäästi haukoteltuaan koira painelee taas takaisin vuoteelle, tällä kertaa kohta on se paikka, jossa minun pääni on öisin.

Huoneeseen laskeutuu suloinen aamutunnelma, jossa on mukava heräillä koneen vierellä ja samalla pohtia päivän askareita, sillä niiden alkamiseen kuluu useampi tunti, kun on vielä niin pimeätä. Tavallisimpia miettimisen kohtia on se, joko tänään voisi jatkaa ikkunoiden keskenjäänyttä pesua, onhan jo lokakuu lähes puolessa. No ehkä ei tänäänkään, kun on sateista. Toinen yhtä helpolla antautuva kohde on polttamatta jäänyt papulanruusun oksakasa, ei sitäkään vielä tänään voi tehdä, kun on niin märkää. Mutta kun jo luvataan lumisateita, ei se tuohonkaan voi talveksi jäädä.

Useimpina aamuina päädyn siihen, että sisätyöt ovat paras vaihtoehto, ja ah, kun kutomatonta lointa on vielä puissa, niin sehän passaa! Tosin saaliloimi jo eilen loppui, mutta viereisessä puussa on keskenjäänyttä mattoa pieni loimenpätkä. Sitä paitsi saaliloimeen hankittuja lankoja jäi vielä aika liuta, jos ottaisi kynän ja laskisi, mitä niistä vielä voisi tehdä...

Tästä loimesta tuli 6 pitkää ja yksi pikkupätkä vauvanvaunun pohjaeristeeksi. Viimeisin on vasemmalla, lisäsin siihen enemmän valkoista kuin muihin, kun vaahteroista näkee jo niin hyvin läpi!

Ja aina voi tehdä hieman siivouksia, sillä ruskettuneita lehtiä, heinää ja hiekkaa tulee villalankojen nukan ja koirankarvojen mausteeksi sisätiloihin sen verran, että joka päivä saa tuntea tekevänsä tarpeellisia hommia. Mattojen vienti tuulettumaan, jokapäiväinen ajatuskehä sekin, on kyllä ikuinen haave, kun koko ajan sataa. Tänään on imurin kanssa kavuttava yläkertaan, kun saaliloimipuun tienoot on siivottava "villakoirista".

Jostain ihmeen sattumasta sain tehtyä pari ulkotyörupeamaakin maanantaina, niin että pitkään ajatuksia kierrättäneet muutamat projektit tulivat tehtyä. Nimittäin kompostorin sisällön nostelu pulkan kyytiin, ja siitä matka puutarhalle marjapensaiden pois kaivamisesta tulleisiin kuoppiin. Pinnalle vielä kurpitsoiden kasvatussäkkien mullat!

Ihan eri projekti ja täysin mieleenjohtumasta tullut oli maanantainen homma tontilla löhöävien oksanrankojen kanssa. Niitähän jäi keväällä tosi paljon, kun sahaustaitoni ovat aika vaatimattomat. Olin nostellut niitä maassa makaavista pinoista aiemmin pystympään, kun tuntui, että homehtuvat sijoilleen, mutta sitten muistin, että täytettävä ojahan saa niistä napakkaa sisältöä, ja tien penkka siltä puolen tulee tukevammaksi. Piankos ne sitten olikin kanniskeltu pitkin ojaa, kun sattumalta aurinkoakin vilkahti esiin aina silloin tällöin. Tontin ilme siistiytyi aivan ihanasti! Kelpaa nyt tiirailla maisemia vaikka vähän likaisista ikkunoistakin.

Makuuhuoneen ikkunasta näkyy, että vain lehmus ja saarni ovat vielä pitäneet lehtensä, koivujen ja vaahteroiden lehdistä ei ole kiinni kuin murto-osa.

Kun tätäkin hommaa oli haudottu mielessä niin kauan, niin intoa jatkui, ja silpaisin vielä jättitattarien kolmemetriset varret samaan kekoon katteeksi, jotta siihen ojan paikkaan saataisiin viimein myös kivennäismaata täyttämään monttua. Ojassa ei ole enää ollut vesiä, sen jälkeen kun Grand Canyon kaivettiin tontin toiseen laitaan, joten tuiki tarpeellista leveämpää ajoväylää on nyt mielitty pitkään. Tämä pieni alunperin jalkapoluksi suunniteltu tie saa vastaanottaa tonnien painoisen roskisauton viikoittain, eikä tie olisi tätäkään vähää kestänyt, jollei oltaisi sorarinteellä jo alunperinkin.

Nyt kun saisi ne ruusunoksat poltettua. Sitten tontin alatielle voisi kutsua ajelemaan Gaggaron auton, joka tyhjentää tontin sakokaivon syksyisin. Yleensä olen saanut sen hoideltua lokakuun aikana. Tontilla on jäljellä vielä runsaasti syystöitä, mm. kuihtuneita kukkavarsia, ja hei, maa-artisokkasatokin jo alkaa valmistua!

Päätöksiä

Olin sisarta saattamassa viimeiselle matkalle lauantaina. Oltiin Villähteen suunnalla, jossa Lahden itäisin eli Levon hautausmaa. Ilma oli aurinkoinen, kuten sisarkin lähes aina, kun tavattiin. Syksyn värit rehottivat ulkona ja joidenkin saattajien kukkakimpuissa, kun sisar itse oli suosinut vahvoja värejä tauluissaan. Eipä tiennyt kiharapää pikkutyttö, tässä talossa syntynyt, millaisia elämänpolkuja tulisi tallaamaan eri puolilla Suomea. Matkasta kertyi kymmenittäin tauluja, useita runokirjoja ja lasitöitä, lukemattomat laulut ja soitot kuuluivat myös jokapäiväiseen elämään.

Matkamme jatkui pikkupolkua mäntyjen keskelle perustettuun muisteluosastoon, jonne kukat laskettiin varsinaisen siunaustilaisuuden jälkeen. Mannerjään jälkeiset merivaiheet olivat pesseet maasta esiin satoja isoja kiviä, joiden viereen tuhka laskettaisiin ja joiden kylkiin saisi sitten kiinnittää metalliset nimitiedot. Laaja metsikkö oli jo aikaa sitten otettu tähän käyttöön ja lukuisat vainajat saaneet sijansa oman kiven kupeelle.

Seuraavana päivänä kaivettiin naapurissa nurmikkoon nukkumasijaa naapurin Vilho-kissalle, joka sai tällä kylällä viettää parikymmentä vuotta. Löytöpoikanen siskonsa Veeran kanssa, joita erästä rakennusta korjaavat veljekset eivät raaskineet lopettaa, vaan toivat kotiin kasvamaan. Talossa meni parikymmentä vuotta kissan kehräyksiä kuunnellessa.

Päättynyttä elämää koettiin meidän perheen piirissä jo aiemmin, elokuun lopulla, Giovannin kaaduttua vesiliirtoon joutuneella moottoripyörällään, eikä hänen hautajaisistaan ole kuin pari viikkoa. Tytär Helena menetti rakkaan ystävänsä, jonka kanssa piti juuri huomenna tiistaina alkaa matka Sisiliaan. Sieltä sukulaiset ja tuttavat sen sijaan matkasivat häntä hautaamaan tänne Suomeen. Suru alkoi asua syksyä meillä.

Lammaskallion maisemat eräänä kesäkuun iltana, joitakin vuosia sitten, kertovat puolestaan vajaan vuoden takaisista poismenoista, sillä etualan Wilma ja takimmainen Tiitu nukkuvat nyt puutarhassa kukkapenkin kätkössä. Rantakalliot ja Urajärvi jäivät Giovannille viimeisiksi mukaviksi muistoiksi, sillä vielä kuolemaa edeltäneenä päivänä hän kuvasi maisemia näiltä sijoilta, ja halusi antaa kamerastaan myös minulle säilytettäväksi joitakin kuvia, alla yksi niistä.

Helenan pitkä Savonmaan asuma-rupeama tuli päätökseen viikko sitten, kun tiistaina muuttoauto kyyditsi irtaimistoa Lohjalle, jonne hän nyt asettuu asumaan. Savossa, ensin Varkaudessa ja sitten Mikkelissä ehti kulua aikaa parisenkymmentä vuotta, niin että lapset ehtivät kasvaa isoiksi ja muuttaa pois kotoa kuka minnekin. Asiaa oli suunniteltu jo puolisen vuotta. Nyt aletaan tutustumaan länsi-Uudenmaan asukkaiden vaivoihin, kun hakeutuvat vastaanotolle.

Olen tehnyt saaleja aiheena syksyiset vaahterat, ja koko ajan miettinyt tehdessä, että nämä ovat olleet kuin jäähyväiset niille monille vaahteroille, joita keväällä ja jo aiemminkin tontilla on kaadettu. Vaahterat ovat melkein aina kauniita, olipa sitten kukkiva kevät huumaavine tuoksuineen tai syksyn rajut värit. Mutta liian lähellä taloa niitä ei ole turvallista kasvattaa, sen opin jo 1990-luvun puolivälissä, kun kesäinen trombi pyöritti yhtä vaahteraa ja puolet lohjenneesta puusta kallistui taloa vasten. Onneksi se kävi silloin kuitenkin melko hiljaa, ettei juuri tullut vahinkoa.

Sateet jatkuvat lokakuussakin

No sehän nyt on pienin yllätys säätiloissa, että lokakuussa on märkää. Mutta kuinka märkää oikein voi tullakaan, sillä syyskuussa saatiin kaksinkerroin se, mitä keskimäärin? Nämä 5 ensimmäistä päivää ovat jatkoa syyskuulle, lämmintä piisaa n. 10 asteeseen ja ylikin, ja vesi on herkässä. Tänään on kahden tipan päivä ennusteessa, mutta jo aamulla oli suuria lätäköitä Kappelintien alkupäässä.

Keltaiset lehdet alkavat olla löyhästi kiinni, ja niitä tippuu tasaiseen tahtiin. Seurakunnan puutarhatyöntekijät puhdistivat lehtipuhaltajalla Kappelintietä keskiviikkona, mutta seuraavana päivänä siinä oli jo tuhansia uusia koivun- ja vaahteranlehtiä. Jos saadaan kovempaa tuulta kuten on tälle päivälle ennusteissa, ensi viikolla on tosi valoisat ilmeet lehtipuumetsiköissä.

Lammaskalliolle en nyt mene vähiin aikoihin, koska tien viimeinen mäki on muuttunut jokiuomaksi. Metsän puolella on toki hieman vähemmän lätäköitä, mutta kaiken kattava rahkasammal tihkuu vettä. Kengät saavat pian vesinäytteitä sisuksiinsa. Olisi kai vaihdettava croksut muihin jalkineisiin, mutta yritän sinnitellä! Tellaa kosteus ei haittaa, kun se etenee loikkimalla, mutta sadepäivinä se rupeaa pian katselemaan taakseen, että eiköhän alettaisi kotimatkaa kohtapuoleen.

Rahkasammalen kovin vaalea väri johtuu siitä, että lehti rakentuu yhteyttävistä eli viherhiukkasellisista ja vesisoluista, jotka imevät kosteutta jopa ilmasta. Näin sammal voi kasvaa jopa kallion päällä, kuten meidän kylässämme, ja alkuun päästyään rahkasammalet muodostavat turvetta, joka johtaa muuhunkin soistumiseen, paikalle tulee siis suokasveja. Niitä tämän kylän metsissä edustavat lähinnä suopursut ja korpipaatsama. Niiden alla voi kyllä olla turvetta toistakin metriä, jonka näkee, kun korjuukone on vienyt puita sulan maan aikana ja pyörät uppoavat paikoin tosi syvälle.

Vietin tänään aamupäivän ainutkertaisessa tilaisuudessa kunnantalolla, jonne oli kutsuttu koolle kahden eri maantien varressa maata omistavia. Toinen tie on Tillolasta, tieltä 12 Urajärven länsireunaa kulkeva tie, joka päättyy uimarannantien tienoilla. Se oli alkuun tiekunnan omistama, mutta kuulimme kokouksessa, että se oli otettu Tielaitoksen hoidettavaksi 01.10.1955, tuolloin paikallistienä, mutta myöhemmin nimi on yleisesti muutettu yhdystieksi. Toinen tie on ikivanha Kausalasta kirkonkylään johtava tie, eikä edes tiedetty, koska se olisi tullut valtion vastattavaksi. Tietoimituksen pitäjä-insinööri arveli, että varmaan silloin, kun tienhoitolaitos perustettiin.
Muutenkin kokous suorastaan tihkui muinaisia aikoja. Oli jos jonkinlaista karttaa ja luetteloa, joita selviteltiin. Nimenhuutoon ja muuhun alkuvalmisteluun kului pitkälti toista tuntia, nettiaika oli tosi kaukana tästä tilaisuudesta, ja nykyajan ihmiset eivät tuntuneet ollenkaan ymmärtävän paragraafeja. Monet rupesivat kertomaan toisilleen jos jotakin muunlaisia huoliaan, jopa eräs etupenkissä istuva kunnanvaltuutettukin supisi koko ajan naapurinsa kanssa. Kirjurinainen jo jyrähti, että jos tietoa tarvitsette, niin nyt on kuuntelun aika!

Kaikille Iitin teille, näitä kahta lukuunottamatta, on jo tehty tämä tietoimitus, jonka seurauksena nykyinen tielinja merkitään maastoon, jos rajamerkkejä on kadonnut aikojen saatossa. Ainakin piirretään kartalle tielinja, jossa on varsinainen nykyinen tiealue pientareineen rajapyykkien ja keskiviivan välissä sekä sen suoja-alue, joka ulottuu 20 m päähän tien keskiviivan molemmin puolin. Tontin omistaja hoitaa yleisesti ottaen suoja-alueen, tielaitos taas varsinaisen tiealueen. Suoja-alueelle ei saa rakentaa, mutta muuten sen käyttöä ei rajoiteta. Jos tiealuetta joudutaan leventämään, asianomainen saa korvausta.

Jos tontilla on hoidettua aitaa, vaikka se osuisi nyt tiemaan aluemetreillekin, se saa jäädä, jos siitä ei ole näkemähaittaa (sisäkurvissa), eikä puihinkaan kajota, muuta kuin samasta syystä, jolloin niistä voidaan poistaa pahimpia oksia. Yleisesti ottaen tie-insinööri sanoi, että olemassaolevaa kunnioitetaan. Loppukokous tästä katselmuksesta tulee olemaan marraskuun 6 päivänä samassa paikassa.

Oman tonttini kohdalta mikään ei muutu, kun molemmat pyykit löytyivät jo kesällä niitä hakiessa, eikä koko kylältäkään tule juuri korjattavaa, ainoastaan Kappelintien kohdalta sisäkurvissa olevaa aluetta jotenkin muokataan. Mutta juuri siinähän on entinen Salon kaivo, muistoa kestikievariajalta, joten tie siinä ei ainakaan voi levitä? Tosin kaivosta ei enää aikoihin ole otettu vettä, eikä näy rakennelmiakaan, joten kai siinä on umpinainen betonikansi.

Muistuu mieleen aika 1950-luvulta, jolloin meidän talosta vedet olivat niin vähissä talvisin, että Salon kaivosta jouduttiin meille vesi hakemaan isolla vesikelkalla kotieläimiä, saunaa ja pyykinpesua varten. Maantie oli silloinkin kalteva, joten saavit mitenkuten pysyivät jäisen kelkan kyydissä. Vanhempi veljeni Pertti kirjoitti siitä ihan päiväkirjaani, kun  pyysin häntä kirjaamaan lapsuusmuistojaan, hän joutui vanhimpana poikana ottamaan rankimmat urakat, kun isä toimitti neuvojanhommia pitkin maailmaa.
Omat kaivomme tuottivat kyllä alkuun kohtuullisesti vettä, mutta kun yläpuolella olevaan naapuriin tuli uudet omistajat ja ns. normaali vedenkulutus vessoineen ja suihkuineen, pienen mäen varannot loppuivat aika nopsaan. Kuulemma naapurin kaivossa vesi riitti. Ei meidänkään kaivot ihan matalia olleet. Ruokavettä käytiin ämpärillä hakemassa Vaalgamaan kaivosta, tontin ylärajaa pitkin meni silloin kyläpolku, mutta aika pian polun paikalle ilmaantui naapurin kaivama rajaoja, joten uusi vesipolkukin oli jotenkin tallattava oman tontin puolelle. Naapurin vähät ojavedet jäivät meidän tontillemme.

Oli siis suuri onni silloin, että saatiin liittyä seurakunnan antoisan porakaivoveden piiriin. Vanhempani olivat huonovoimaisia jo tuolloin, vesikelkka oli painava työntää omaa mäkeä ylös lastissa. Eikä silloin ollut mahdollisuutta soittaa palokunnalle ja pyytää tuomaan kaivoon hieman täytettä, kuten nykyisin voi.

Olipas se sade!

En muista näin suurta sadekertymää meidän mäellä, kuin mitä saatiin sunnuntain aikana. Talviset lumimassat ovat tietysti näyttävämpiä kuin vesisateet. Syvä ja antoisa matalan keskus kieri nyt etelä-Suomen päällä hitaasti itää kohti. Raskaat pilvet jakoivat isoja pisaroitaan vuorokauden ympäri, ja sade muuttui tihkuksi vasta maanantaiyönä neljän maissa.

Kun samalla oli tuulista, sade piiskautui ikkunoihin, joten taustamusiikkina oli jatkuvaa rummutusta. Ihmekös tuo, jos hieman torkutti! Kuivia paikkoja taisi löytyä vai kirkkomaan aitojen päältä... Alla oleva viita-pihlaja-angervojen rivi ylähautausmaalla on kyllä kuvattu perjantaina, kun vielä oli kuivempaa ja osin aurinkoistakin.

Eilisen päivän ulkoilut olivat kuin survival-retkiä, syviä lätäkköjä oli niin paljon. Kappelintiellä piti oikein haeskella, mistä kohtaa voi mennä, kun vettä tuli asfaltilla vastaan valtoimenaan kuin Imatran uomassa konsanaan. Metsätielle päästyä ajattelin, että olisi ollut kanootti paikallaan joillakin kohdin. No ei kauan sitten metsässä viitsitty ollakaan, tultiin kotiin. Illansuussa Tellaa alkoi hirvittää veden määrä tässä kirkon parkin tienoillakin ja se korjasi reittiään, mutta joutui sananmukaisesti ojasta allikkoon. Onneksi kylä on mäellä, ja vedet valuvat pian Urajärveen tai Kymijokeen.

Oli hyvä, kun tuli viikolla nosteltua ruukkukukat sisään tai muuten tyhjennettyä ulkoruukut. Tuossa yläkuvan keskellä on varsinainen selviytymisen ihme, eli lehtikaktus, jonka ruukku on ollut jo monta kertaa tänä kesänä ääriään myöten täynnä vettä, useitakin päiviä, kun vettä on saatu niin roimasti. Se on Marja-Leenan viimeinen kukkamuisto, sain sen vajaa vuosi sitten, kun hän kävi syntymäpäivilläni. Kaktus oli silloin täynnä valkoisia nuppuja, mutta kukkakaupan olot olivat erilaiset kuin täällä kotona, ja nuput tippuivat yksi toisensa jälkeen avautumatta. Kaiken kokemansa jälkeen kesällä se on työntänyt kuitenkin paljon nuppuja, toivottavasti nyt jaksavat avautua, kun olot muuttuivat taas sisäilmastoksi. Yritin pitää nuppujen suunnan samana valoon nähden...

Lammaskalliolle asti ei nyt ole asiaa,  ylläoleva kuva on perjantain retkeltä. Tie on kesän aikana kallion päällä muuttunut muta-allikoiksi, kun sillä ajetaan venevalkamaan autoilla, mutta kukaan ei kunnosta tietä. Nyt se näytti enemmän riisipellolta.

Onneksi osa ylämäen vesistä oli jo vajunut maan pinnan alle täksi aamuksi, mutta vielä riitti yllätyksiä näennäisesti kuivan metsänkin puolella. Oli piilolampia ja muita märkiä kohtia, joihin croksut jalassa pääsi mukavasti loiskuttamaan. Myös iso kantarelli oli tullut esiin. Liekö ollut runsaan sateen syy, että tavattiin nyt aamulla rusakkokin kirmaamassa karkuun Verkkorannan tiellä, ei siinä alueessa jäniksen merkkejä eli papanoita aiemmin ole ollut. Muualla oli kai vielä märempää? Ehkä jäniksiä oli siellä enemmänkin, koska Tella jo hetkeä aiemmin haukkui metsällä, jota ei juuri ole tapahtunut.

Koiralla on muuten alkanut karvanlähdön aika, lattialta saa nykyisin mittavat punaiset hahtuvakiehkurat päivittäin. Siivouksen tuomaa sisäliikuntaa on siis enemmän. Tella selvästi myös nauttii tavallista enemmän märän turkin pyyhekuivauksesta, joten kosteina päivinä pitkät ajat kuluvat eteisessä hänen armoaan puunatessa.

Piti kavuta eilen iltapäivällä yläkertaan kangaspuiden ääreen rauhoittumaan, sillä loppuviikolla olin aloitellut puissa pitkään odotellutta Syysvaahtera-saalilointa. Tuossa kuvassa se nyt esittäytyy oven päälle laitettuna. Sainkin ensimmäisen tehtyä päivällä ja melkeinpä huoliteltuakin sitten illan mittaan. Novitan Kelo-lankoja, mitä nyt kudoin, on vielä lisääkin. Se on kyllä aika painavaa, ja kerästä tulee vain hieman vajaa 30 cm:n korkeutta, mutta kyllä pussukoista riittää muutamia lähes samanlaisia. Loimi on samanmittainen kuin ennenkin, joten odotettavissa on 6-7 saalia.
Tämä loimi on nyt hieman niinkuin muistoloimi, kun talon liepeistä kaadettiin kaikki isot vaahterat keväällä. Kannoista tihkui punertavaa mahlaa pitkin kesää muistuttamassa syksyn keltaisenpunaisista päivistä. Niissä kasvoi runsaasti erilaisia homeita. Alakuvassa ollaan vielä kaadon jälkeisillä viikoilla, huhtikuun 21 päivä.

Valo alkaa antaa myöten hämärälle

On päästy syyspäiväntasauksen aikaan, sen paikka on huomisen kalenterissa. Illalla saa napsauttaa valon päälle jo kohta kuuden jälkeen, aiemminkin, jos on pilvistä. Sadepilviä onkin ollut monena päivänä, sillä lämpimiä ilmamassoja on vyörynyt lounaasta tai etelästä. Lämpömittari on käynyt lähellä kahtakymmentä! Sehän merkitsee tietysti suppilovahveroille mukavia kasvuaikoja, mutta pihatyöt tahtovat jäädä vähiin kosteina päivinä.

Sain sentään nurmikot leikattua maanantain ja tiistain aikana, oli aivan pakko, koska ruohon kasvu on vauhdikasta edelleen. Ennen leikkuuta sai kerätä kassikaupalla omenapudokkaita puun alta, ja lopetin jo koristekurpitsain kasvukaudenkin, jotta siltä alueeltakin sai leikattua. Tuli aivan pöydäntäysi hedelmiä!

Koska ensi viikolle on ennustettu jo kylmiäkin öitä, päädyin alkamaan pesuja vaativia hommia, sillä rännivesi ei vielä käsiä palella. Parina päivänä on askarreltu pation ja etupihan kimpussa. Sain korjattua puulaatat talvisäilöön tallinseinustalle ja koristeruukut tallin hyllyille. Verenpisarat siirtyivät etupihan seinustalle, dragonwing-begoniaruukut jo sisään. Suurin osa kesää ulkona viettäneistä huonekasveista meni ojantäytteeksi, vain kaktukset ja enkelinsiipi tulivat sisätiloihin. Autotallin köynnöksiäkin harvensin runsaasti, mutta ainakin talonpuoleinen lamppu on vielä aika katveessa.

Tänään vaihdoin vanhempien haudan kovin kulahtaneet begoniat ja pelakuut paremmin kosteasta pitäviin kellokanerviin ja havuihin. Etupihalle tulivat jo kynttilälyhdyt, ja nyt muistelen kynttilöin poismenneitä Giovannia ja Marja-Leenaa. Syyskukiksi istutin piharuukkuun tänään syklaameja ja hopealankaa.

 Puut ovat alkaneet kellastua ja hieman jo putoilee lehtiäkin. Yläpuolen kuva on kappelintien alkupäästä, omalla pihalla ilme on vielä aika kesäinen. Sieniaika jatkuu, suppiksiahan nousee pakkasiin asti. Alakuvassa tämän aamun keruut hieman liikaa kosteuttaan poistamassa lehtipatjoilla, sitten on varsinainen perkuu helpompaa, kun ovat pintakuivempia. Tulee olemaan mukavia aikoja, kun niin moni lähimmäinen pitää suppilovahveroista, ja nyt voin ilahduttaa heitä!

Elämän virta kuljettaa

Kulunut viikko on ollut tapahtumia täynnä, ja osa niistä ei koskaan toistu. Sisarista lähinnä ikääni ollut Marja-Leena siirtyi pois tästä maailmasta keskiviikkoiltana, lyhyehkön aikaa sairastettuaan. Vain kaksi viikkoa ehti kulua sairaalaan menosta. Keuhkokuumetta ei saatu aisoihin. Onneksi ei tarvinnut virua pitkään vaikeassa loppuvaiheessa hengityslaitteen kanssa.

Seinätekstiilien, taulujen ym. kierrätys on jo loppuvaiheessa, ja lisänäkymiä alkaa olla syys- ja talvikaudelle tavallisesta näystä eli pyykkienkuivatuksesta, kun pihan tuulet ovat jo sen verran kosteita, ettei saa kaappikuivaksi.

Surullisen ajan vastapainona oli tällä viikolla tyttärentytär Emmi, "Uffensa" kanssa, viettämässä äitiysloman alun päiviä ennen H-hetkeä, ja lisäksi ovat suppilovahveroiden löytöajat, joten joka ulkoilureisun seurauksena on ollut sienten käsittelytoveja. Siinä sain puuhastella tavallisten elämänkuvioiden parissa niin, ettei edes mattopuille ehditty, ja Helenakin tuli torstai-iltana öitsimään tavarakuorman kanssa. Hammaslääkärin aikakin unohtui tiistaina!

Viimeyönä alkanut sade piti aamulla sen verran taukoa, että ennen kahdeksaa saatiin ulkoilureisu hoidettua melko kuivin takein, mutta kirmailevaa Tellaa piti kyllä pitkään kuivailla sisään tultua.

Marja-Leena oli perheemme neljäs lapsi, syntynyt talvisodan alkuvaiheessa joulukuussa 1939, ja tuolloin vanhemmat elivät ahdistavia aikoja, toinen rintamalla, toinen pikkulasten kanssa kotona huomisesta tietämättä. Lapsesta kasvoi kiharatukkainen tomera tyttö, joka otti tilansa sisarusten joukossa, eikä ollut juuri muiden kasvatettavissa kuten niin usein sisarusparvissa tapahtuu. Yksi asia häntä jäi henkisesti vaivaamaan sotamuistona, nimittäin riisitauti tuotti hieman kaarevan sääriluun. Mutta nuo jalat olivat muuten hyvät, ei tullut suonikohjuja, ja niillä jaksoi kulkea ja tehdä töitä. Ne näyttivät niin vahvoilta vielä kuolinvuoteellakin!

Käytiin perhekuvassa Heinolassa, tämä on varmaan loppukesää 1941. Nuorin, Marja-Leena oli tulossa kahden vuoden ikään. Pertti täytti juuri 6 vuotta, ja varmaan sen kunniaksi oli matka Heinolaan, kun siellä asui Pertin kummitäti, rakas Selma. Kylläpä meillä oli kauniit kengät kaikilla. Tyttöjen mekot olivat vaaleansiniset, ja pojilla oli vihreät henkselihousut, äidin ompelemia kaikki.

Viimeiset vuosikymmenet Marja-Leena oli lahtelainen, siellä oli asunto ja työpaikka, jonne hän muutti noin äitimme kuoleman (1980-luvun alkupuolella) jälkeen Jaalan työpaikastaan, jonne muutti Tampereelta. Lahti tarjosi monipuolisesti lahjakkaalle musiikki- ja taideaineista kiinnostuneelle Marjalle sekä hyvän työpaikan että runsaat harrastusmahdollisuudet ja paljon uusia ystäviä. Opettajanvuodet kyllä alkoivat Pohjanmaalla, mm. Vaasassa ja Ähtärissä tuli asuttua. Silloin oli elämä perhekeskeistä, kun aviomies Maurin lisäksi tulivat Sari-tytär ja Sami-poika.

Tyttäreni muistavat hänet 1980-ja 1990-luvuilta iloisena, naurua hersyävänä Lempi-tätinä, joka niin usein kesäisin tuli tässä talossa lomailevien päiväkahviseuraksi, hänellähän oli kesämökki entisellä metsäpalstallamme. Sitä koetimme yhdessä muuttaa kukkatarhaksi, mutta kalliotontti ei ihan helpolla antaudu! Uusia perennantaimia tarvittiin joka kesä monet kuormat, ja jossain vaiheessa mökki laajenikin, ja pihaan tuli autotalli. Myöhemmin, 1990-luvun lopulla kesämökki vaihtui Lahden lähellä Messilän liepeillä olevaan paikkaan, jossa hänellä vielä tänä kesänä oli tavanomainen näyttelynsä. Sinnekin matkusti runsain määrin perennantaimia täältä, mutta se piha oli osittain metsänlaita, joten puuntaimia ja juuria oli tontin toinen laita täynnä. Viimeisinä vuosina ei tosin naurua enää paljon riittänyt, kun erilaiset vaivat pysähdyttivät. Mutta luomisinto hänellä jatkui aivan viimeiseen saakka, kesällä Kausalan kirjastossa olleessa näyttelyssä oli uusiakin töitä, enteellisesti oli enkeliaiheitakin mukana.

Marja-Leena valmistui 1958 merkonomiksi, mutta niin kävi, että liikealan töiden asemasta hän lähti mukaani kansakoulunopettajaksi. Olin itse nimittäin juuri valmistunut siihen ammattiin, ja opettajantöitä oli maaseutu-Suomessa runsaasti tarjolla. Silloinen Lahden liike-elämän hurja kasvuvauhti kuvioineen arvelutti meitä lähimpiä, ja päädyttiin ehdottamaan hänelle rauhoittumisaikoja siskon seurassa.  Matka vei Pohjanmaan etelälaidalle Lehtimäkeen, jossa asuimme koulun yläkerrassa kaksi vuotta, pienehkössä huoneen ja keittiön käsittävässä yksiössä. Koulussa oli kolme opettajaa ja kaksi koulurakennusta, toisessa opettajanasunnossa oli kuortanelainen ylioppilas Harri perheineen, joka opetti 5-7-luokkien oppilaita. Marja-Leenan luokka eli 1-2 luokat, oli samassa rakennuksessa, minulla taas luokat 3-4, joiden työpaikka oli asuntomme alakerrassa ollut luokka.

Parin Lehtimäen vuoden jälkeen olikin elämä vaihtunut nuoren rouvan rooliin, ja kolmas talvi Pohjanmaalla oli äitiysloma-aikaa. Itse muutin niihin aikoihin töihin Sysmään, kun perheen perustamisasiat olivat minullekin tulleet ajankohtaisiksi. Sysmään siksi, kun aviomieheni alkoi opiskella Heinolan seminaarissa, ja niihin aikoihin  liikuttiin lomille vain julkisin kulkuneuvoin, eikä joka viikonloppukaan, koska silloin koulua oli aina lauantaisinkin.
Kolmas talvi Lehtimäellä sai Marja-Leenankin hakeutumaan Heinolaan opiskelemaan opettajaksi. Opinnot alkoivat 1961 syksyllä, joten vuoden ikäisestä Sari-tytöstä tuli Pohjanmaan mummon hoitolapsi neljäksi vuodeksi, ja sinne äiti voi matkustaa korkeintaan kerran kuukaudessa, ns. kuukausiloman aikana, joka oli ylimääräinen vapaapäivä sunnuntain kyljessä, tavallisesti maanantai. Alkuun Marja-Leena asui veljemme Pertin kotona Heinolassa, sillä Pertti oli avioitunut edelliskesänä Leenansa kanssa, ja molemmilla oli työpaikka seminaarin harjoituskoulun opettajina. Monina viikonloppuina matka suuntautui äidin ja isän luo tänne Iittiin, jonne Heinolasta pääsi tunnin linja-automatkan jälkeen.

Varsinainen taiteilijantyö opetustyön ohella alkoi Ähtärinvuosina, ja silloin tulivat taiteilija Eero Hiirosen luona saadut opit esille. Syntyi niin monina vuosina tutuiksi tulleet ja hyvin kaupaksi menneet metsäkuvat, esim. tuo ylläoleva, sain sen, kun harmaasävyinen ei mennyt kaupaksi, ja itse pidin siitä kovasti. Muotokuvatilauksiakin tuli tehtyä. Luontokuvat olivat läpi elämän hänelle tyypillisiä aiheita, mutta Lahden vuosina hän alkoi käsitellä aiheitaan abstraktimmalla tavalla. Ähtärin aika oli päättynyt, kun pari päätti erota, joka on aina raskasta aikaa. Marja-Leena suuntasi ensin Tampereelle Sami-pojan kanssa; Sari oli jo aikuisiässä, alkoi opiskelijaelämän ja perusti oman perheen.
Viimeisinä vuosina Marja-Leenan suurin ilonaihe oli pojantytär Sara, jonka kanssa vietetyt sunnuntait olivat "lukujärjestyksen" tärkeimmät ajat. Kun kansalaisopiston kursseja viikolla oli päivisinkin, ja lisäksi piti käydä lähes päivittäin rakkaassa harrastuksessa uimahallissa, meille löytyi yhteistä tapaamisaikaa harvemmin, mutta koska olin edennyt Marja-Leenan sanojen mukaan äidin asemaan hänen suhteensa, hän tuli aika usein tänne lounaalle jonain vapaapäivänään.

Hyvää sunnuntaita!

Minulla on mustaherukan muunnos, viherherukka Vertti, jonka päivä on tänään kalenterissa. Vertti tuottaa miellyttävän makuisia naposteltavia elokuun loppupuolella, eikä niitä juuri jää säilöön, kun vain yksi pensas on tuotantotöissä. Pienimarjainen vuoristolaiskarviainen on syyskuun huvi, mutta kohta on senkin aika lopuillaan, osa marjoista on jo ehtinyt tippua tai alkanut rypistyä. Kuitenkin pensaissa on riittänyt kaikenlaista suun makeutta joka päivälle, siunattu on syysaika!

Nyt pitää myös alkaa kulkea nenä maassa koiraa ulkoiluttaessa, sillä näyttää jo tosissaan puskevan suppilovahveroita. Yllä tämän iltapäiväreisun taskunpohjaa! Kuulin parin vanhemman herrasmiehen puhuvan lauantaina toisilleen Kausalan kaupassa, että näitä sieniä on ihan liikaa siellä heidän ulkoilumaillaan, missä ne sitten lienevätkin. Uutisissa tänään mainittiin, että eletään kaikkien aikojen kantarellisyksyä. Onhan niitä löytynyt, mutta vain muutamia!

Kaikkien parasta on pariviikkoisten vaivojen jälkeen Soneran nettiyhteyden selviäminen taas toimintakuntoon. Ehdin jo tässä välillä hankkia mobiililaajakaista-tikunkin tietokoneen kylkeen, ettei tarvitsisi aivan tyystin vailla yhteyksiä olla. Perjantaina asentaja tuli virittämään kokonaan uuden langan talosta tienvarren pylvääseen. Oli aikakin, sillä asentaja sanoi entisen olleen aivan kaatopaikkatavaraa, muroutuneen. Tietääkseni taloon ei sen rakentamisen jälkeen, 1938 lopulla ole pantu uutta lankaa, joten lähes 80 vuotta se otti vastaan kaikki sääilmiöt, ja asentaja paljon nähneenä arvioi, että ainakin yksi ukonilman tuho oli pohjana rappeutumiseen.

Tella tuli viime maanantaina taas auttamaan minua oleilussa, joten olemme tehneet tällä viikolla pienemmällä vauhdilla syystöitä pihassa. Kun sateisiakin päiviä mahtuu jonoon, niin parina päivänä on oltu kangaspuu- tai muissa pirttihommissa, mutta sain sentään lauantaiaamuna alettua tienvarren papulanruusuaidan siistimisen, sehän meni paikoin aika lakoon isojen lumien alle talvella. Kuvassa näkyy oikeassa reunassa myös kaadettavaa, jättitatar, jonka lähes kolmemetriset versot kuolevat talvella joka tapauksessa, joten ne matkustavat siitä lähiaikoina, mutta kellastukoot nyt ensin. Muutamia pakkasöitäkin siihen tarvitaan, voi mennä kuukausi vielä. Se alkaa juuri kukkia.

Viikonloppua vietettiinkin neljään pekkaan, sillä tytär ja tyttärentytär tulivat kuorman kanssa tänne. Skodasta  purettiin isä-Tatun 1950-60-lukujen vaihteessa hankkima Askon kirjoituspöytä, jonka paikka oli alakerran silloisessa isänkamarissa, jossa oli hänen toimistonsa. Isän kuoltua 1977 meni pari vuotta, ja sitten pöytä matkusti silloiseen kotiimme Turengin Jokitiellä, ja tarkoitus oli tuoda se vanhimman tyttären työpöydäksi. Pöytä tuli Pentti-veljeni keltaisella farmari-Volvolla, ja hänen kymmenvuotias tyttärensä joutui kuulemma istumaan toisessa alakaapissa matkan, kun vanhemmat olivat etupenkillä. Onneksi pöydänkansi laatikoineen sentään oli irroitettavaa laatua. Äitini halusi rakentaa silloin kangaspuut alakertaan, kun hänellä oli noihin aikoihin kovasti intoa raanujen kutomiseen talvella.
Pöytä teki aika kierroksen maailmalla, sillä Jokitieltä se muutti mukanani ensin kerrostaloon Turengissa, ja sitten vuosien jälkeen matkusti Varkauteen, jossa vanhimman tyttären perhe oli saanut oman talon, johon pöytä voitaisin sijoittaa. Mikkelissäkin se ehti olla kahdessa osoitteessa. Tässä huoneessa sen paikka oli alunperin ikkunan edessä, mutta nyt sijoitimme sen liikenteellisesti vähiten haittaavaan kohtaan. Se odottelee tässä mahdollista kunnostusta joskus. Todettiin Annin kanssa, että mainio palapelipöytä saatiin, kunhan valaistus paranee lisälampuilla!