Reikäleipäviikot käsillä

Tänä talvena vesikelit ja kipakat pakkaset ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin. Lämpötilaerot 20-30 astetta... Pelättyä 6-7 viikon pakkasputkea ei vielä ole nähty, vaikka siitä on ollut ihan globaaleja ennusteitakin. Eihän sitä muuten tarvitsisi pelätä, mutta kun sähkön hinta on niin huima, niin rahanmeno kammottaa.

En ota kantaa härkäviikko-käsitteeseen, koska en pidä itseäni enkä sukuani länsisuomalaisena, joilla härkien käyttö vetoeläiminä säilyi pisimpään. Reikäleipäperinne on sen sijaan tuttu, vaikkei meillä tietääkseni koskaan mitään varasto-ortta katon rajassa ollutkaan. (Onhan kuivan reiällisen leivän käsittely helpompaakin kuin reiättömän.)
Reikäleipien teko liittyi meillä aina lauantaipäivään, leivottiin siis kerran viikossa. Kun perheessä on kahdeksan jäsentä, ei juuri muodostu ruokavarastoja. Lauantai siksi, että leivinuuni oli saunan tiloissa, ja samalla tuli viikon kylmillään olleelle saunalle peruslämmitys, jota sitten kiukaan kanssa terästettiin. Sunnuntait olivat todellisia luksuspäiviä, kun oltiin saunapuhtaita ja tuoretta ruokaa oli monta sorttia.

Tämän joulun tervehdykset esillä viimeistä kertaa, nyt aihepiireittäin. Kiitos kaikille! Tonttuaiheet (kissatonttu, nalletonttu) hieman enemmistönä, mutta punatulkkuja tänä vuonna enemmän kuin ennen. Tarkemmin katsoen yksi punatulkkukortti olikin tonttuja puussa keikkumassa kuin linnut... Puolisen kymmentä on itse tehtyjä tai suunniteltuja, kuten ihana Gubbe-kissa edessä vasemmalla.

Jouluajan juhlinta on mennyttä, siirrytään tavalliseen päiväjärjestykseen. Kevätlukukaudella olen ajatellut mennä kansalaisopiston tunneille, ainakin ompeluun. Niin myöhään kuin klo 18-20 olevat tunnit ovat omaa biologista kelloani täysin vastaan, työaikaa olisi mieluimmin kaikki muut ajat ennen klo 16. Silloin, kun kurssitarjontaa oli enemmän, valitsin aina päivätunnit. Kävijät ovat huvenneet, ja kurssin pitäjät ovat päätyneet lakkauttamaan päivärupeamat. Kun en ollut syyslukukaudella iltamenoissa mukana, tuntui aikaa olevan todella ruhtinaallisesti, eikä väsyttänyt minään iltana!

Isoja lintuparvia on riittänyt myös meidän kylällä. Uutisten mukaan pääosa on rastaita, jotka ovat saaneet nyt herkutella koko maassa olevan valtaisan pihlajanmarjasadon takia. Ainakin joissakin parvissa on lyhempipyrstöistä lentäjää, tilheksi sopivan kokoisia. Suuri osa marjoista tulee meidän puutarhassa muuttumaan lannoitteiksi ilman väliportaita, niin paljon on puun juurilla peitettä. Joulukorttien suosima punatulkku ei sensijaan ole vielä esittäytynyt kuin kerran, silloin oli yksi harmaa naaras ruokailemassa.

Netistä osui silmään joku tuttava, jolla arkiviikkokausi alkoi jo eilen, kuvan mukaan matot olivat pihalla tuulettumassa ja lukuisat suomalaiset sulattivat pakastinta... Minulla pakastimen sulatus meni osin hieman edemmäs, kun eilen huomasin, että arkkupakastin oli lähes jäätön.

Jääkaappiyhdistelmä sensijaan sulaa parhaillaan. Kun välillä on naapurin koiria omin luvin juoksemassa, on parasta jättää kylmää vaativa sisus tuulikaappiin, sekin on pakkasen puolista valtakuntaa, ettei tule pissamerkintöjä korien sisältöön. Oman liikenteen takia aamupäivä on paras, kun koiraa ei viedä ulos muutamaan tuntiin aamulenkkien ja ruokailun jälkeen.

Parissa tunnissa jäähdytysritilät ovat sulaneet, joten yläosan eli jääkaapin tavaroista ei tarvitse kantaa huolta, kyllä ne jonkun tunnin sähkökatkoksesta selviävät. Meillä pidempiä sellaisia ei ole juuri myräköiden yhteydessä esiintynyt, KKS-energia katselee aika huolellisesti jo ennakkoon linjojaan, meidänkin kylällä tänä syksynä tuossa naapurillani rajaviivaa miehittävä vaahtera- ja saarnirivi sai menettää latvojaan. Tai siis minun mielestäni puut ovat naapurin tontilla selkeästi, mutta pitäisi kysäistä heidänkin näkökantaansa?

Pakastimen sulatus on paitsi tarpeellista myös hyödyllistä, koska tulee katsottua, mitä kaikkea sinne on onnistunut piilottamaan. Viime aikoina ei ole tullut vastaan mitään outoa, kuten joku aika sitten, kun kadonneet silmälasini löytyivät arkkupakastimen pohjalta....

Parit miestensukat ja kaulahuivit jo ehtivät lähteä omistajilleen "myöhästyneinä joululahjoina".

Kun Tella on seuralaisena, hän huolehtii, että sukan kutomista piisaa. Koira on täysin tyytyväinen aikaansaannoksiinsa, kun istun kutimen kanssa sohvan nurkalle ja koira lojahtaa valtaamaan lopun osan istuimesta, myös selän takana. Niinpä sukkia ja muuta neuletta on tullut joulun jälkeenkin jo jonkinmoinen keko, vaikka joulunaika pienensi varastot melko vähiin. Ihmeen vähän koira sotkeutuu lattialla olevien kerien lankoihin, vaikka välillä siinä pyöriikin, pitäähän tuon tuosta mennä lattialle kunnolla kyljelleen, että ruoto oikenee.

Hurttaloimi on talvivaate, siinä on kaula-aukko ja selkä- ja mahakappaleet sen kahtapuolta..

Kun "palvelusväki" on jatkuvasti koiran saatavilla, on sen mielestä ihan ok, että syödään kunnolla pari kertaa päivässä, ja lisäksi vielä tippa ruokaa silloin, kun minulla on ateriointi meneillään. Niinpä ulkoilureisujakin on tiuhemmin, varsinkin iltapäivän-illansuun tienoissa, kun koira on muutenkin aktiivisimmillaan. Talviajan takki menee mieluusti päälle!

No tää on nähty

Tokaisu tuli mieleeni tänään, kun kiipesimme aamulenkkiä vettä valuvalla Kappelintiellä Tellan kanssa. Olin ollut hieman ihmeissäni aamulla, kun odotetun päivän valkenemisen tilalle yhdeksän maissa saimmekin päivän pimentymisen! Saderintaman paksu pilvimattoreuna siinä valtasi taivaan lännestä päin.

Mieleenjuolahdus tuli siitä, että Tella katseli jo mennessä aika nihkeänä odottavaa taivalta, kiirettä ei ollut minnekään. Sadetta pitävä takki oli kyllä hänellä niskassa, mutta tietysti varpaat ja pää kastuivat. Kun olimme päässeet mäen ylätasolle parkkipaikalle, aukeni vastaan kiiltävän jään ja veden valtakunta, ja sen syrjässä maastossa vettä hyllyvät lumipeitteen rippeet. Tella kääntyi takaisin, kaikki oli nähty.
Samaa ajattelin aamulla poistaessani osan joulun virittelystä, joululiinoista ja led-valoista. Nähty on, siirrytään muuhun. Toki jouluksi tulleet kukat vielä jaksavat hyvin, mutta kasvit ovatkin aina olleet eri asia!

Sanonta ei ole oma keksimäni, sen kuulin asuessani muutamia vuosia 1960-luvun alussa Sysmän Rapalassa, jonne oli sijoitettu paljon iloista siirtoväkeä. Oravikydön nuorisoseuran (seurasi mukana lähtöpaikasta Vuoksenrannasta) illanistujaisissa tapasin heistä useimmat, mm. sisarukset Virolaisen Toinin, Esterin ja Unton äiteineen, joiden koti oli Päijänteen Enostenlahden pohjukassa, aika lähellä Rapalan koulua, jossa itse asuin. Lausuma on peräisin Toinin suusta, joka aika pian lopetti jahkailut jostain turhasta, ja siirryttiin "kirjassa seuraavalle lehdelle". Se oli mielestäni erittäin hyvä elämänasenne, mennyttä ei kannata haikailla, vaan katsoa eteenpäin ja löytää uusia järkeviä vaihtoehtoja.

Kylän väki oli lisääntynyt moninkertaisesti siirtoväen asutuksen myötä, sillä niemessä oli ennestään Anni Waldenin valtakunta, Rapalan kartano alustalaisineen, vain muutama pientila muusta syystä, kuten Nuuttilat niemen kärkimailla ja Nurmirannan Toivo perheineen mäen syrjässä lähellä Enostenlahtea. Toivon perheeseen tutustuin, koska hän oli koulun johtokunnan puheenjohtaja. Uusien asukkaiden tultua oli kylään saatu myös tieyhteys, aikaisemmin Rapala hoiti yhteyttä vesiteitse. Kartanolla oli oma laivalaiturikin Päijänteen yhteysaluksille.

Kylässä oli useampia Virolainen-nimisiä perheitä, mm. Oskarin kolmen sukupolven perhe. Heiltä hain päivittäin maitokannuni. Myös nuoriemäntä Elna tuli kernaasti iltakylään, ettei tarvinnut ihan yksin istuksia. Sitä kautta tulin pian tutuksi muunkin kylänväen kanssa. Maurin viikot kuluivat Heinolan seminaarissa.
Oskarin tilaa vastapäätä maantien toisella puolen oli kartanon metsänhoitaja Keskinen, jonka vaimo Esteri piti kotonaan pientä kauppaa ja hoiti myös postitoimistoa. Tuli siis liikuttua tuo vajaan kilometrin matka useimpina päivinä, maidonhaku, posti ja kauppa hoituivat samalla reisulla. Ensimmäisenä keväänä perheemme kasvoi Helena-tyttärellä, joten oli mukava, että tämä päivittäinen matka ei ollut pidempi, kun vauvanvaunut tulivat mukaan kuvioihin.

Vauvanvaunut tulivat lainaan kartanon tilanhoitajan perheeltä Ala-Tuuhoselta, joilla oma tytär Anna-Maija oli jo kasvanut vaunu-iästä ulos. Perheen isä Esko, jolla oli japanilainen henkilöauto Isuzu, oli myös hyvin ystävällinen antamaan kyytiä, jos joskus sellaista yllättäen tarvittiin. Myös perheen äidillä Inkerillä oli ajokortti, mutta hän olikin Hämeenlinnasta kotoisin! Olihan meillä omakin kulkuneuvo, nimittäin Zundapp-mopedi, jolla sopi huristella kirkolle (22 km) tai maantienvarteen (12 km). Kun vauva tuli, omat ajeluni vähenivät kovasti, sillä en uskaltanut edes ajatella matkailua lapsen kanssa sellaisella pelillä.

Lähellä asui myös Väinö Virolainen perheineen, ja hänen kanssaan teimme 1960-luvun aikana myös rantatonttikaupan Päijänteen Kaitaniemestä, jonne johti lyhyt tie Virolaisen maitolaiturin syrjästä. Se oli Väinön lehmilaidunta, ja naapuriksi rantamökillä osoittautui Elsa Turakaisen perheen loma-asunto.

Tuosta rannasta tulikin sitten moneksi vuodeksi projekteja, sillä ensin tehtiin yhteinen mökki mieheni vanhempien kanssa, mutta se osoittautui vähemmän toimivaksi ratkaisuksi, meille olisi ollut tärkeää viettää pidempikin aika mökillä kesäisin, kun asuimme alkuun vuokra-asunnoissa. Mutta mökille oli muitakin tulijoita vierailemaan, joten kolkuteltiin toisenkin kerran Virolaisen Väinön ovea ja hankittiin vierestä uusi mökkipaikka omiin nimiimme. Kesämme kuluivat 1980-luvun alkuun asti Sysmän maisemissa. Sitten oli aika tuumia: Tää on nähty.

Väinön maitolaiturin kohtaan tuli monen kilometrin metsäpolku niemen keskiosista Huhtjärveltä, siellä väkeä asui kuin piilopirteissä. Rapalasta katsottuna heidän kotinsa olivat tosi syrjässä, mutta heiltä päästiin tietä myöten länteen, Asikkalan maantielle. Lähin kansakoulu oli kuitenkin Rapalassa, joten sekä Vuorisen että Laurilan lapset taivalsivat tuon 6-7 km:n matkan polkua kouluun päivittäin. Oli siinä tulemista, vaikka talvisaikaan olikin apuna sukset. Kunta antoi niihin aikoihin vähävaraisille pitkämatkaisille avuksi mm. jalkineita. Ne olivat aina kuitenkin vain kumisaappaita, joten huonoja talvijalkineiksi!

Katselin äsken netistä, että Vuoksenrannan Virolaisten sukukirjan julkistaminen oli ollut Sysmän kunnantalolla 2005, siinä kirjassa on n. 1500 Virolainen-sukunimeä omaavaa ja muita lisäksi! Kirjan toimittaja oli Ari Virolainen. Yhtenä sukututkijana mainittiin Erkki Virolainen (jonka poika Ari on). Erkki-nimisiä oli kaksikin alempaa polvea Oskari Virolaisen perheessä, setä-Erkki ja Oskarin pojan Olavin poika, joka kävi alakoulua minun aikanani siinä Rapalan koulussa. Ties vaikka tämä sukututkija olisi tuo alakoululainen, joka nykyisin lienee n. 60-vuotias... Sukukirjassa mainittiin, että kylällä asuneet Teperit olivat myös sitä sukua. Siirtoväkeen kuuluivat myös Ruposet, ja heidätkin sukukirjassa mainitaan, lähes 400 henkeä heitäkin.

Tie Rapalaan ei ollut kaksinen, mutta kuitenkin suurimman osan vuotta ajokelpoinen, ja sillä liikennöi jopa pari bussivuoroakin päivittäin. Keväinen ja syksyinen kelirikkoaika muutti kuitenkin mm. Enostenlahden kohdalla tien savipelloksi, josta ei juuri pienellä ajokilla selvitty. Siinä oli pohjaveden uoma aika lähellä maanpintaa, vettä tuli kallioisesta maastosta. Liekö ollut lähdekin lähellä? Nelivetoautoja ei silloin ollut, moni oli takavetoinen, niin että auto meni minne sattui liukkaalla savitiellä. Muutaman kerran olin siinä itsekin kellahtanut savivellissä uimaan mopokyydillä liikkuessa. Helena kävi tutustumassa varhaislapsuutensa maisemiin hiljattain.

Koulu oli ns. supistettu, eli opettajia vain yksi, ja lapset vuorottelivat vuoden mittaan. Elokuun alusta tulivat kouluun 1-3 luokkalaiset, ja syyskuussa sitten ylemmät luokat 4-7. Alakoululaiset nähtiin koko pimeämmän ajan vain lauantaisin, joka oli heidän koulupäivänsä. Silloin yläkoululaiset taas olivat kotona. Tätä menoa jatkui aina toukokuulle asti, jolloin yläkoulun päivät tulivat täyteen, ja alakoululaiset tulivat jokapäiväiseen työhön, ja niin mentiin juhannukseen asti, että heille määritellyt 90 koulupäivää tulivat täyteen. Tein siinä kylässä opetustyötä 3 vuotta, sitten oli aika siirtyä eteenpäin. Tää oli nähty. Aloin biologian opiskelijan taipaleen.

Tulevien aikojen tuumailua

Vuoden vaihtuessa on monesti tullut tehtyä päätöksiä, jotka sitten toteutuvat aikanaan. Enkä puhu mistään uuden vuoden lupauksista, mutta iltojen pimetessä ja ulkoaskartelun vähetessä tulee aikaa ajatella esim. huushollin toimivuutta.
Viimeisimpiä tällaisia isoja projekteja vuoden vaihteen tuumailusta ovat olleet muuttoni taloon ja sitä edeltänyt remontointi 2005, sitten ikkunaremontti 2010 ja autonvaihto 2012. Kohta on aika edetä seuraavaan "osastoon".

Taloon muuton yhteydessä tehtiin valmistavia toimenpiteitä asuinkerroksessa olevan suihkutilan aikaansaamiseksi erottamalla osa tuvasta väliseinällä, mutta luovuin suunnitelman toteuttamisesta, kun näytti siltä, että tupa pienenee liikaa. Tämä nykyinen työhuoneosasto olisi kadonnut. Pesutilaa varten tehdyt sähkötyöt siirrettiin hirsiseinän läpi eteisen puolelle, josko pesutila sitten sinne joskus.

Tähän eteistilaan, n. 2x2 m on  2005 alustavasti varattu tila peseytymiselle. Nythän se on eteisen lisäsiipeä. Ikkuna länteen on keskellä seinää, ja sen takia ei tarjolla olevia suihkukaappiratkaisuja voi sijoittaa sille puolelle, kun seinätila jää naftiin 70 cm:iin. Myös huonekorkeus on liian vähäinen suihkukaapeille. Suihkuseinäkkeitä sen sijaan saa ainakin yhdeltä toimittajalta halutun korkuisina. Pesutorni mahtuisi korkeuden puolesta tähänkin tilaan, mutta lattiaa pitäisi vahvistaa. No samalla sen tekisi, kun putkia laittelisi ja pitäisi lisätä eristettä lattian alle niiden takia.

Tyttärien jouluvierailun yhteydessä alettiin taas keskustella asuinkerroksen suihkutilasta, ja löydettiinkin monia uusia näkökulmia aiheeseen. Niinpä olen häärinyt viime aikoina eteisessä mittanauha kädessä katsomassa, miten netistä löytyvä vesikaluste-tarjonta mallaisi siihen. Ei oikein hyvin, tila on ainakin 10 cm matalampi kuin tarjolla olevat suihkukaapit. Pitää siis rakentaa suihkutusta kestävät seinät ja ilmanvaihto.

Mutta yhtä asiaa en jouluruokien saatteleman keskustelun mausteeksi muistanutkaan puhua, nimittäin harmaavesiviemäröintiä, ja muutkaan eivät sitä tiedostaneet, kun eivät ole sellaisissa taloissa eläneet. Tässä talossahan sellainen on ollut jo alkujaan (1930-luvulta), sillä pohjakerroksen saunan/suihkun ja pyykinpesun vedet imeytyvät omalla järjestelmällään puutarhalle. Puutarhamaata on paljon, sinne vedet ovat mahtuneet hyvin eikä niitä ole näkynyt.

Nykyisissä haja-asutusalueen rakennusmääräyksissä se on myös tullut sallituksi, eli vain vessanpytyn tuotteet pitää erottaa muusta talon tuottamasta jätevedestä, tiski-ja suihkuvesistä, jotka ovat harmaavesiä ja kelpaavat imeytettäväksi asuintontilla. Vessantuotteet menevät meillä 1960-luvun ratkaisuun eli sakokaivoon, jonne myös keittiön jätevedet on johdettu. Sen tyhjennyksestä huolehtii Gaggaro-yrittäjä, joka syksyisin kurvaa jäteautollaan sakokaivon tyhjennykseen.

Nykyisen jätevesilain mukaan vanhoista sakokaivoista pitäisi luopua. Mitä seuraavat hallitukset sitten päättävät, pitääkö sakokaivo vaihtaa omaan puhdistamoon / yhtenään tyhjennettävään umpipussiin vai mennäänkö vanhoilla? Kun kuulun ns. iäkkäisiin, olen viimeisessä ryhmässä siirtymävaihetta. Oman kunnan lähiajan suunnitelmiin ei kuulu tehdä jätevesiverkostoa kirkonkylän vanhaan osaan, vaikka sellainen uusimmassa "kaupunginosassa" Sorronniemessä onkin.

Jos nyt tuohon eteisen puolelle tehtäisiin peseytymistila, sen vedet voisi johtaa vanhaan harmaavesien järjestelmään, joka olisikin helpohko juttu, tarvitsisi vain porata aukkoa, josta pienehkö putki kulkisi pohjakerroksen seinämää pitkin alas lattianrajaan ja siitä lattiakaivoon, kuten sinne nytkin menee pesukoneen poistoputki. Pesukonekaan ei tarvitsisi isoa viemäriputkea. Kannattaako sitten siihen tilaan enää vetää vessanpyttyä, joka vaatisi toisenlaisen viemäröinnin?

Tapaninpäivän kuva ikkunasta kertoo, että tämä kulma arboretumia kasvaa jo täysikorkuista puuta. Polttopuun tuotantoakin... Yleensä puita ei lannoiteta, mutta nykyisin rinnettä kostuttaa naapurista tuleva vesioja Grand Canyon, jossa on mukana heidän harmaavesiään  ravinteineen, jotka valuvat tuija-alueelle lähellä maanpintaa.

Katselin nettisivuilta, mitä kuuluu nykyajan kuivakäymälöille. Varsinkin sähkövessa Cinderella on kiinnostava, kun tulee vain mitätön määrä tuhkaa. En ole kuitenkaan nähnyt markkinoilla tähän vessatyyppiin tarkoitettuja vesitiiviitä pusseja, uusi tarvittaisiin joka käyttökerralla. Mitähän siinä pissalle tapahtuu? Joissakin ohjeissa (eri merkki) on maininta, että ilmanvaihtoputken tulee olla muovia, kun poistokaasuissa on joitain (happamia?) yhdisteitä. Meillähän on tiilipiipun yhteydessä oleva ilmanvaihtohormi.

Kemiallisista vessoista on jäänyt mieleen kamala hajusinfonia, ostettiin sellainen aikoinaan 1970-luvulla Sysmän kesämökille, kun anopilla oli hankalampia vuosia lonkan tekonivelineen. Ja tiedättehän nuo siirrettävät siniset kopit yleisötilaisuuksien "vetonauloina", kuten meidän kesäteatterin tarpeisiin on muutamana vuonna ollut tarjona.

On myös vaikea hahmottaa kuivakäymälää (malli keräävä säiliö) meidän tiloihin, kun talo on rinnetontilla. Säiliö ei ainakaan mahdu asuinkerrokseen. Kuivikevarastokin pitäisi olla käden ulottuvilla. Korkeintaan pohjakerroksen isompiin tiloihin sellaisen voisi saada mahtumaan. Kun talossa on vain yksi vessa tätä nykyä, tulevan remontin ajaksi pitäisi vuokrata joku tönö toimittelua varten alapihalle tai varustaa pohjakerros omalla laitoksella ennen remonttia.....

Pitkän päälle vedetön vessa olisi paras ratkaisu. Harmi, kun kuivakäymälät eivät ymmärtääkseni ole vuosien kuluessa kehittyneet soveltuviksi asuintaloihin, niiden hyvä paikka on syntynyt mökkien ulkohuusseihin. Jos kunnollisia sellaisia olisi, vaikka en tiedä? Erottelevat vessat johtavat nesteet viemäriin tai muuhun nestesäiliöön.

Tule meille Tuomas kulta, tuopa joulu tullessasi

Nostin laatikosta sorvatun visakoivun palan eli joulukuusen pöydälle ja joulutähden Agri-Marketista, tuli tehtyä joulu. Maksaruohon taimet voivat pulskasti kahdessa ruukussa.

Tänään onkin Tuomaanpäivä. Vanhojen sananlaskujen mukaan siitä alkaa joulu aika ja päättyy Nuutinpäivään lähellä tammikuun puolta väliä. Alkamassa siis on jonkinlainen pimeän katkaisuhoidon aika...

Vanhin tiedetty esiäitimme (äitini äidin linjassa) Espoosta on 1700-luvun puolivälissä syntynyt Riitta Tuomaantytär, ja kun Mikko oli tutkinut asiakirjoja, selvisi, että sillä alueella oli kaksi Tuomasta, molemmat olivat tulleet Virosta. Toinen rengiksi (31 v), Matinkylän kartanoon, toinen (20 v.) kalastajaksi. Milloin olivat tulleet ja oliko esiäitikin tullut mukana, ei ole vielä selvillä. Nämä Tuomaat, olipa heistä sitten kumpi tahansa esi-isä, eivät tuoneet joulua vaan geeninsä tänne jakoon. Vietetään siis tätä päivää heidänkin muistokseen.

Auringonnoususta on jo melkein tunti, taivas melkein valkeana, mutta hämärä vielä viipyy maanpinnassa. Eikä aurinko keskipäivälläkään ole juuri puunlatvoja korkeammalla. Kuva on otettu 10.00, siis äsken.

Googlen mukaan tänään on talvipäivänseisaus, mutta almanakassa se on merkitty vasta huomiseksi. Olipa nyt kumpi tahansa näistä, niin tilanne on sama, keskellä synkintä pimeää aikaa. Google katsoo asiaa varmaan jonkun muun pituuspiirin mukaan kuin meidän, eli H-hetki sijoittuu yön ajalle. Molempina päivinä on kalenterin mukaan yhtä pitkä pimeän aika, se on klo 15.15. - 9.24 välillä, eli siis valoisaa aikaa on tänään ja huomenna vajaat 6 tuntia.

On sentään juuri tänään ollut ihan selkeätä aamuyöstä, tuulee ja ollaan 1,5 astetta pakkasen puolella. Nähtiin Tellan kanssa aamulenkillä Venus-tähtikin. Jalkaan piti panna jarrunastat, ettei käy yllätyksiä. Tellan mielestä oli just sopivaa lähteä aamulenkille klo 7.40 maissa, ja yhtä autoa lukuunottamatta olimmekin ainoat aamukulkijat kylällä. Koira on tullut jo vanhemmaksi, sitä ei kiinnosta mennä kovinkaan pitkälle ja se rupeaa katselemaan taakseen, josko minut kenkäni kääntyisivät kohta paluusuuntaan.

Idän puolen suuntaan ja tänään samaan kellonaikaan...

Eilenkin oli niin vähän pilviä, että päästiin ennen iltaa katselemaan auringonvaloa puiden latvojen tasalta. Olikin melko harvinaisia vieraita aurinkoa katselemassa, kun suvun nuorin, Ben 2 v. tuli isomummilaan joulua tuomaan. Oli siinä sitten monta syliä pojalle tarjona, kun meitä aikuisia oli neljä yhteensä! Mutta vain Tella sai Beniltä pusumoiskaukset....  Ja kamera asui tietysti koko vierailun ajan piilossa.

Pulkkakeliä ei kylällä ollut, joten päivälenkki mentiin jalan, eikä pikkumies pitkiä matkoja liukkaalla tiellä varsinkaan jaksa. Hangessa olisikin Benin mielestä ollut mukavampi mennä, mutta noin pienelle saappaalle jo kymmenen sentin hankikin vie paljon energiaa.
Yhden vajaan vuorokauden reisu kesti, sillä takaisinpaluu oli jo eilen. Keli oli onneksi kuivempi eilen kuin edellisiltana tullessa.

Kun poislähtevien auto oli pimeän tultua lähtenyt ja jäimme koiran kanssa kaksin, oli tällä paljon asiaa koko illan. Tietysti namipaloja piti olla useampia, kun kerran just oltiin tavattu! Erityisen ilahtunut se oli tilanteesta, että laitoin puhtaan lakanan vierashuoneen leveään sänkyyn ja vein sinne omat vuodetarpeeni, tyynyn ja peiton. Sehän tiesi koiralle ihanaa autuutta sängyssä minkään estämättä, ja ilta kuluikin sen tullessa vähän päästä katsomaan, josko olisin jo aikeissa tulla hänen kanssaan köllöttelemään... Hieman sain koiran ajatuksia muualle aloittamalla parin koneellisen verran pyykkikierrosta, siinä riitti seurailemista pohjakerroksen ja asuinkerroksen väliä. Tänäänkin sitä hommaa jatketaan.

Joulun viihdykkeeksi oli Novita keksinyt Polkka-langasta uuden iloisen väriyhdistelmän, jota piti eilen illalla tietysti kokeilla sukaksi. Toisena on hyvin vaaleanharmaata Impivaara-lankaa.

Kuvassa Wilma äiti-Helenan sylissä 2010. Kuva on talletettu Raijan ja Ronin syysvierailun aikaan.

Tasan kolme vuotta sitten oli meillä murheen päivä, kun vanhimman koiran Wilman päivät tulivat loppuun. Silloin oli vielä lumeton ja sula maa, joten koiran nukkumasija tuli puutarhaan, mustaherukkapensaan antamaan paikkaan. Olin sinä syksynä ottanut alapuutarhalta pois koko rivin Elsan ja Tatun aikoinaan (ehkä 1950-luvulla) istuttamia pensaita, joista ei enää millään nuorennuskonsteilla tullut satoa tuottavia. Tilalle olin hankkinut kuusi kuusentainta, jotka oli istutettu samoin syksyllä.

Koko koirakunta vielä koossa, kuva on talletettu 14 01 2011. Odotellaan ulosmenoa... Vuoden päästä oli vain yksi koira jäljellä.

Wilman hauta otti paikan lähellä maantietä ja ajaninkuusta, joka on nyt jo yli metrin korkuinen.
Paria viikkoa myöhemmin, juuri uuden vuoden vaihduttua arkeen tuoni kutsui myös toiseksi vanhimman Tiitun, jonka haudan lähellä kasvaa okakuusi. Se on hidaskasvuisempi, kaikki kolme sen lajin puuta ovat alle puolimetrisiä vielä.

Kävin viikolla verryttelemässä vanhoja muistoja Lahdessa, jossa kävin lukion 1952-1955. Kuljin jopa samoja katujakin kuin noina kouluvuosina, Kaupungintalolta alas kohti keskustaa, kaksi tai kolme kertaa päivässä, sillä lukujärjestyksessä oli paljon aukkoja eli hyppytunteja. Osa niistä selittyi sillä, että ruokailua ei ollut koulussa, vaan käytiin kotona välipalalla, mutta tiloja ja opettajia oli vähemmän sen aikaiseen oppilasmäärään nähden. Melkein kaikista maalaiskunnista Lahden ympäristössä tultiin oppikouluun kaupunkiin, viimeistään lukiota varten. Koulupäivät olivat yleensä klo 8-17 välissä, ja silloinhan koulupäivä oli myös lauantai.

Tämän reisun pääasia oli kyllä proosallisempi, sillä kohteena oli ihotautilääkärin vastaanotto... Hoitotoimenpiteitä on luvassa, kaikki muutokset naamalla eivät menneet ikääntymisen piikkiin.

Loppuvuoden puuhia

Onnittelukukaksi valitsin viime heinäkuun puolivälin kukan jalopähkämöstä, joka siinä paikassa on nyt ensimmäistä vuottaan kasvamassa. Edellinen sijoituspaikka kävi ahtaaksi...

Tänään on Annin nimipäivä, siis onnitteluni sekä tyttärentyttärelle että muille Anneille, Annukoille ja Anneleille!

Eipä vuodenlopun pakkopuuhia eläkeläiselle juuri kerry, kun ei tarvitse tehdä inventaariota, tilinpäätöstä eikä juuri toimintasuunnitelmaakaan uudelle "toimikaudelle". Ja kun niitä ei ole, ei tarvitse keksiä korvikeluontoisia puuhiakaan niiden asemasta. Voi elää kuten ennenkin. Kalenterin joulukuun kukko (kana?) on kyllä malliksi oikein tarmokkaan näköinen. Mutta kun on vain märkiä ilmoja, ei pääse puuhailemaan edes mattoja pihalle tuulettumaan. Mistäpäs sitä roskaakaan niin sanottavia määriä olisi kertynyt...

Tänä aamuna oli taas nähtävissä ohut lumiräntäkerros viime yön sateen jäljiltä, edellinen eli itsenäisyyspäivän sateen tulos häipyikin lähes loppuun eilisen illan aikana. Ilmat ovat edelleen vain nollan tuntumassa, joten enpä menisi ennustamaan  pitkää ikää tällekään kerrokselle. Kylmempää ei ole nähtävissä ainakaan kymmeneen päivään sääennusteiden mukaan.

Mitä nyt klapivaraston tsekkausta ja pientä siivousta joulun alla, kuten alakerran uunien tuhkaämpärit pihalle. Tuhkat otan vanhaan tapaan tuhkaharjalla ja rikkalapiolla leivinuunista, kun siellä ei ole tuhkalaatikkoa, kuten kiukaan alla.

Viileä aika tuottaa itsessään vähän enemmän askelia, kun lämmitän pohjakerroksen uuneja 2-3 kertaa viikossa. Olen saanut viime viikon aikana muutettua energiaksi Ullan ja Jarin syksyllä ahkeroimat rankakasan klapilaatikot, leivinuunissa ei ole koivuklapeja poltettu kuin syttyvaiheessa.
Onneksi on vielä olemassa työvälineeksi rikkalapio-harjayhdistelmä, sillä saunan lattiaa saa puhdistaa joka lämmityskerralla huolellisesti, ettei viemäriin pääse sinne kuulumatonta materiaalia. Samalla kertaa voi tehdä pientä siivoilua siellä muuallakin, kun rappureisuja tulee useampia. Tulee nähtyä myös säilytystilojen kunto, ettei hiiriä tai myyriä ole päässyt muuttamaan talvihotelliin.

Tella lähti Lohjan kotiinsa sunnuntaina, koira olikin mukava seura alakerran askareilla, kun se kävi varmistamassa joka kohdan missä minäkin, ja jotakin vielä lisääkin. Sukkia on valmistunut melkein suunnitelmien mukaan, enää ei ole montaa paria tekemättä. Sain vaihtaa välillä paksumpiin puikkoihin, kun löytyi kaulahuiviksi aiottuja lankoja.

Loppuviikon vieraiksi tulivat nimittäin Helena ja Hamed, sitä riemua, kun Tella unenpöpperöstään tajusi, ketkä tulivat lauantain räntäsadematkailun seasta sisään ovesta! Ajokeli oli huono, ja Kausalan ja kirkonkylän välillä oli yksi epäonninen päätynyt ojan pohjalle.
Koiran pitikin olla sitten tarkkana kaiken aikaa, että Helena ei hävinnyt näköpiiristä! Tuli katsottua sitten ihan neljän silmäparin voimin itsenäisyyspäivän iltajuhla linnasta. Aika pian Tella pääsi sitten oman mamman kanssa ulkoreisulle. Ja vielä metsäretkellekin sunnuntaina, kun ei enää satanut.

Koiran naama olikin isossa hymyssä, kun poislähdön alkaessa hänet vietiin ensimmäisenä autoon. Tosin tällä vierailujaksolla Tellalla ei ollut parin päivän alkukaihon aikaa, kun tulo tänne tapahtuikin minun kyydissäni Lohjalta, ja se koti jäi tyhjäksi Oskunkin tultua mukaan autoon hetkeksi. No pianhan sitä taas nähdään, kun juhlakausi tulee lähemmäksi.

Jouduin sentään yhteen joulupuuhaan, nimittäin korjaamaan Marja-Leenalta aikoinaan saatua lasityötä, jouluhimmelin korviketta, jossa eräs lenkki oli pettänyt ja työ muuttunut kaksiosaiseksi. Kun kärkipihdit viimeinkin olivat löytyneet loppukesästä (ai ai, autotallista..) ja muistin niiden nykyisen sijoituspaikan, asia oli hetkessä hoidettu.

Joulukorttien pino odottaa pöydällä kirjoittelua, sitä sitten seuraavaksi. Joulukuusi on valaissut pihalla jo kolmisen viikkoa, kun panin lähimpään irlanninkatajaan ledvaloköynnöksen. Siinähän se toimittaa samalla ulkorappujen valaistuksen viran.

Adventin aattona

Adventtiaika alkaa huomenna, ja sen kunniaksi on polkaistu lukuisia jouluajan myyntitapahtumia ja joulukauden avajaisia elettäväksi. Naapurin Päivi on tehnyt pitkää päivää Kausalassa Käsityöläisten puodin tilapäiseksi myyntipaikaksi. Aamuhämärissä voi nähdä valon kajastavan ikkunasta ja seuraavan kerran vasta iltamyöhällä. Täällä kotona on vietetty Tellan kanssa rauhaisia aikoja, kun mikään ulkopuolinen ei ole päässyt järkyttämään Tellan kovin herkkää reviirin puolustustahtoa.

Alkuviikosta ei tuottanut enää paria laukkaa enempää, kun iltahämärissä naapurin kissa suoritti pissatuokiotaan parkkipaikan soraikolla, ja tulimme hänelle yllättäen nurkan takaa. No, onneksi en lentänyt rähmälleen nykäisyn voimasta, kun sille ei tullut lisävetoa seuraavaksi vaihtoehdoksi...

Käsityön ystävä tarkistamassa tilannetta, vieläkö monta paria pitää näpertää. Adventin kunniaksi vaihdettiin tuolien peitot ja entiset heittävät hullunmyllyä parhaillaan pyykkikoneessa.

Viikko sitten saatiin lämpimään maahan kymmenkunta senttiä lunta, mutta sellaisen kohtalo on tavallisesti sulaa pois pikimmiten, niin kävi nytkin. Pitkällinen harvinainen korkeapaine jatkaa vaan olojaan ja elellään pilvisen ja osin tihkusateisen marraskuun lämpimissä keleissä, kun pakkasella käydään vain silloin tällöin, jos silloinkaan. Nythän sitä taas odotellaan koettavaksi. Vaihdoin viikolla takaisin kesäkelin kenkiinkin, kun maa on niin kuivaa, ettei ole lätäkköjä. Maailmalla ennustellaan meille poikkeuksellisen kylmiä aikoja talvella...

Tellan korva on kovin herkkä havaitsemaan vähäkin odottamatonta, ja siitä seuraa aina sarja rauhattomia hetkiä. Esim. jos tuulee ja vaikkapa lumilapio kaatuu pihalla, voi tulla iltaunien menetys ja pako pohjakerroksen ovelle, jossa kaivaudutaan mattokasaan. Samoin jos olen pitänyt ilmalämpöpumpun iltasella päällä ja sitten sammutan sen nukkumaan mennessä, seinän lastulevyt pitävät kutistumisliikettä, josta kuuluu pientä naksetta. Se panee koiran kaapimaan seinää, josko sen takana olisi jotakin, ja parhaassa tapauksessa tullaan seisomaan nukkujan päälle, jotta oltaisiin turvassa. Lintujen katselu on kyllä aina turvallista sängyllä maaten!

Makuuhuoneen ikkunan edessä olevalta tuoliltakin saa hyvin seurattua lintuja, kun sille kiipeää.

Aina kun lähden asioille, ns. "kauppaan", Tella pyytää avaamaan pohjakerroksen oven ja menee sinne turvapaikkaansa. Tosin se ei kauan miellytä, sillä yläkerrasta se yleensä tulee tervehtimään, kun kolistelen tullessa ulko-ovea. Siellä on Ullanhuoneen sängylle tehty mahdollisimman turvallinen tyynypesä, jossa aikaa vietetään. Eilen ripusteltiin jouluvaloja yläkerran huoneiden ikkunoihin aikamme kuluksi, siitä tuli Tellan mielestä sopivaa liikuntaa, kun piti paimentaa jakkaralle kiipeävää mummoa. Välillä voi aina käpertyä sinne tyynyjen joukkoonkin...

Pimeän ajan lähtöviikot

Tellan kuvaruutu: katsellaan lintulaudan tiaisten kisailua. Kaikki kuvat ovat tältä aamulta n. klo 9.

Muutamassa päivässä onkin rasva-siemenpötkylä kaluttu lähes loppuun. Tiaisia on useampi kymmenen, ja pikkuvarpuset päälle. Näyttää siitä joku harakkakin aina nousevan siiville, kun verho heilahtaa.

Päiviteltiin eilen naapuri -Iinan kanssa, että ihmeen hyvä ulkoilusyksy on ollut, kun klassisista syyssateista on ollut tarjona vain rippeitä, eikä ole ollut vielä liukkaita kelejäkään kulkijan riesana. Tosi vähän on satanut, mutta sellaistahan se oli kesäkin, kun länsi-Suomessa saatiin reippaita kuuroja, tänne riitti vain tähteitä, jos sitäkään.

Alkaa kuitenkin olla aika, että vähäkin sade muuttuu kiteiksi ennen lopullista laskeutumista. Näin oli tänäkin aamuna, sillä vaikka ollaan korkeapaineessa, pikkutihkua voi esiintyä. Ulkona olikin seitsemältä jo melko valoisaa, vaikkei valkoista ollutkaan kuin aivan mitättömiä määriä. Ylihuomenna päivän pituus on noin seitsemän tuntia (n. 8.30-15.30), ja lyhimpään päivään on aikaa noin kuukausi. Viikossa päivä lyhenee puolella tunnilla.

Katselin edellisten vuosien blogeista, että yhtä lukuunottamatta on oltu yhtä tummissa maailmoissa marraskuun lopulle asti. Virallinen eli keskiarvoihin perustuva pysyvän lumen tulon aika on joulukuun alkupäivinä täällä etelä-Suomessa. Ollaan aavistuksen verran pakkasen puolella, nyt on -3C, mutta päivällä ehkä hieman vähemmän. Aion käydä rokotustilaisuudessa tänään.

Allakka juhlistaa tätä torstaita ilmoittamalla, että on lasten oikeuksien päivä. Eletään kirkkovuoden viimeisiä viikkoja, sillä ensi pyhä on tuomiosunnuntai, ja sitten seuraava onkin jo adventti.
Onnea vävy Jari, ja kaikki muutkin tunnetut Jarit, tänään on nimipäivä!

Viileää kautta varten on varauduttu suojaamalla tuulikaapin heiluriovien tienoo halkaistulla viltillä, ilman sitä on eteisessä aikamoinen veto ovien tienoissa. Yön ajaksi vielä matto viltin helmojen painoksi, ja koirakin käy yön aikana välillä siinä makoilemassa.

Osikatti-sukkien lisäksi on valmiina punakaalisalaatista innoituksen saanut sukkapari, ja tekeillä on vuoden juures: punajuuri-sukat, joissa on yksivärisenä lankana Novitan Impivaara-lanka ja raitoihin Novitan Polkkaa. Varsinkin joulunalusajat on pyhitetty sukankutimen ääreen. Tella vartioi, että neuletta syntyy, sillä jos juutun liian kauaksi aikaa koneelle, se tulee patistelemaan, että hommiin siitä. Ja kun istahdan sohvannurkkaan, se heti niittautuu kylkeen kiinni ja painaa silmänsä umpeen, kun hänen osuutensa on taas hoidettu.

Kaksivuotinen Soneran erityistarjonta-sopimukseni tuli tiensä päähän, ja alkuviikosta kerittiin laatikkoon piuhat ja lainamodeemi ja reititin, kun Päivi-naapuri tuli tarpeelliseksi rohkaisuavuksi.

Työpöytäkuvana on tällä hetkellä Raijan pihan mehevä Amaranthus...

Ehkä olisin sen itsekin osannut, mutta kun kone ei tunnista sen jälkeen tilaa ja alkaa ihmetellä, pelkäsin, etten keksi sille tarpeeksi tyydyttäviä vastauksia ja juttu jumittuu siihen. Niinpä Päivi varmalla asiantuntemuksellaan tyynnytteli konetta ja taas ollaan kartalla! Itse konekin pääsi taas pöydälle, kun modeemin johto oli oikean mittainen. Ja Soneran paketti on postitettu pois jaloista kuleksimasta.

Päiväkäppäilyjen lisämausteena on kuihtuneiden kukkavarsien katkontaa, joka on Tellan mieleen. Puuhaa riittää onneksi vielä usealle päivälle.

Talviajan sesongin alkajaisiksi olen tehnyt omenapannaria, eli syksyllä väkästettyä löysää omenasosetta on mukana taikinassa. Aika hyvin otti sellainen seos rasvatun paistopellin pintaan kiinni! Pitääpä laittaa seuraava satsi leivinpaperille. Mutta Tellan mielestä saatiin varsin maittava välipala.