Tuulee kuin tunturissa...

Tästä myrskystä ei paljon lumipeite kasvanut omassa pihassa. Rappusilla on sentin kerros, mutta voihan nietoksia olla tien varsissa. 

Koivujen latvat heiluivat ennen kymmentä oikein komeasti, ja oksia lensi. Myös alppikärhön kuivat lehdet alkavat viimein irrota, niitä lepattelee ikkunan ohi ja polkuja pitkin kuin perhosia ikään.

Laina-myrsky saapui eilen illalla läntiseen Suomeen, ja se ehti meille tänne kaakon rajoille aamuksi. Vielä viideltä oli kirkas kuutamo, eikä puissa ollut liikettä, mutta päivän valjetessa alkoi viiman ja tuiskun aika. Onneksi tuuli pyöritellen, se toi havupuissa olleet tykkylumet alas! Kuulemma eilen Norjassa päästiin jopa 50 m/sek tuulennopeuteen, ja se oli tasoltaan hirmumyrskyä. Meillä tämä tuntuu melko tavalliselta talvituuliselta päivältä. Jos ei olisi sunnuntai, matot saisivat mennä tuulettumaan!

Tuijat saivat karistaa taakkansa, ja Elsa-hopeakuusikin on aivan lumeton.

Tuulesta ajatus eteni Lappiin ja Skandinavian pohjoisille rannoille, jossa olen ollut pidempiä aikoja vain pari-kolme kertaa. Pisin aika oli vuoden 1966 heinäkuussa vietetty runsas kaksiviikkoinen opiskeluun liittyvä kasvitieteen retki bussikyydillä ja telttamajoituksella Rovaniemeltä Tenojokea ylös ja edelleen Tromsan kautta Hammerfestiin, josta palattiin Suomen vasenta käsivartta noudattavaa tietä Halti-tunturin nähtyämme takaisin.

Bussissa istui viitisenkymmentä opiskelijaa ja muutama assistentti retken johtajan professori Rauno Ruuhijärven johdolla, joka päätti tutkimuskohteet ja muunkin toiminnan. Hänen alle kouluikäinen poikansa oli päässyt mukaan siihen etupenkille. Lisäksi oli muonitusvastaava, kasvitieteen kirjastoamanuenssi Iiris, kokenut lapinkävijä, joka oli tilannut ruokatavarat ja päätti menun päivittäin.

Kaikki matkan aikana syöty ruoka valmistettiin retkioloissa, joten keittiövuoro lankesi aina muutamalle opiskelijallekin. Itse taisin lyöttäytyä vapaaehtoisesti aamutoimiin, kun aamu-unia ei tuntunut silloinkaan löytyvän. Hommat alkoivat jo kuuden maissa, silloin loihdittiin tarjolle puuroa, kahvia, teetä ja purtavaa, lähinnä näkkäriä ja levitettä ja juustoa, jotka kestivät kuljetusta bussin uumenissa. Lämmin ateria oli säilykelihapurkeista jalostettua, joko perunakeittoa tai hernesoppaa.

Kun päästiin metsänrajan ulkopuolelle, tuuli olikin se tavallisin tervehtijä. Mitä lähemmäs tultiin meren rantaa, sen varmemmin tuuli lujaa. Vessareisut matkan aikana olivat haasteellisia, kun bajamajoja ei oltu keksitty vielä, ja tuskinpa sellaista olisi alettu hinaamaan mukana. Paikka oli siis tien varresta löytyvä sopiva pensaikko... Ettei mennyt samaan pensaaseen toisen kanssa, sai vältettyä sillä, kun katseli, mistä päin tuuli alkoi pyörittää ilmaan kävijän mukaan ottamaaa vessapaperia, eihän siellä paperi kauan paikallaan pysynyt. Käsien pesu hoitui sitten, kun löytyi puro tien varresta. Jos ehdittiin, niin katsottiin jo valmiiksi pysähdys veden lähelle! Pyyhkeitä ei tarvittu, tuuli kuivatti nopeasti. Takapuolen tuuletus paljaalla tunturilakeudella ei sujunut kaikilta ihan ongelmitta muutenkaan, tuli sairastumisiakin.

Majoitus oli armeijalta lainatuissa isoissa teltoissa, joissa ei kylläkään pidetty lämpölähdettä, kun oli olevinaan kesä. Itse asiassa melkein koko ajan syklonit kierivät pohjoisia rantoja viistäen, joten ilma oli koleaa ja lämmitys olisi ollut tarpeen vaatteiden kuivattamiseksi. Kullakin oli jonkinlainen ilmapatja ja makuupussi, niillä piti tulla toimeen.

Pahaksi onneksi oma ilmapatjani (silloinhan ne olivat ns. uimapatjoja) tulppa oli sitä laatua, että ilmat alkoivat hissuksiin karata parin kolmen tunnin nukkumisen jälkeen, ja senhän huomasi viimeistään siitä, että maahan päin oleva kylki alkoi kastua, kun teltan lattialle kertyi kosteutta. Niinpä hiippailin usein valoisaan kesäyöhön ja muitakin kohtalotovereita oli, joten pidimme nuotiota ja teimme aamutoimia hiljakseen. Joskus pyöräytettiin lettutaikina, ja siinä saatiin yllätystä normaaliin aikaan nousijoille, kun oli lettukasa odottamassa!
Joskus käytiin mustikoita poimimassa ja saatiin tehtyä mustikkasoppa aamiaiselle, tai metsästettiin tatteja tunturissa. Sellaisena päivänä olikin sienikastike perunoiden seuraksi. Kun bussi starttasi seuraavalle etapille, me yökukkujat aloimme torkkua lämpimän auton kutsumina!

Edettyämme noin puolimatkaan oli kuitenkin tarpeen saada kuivattelupaikka, sillä teltat ja vaatteet olivat jokseenkin märkiä. Niinpä löydettiin läheltä Tromsaa (tarkemmin muistellen se taisi kyllä olla lähempänä Altaa) ns. suomalaiskylä, jossa asui 1800-luvulla sinne muuttaneiden perheiden jälkeläisiä. Saatiin vuokrattua koulu, ja sen sauna lämpesi telttoja varten. Ensimmäinen kokemukseni Lapin punaisista uusista perunoista tuli sillä pysähdyksellä, kylläpä maistuivat! Kylän väki puhui kyllä suomea, mutta sanavalikoima oli jostain menneisyydestä, esim. meitä naispuolisia kutsuttiin neidoiksi! Olipa kylässä silloin naispulakin jo, kun tyttäret olivat lähteneet kalatehtaisiin Norjan isoihin satamiin. Kosintoja tuli ensi silmäyksellä!

Norjan puolella matkatessa tien varret olivat ihastuttavista kallioista tehtyjä, toisissa kivissä oli niin paljon saviliusketta, että kallio kiilsi hopeisena ja vesi jokiuomissa läikehti sinisenvihreänä. Toisissa kerrokset rakentuivat vuoroon vihreistä, vuoroon suklaanruskeista levyistä. Riitti siinä katsomista! Tunturimaisemat jäivät kuitenkin näkemättä matkan aikana, sillä pilvet riippuivat alhaalla ja tuntui, että eteläsuomalaisilla pusikkoteillä mentiin.

Lähellä Hammerfestiä tie kulki kalasataman ohi, ja siinä muonitusvastaava Iiris oivalsi, että nyt jos koskaan olisi mahdollisuus tuoreeseen kalaan. Mentiinkin kyselemään, ja ennenpitkää autoon viemisinä oli nelisenkymmentä kiloa juuri pyydystettyä turskaa. Se iltaruoan valmistaminen oli yhtä juhlaa, kaikki halusivat tulla avustamaan paistamisessa. Taisi jäädä seuraavaksikin kertaa kalakeiton ainekset. Leirin pystytys olikin ikimuistoinen, sillä Hammerfestissä oli 27 asteen lämpötila! Eihän sitä voinut uskoa todeksi, ja kun teltat olivat pystyssä, kansa sukeutui aurinkoiseen ulkoilmaan vähissä pukimissa. Iloa kesti noin puoli tuntia, sen jälkeen tuuli kääntyi ja ilma palasi kymmenen asteen tienoisiin.

Kotimatkalla tuli sananmukaisesti mahalasku tunturikasvistoon, kun olimme kiipeämässä koivurajan yläpuolella. Rinne koostui litteistä isoista lohkarekivistä, joiden päällä kasvoi kovin kiinnostavia pikku kasveja. Alkoi kuitenkin kuulua kuin ukkosen ääntä, ja kun nosti katseen, näki, että meitä kohti kirmasi monen sadan poron lauma kovaa vauhtia ja lähellä. Siinä jokainen maastoutui niin hyvin kuin sekunnissa taisi, ja pian kohtaus oli ohi. Hyvin porot väistivät, kukaan ei saanut potkuja eikä törmäystä. Valkoiset poron perät vain välähtivät tiuhan koivikon sekaan rinteen alapuolella. Enemmän ehkä jälkeenpäin kammotti ajatus, jos kivet olisivat alkaneet vieriä.

Hammerfestin kala-apaja tulee aina mieleen, kun hankin pakastettua kalaa ja teen paistokala-ruokaa. Kalapuikoista sitä muistoa ei tule, mutta filepakkaukseen sen saa liitetyksi, voi olla että kalalaji on eri. Katsoin X-tra-pakkausta äsken, sen kyljessä sanottiin, että fileissä on joko seiti tai alaskanseiti, ja tämän pakkauksen merkintä B kertoi, että pakkaus oli alaskanseitiä. Mikään ei nyt tänään estänyt muistelemasta pohjoisenmatkaa, oli tuulinen talvipäivä, ja lautasella keitetyt kuoriperunat ja seitipaistikas.

Lumen valtakunnassa ollaan

Helmikuun kukko alkoi kiekua jo viideltä tänä aamuna ulkoilemaan! No enhän kuitenkaan niin pimeällä mennyt, aamutoimissa saa helposti aikaa kulumaan ja kahvit jäähtymään... Heräsin kuitenkin reippaana, että varmaan muistaisin mennä lopettamaan ulkoaskareet. Olin jo illalla miettinyt sahan ja voimasaksien mahdolliset löytöpaikat, että lopetus sujuisi.

Kylläpäs saatiin paksulti lunta viikonvaihteen aikana tulleista pilvistä! Lumipeite kasvoi ehkä 30 cm.llä, niin muhkealta valkoinen peitto nyt näyttää. Katon ränneistä valui kuitenkin sunnuntaista tiistaihin vesinoroa, joten talon alapuolelle muodostui viime yönä jääksi vetäytynyt luistinrata. Kolmen päivän lumenluonti sai siis tänä aamuna jatkokseen hiekoituksen, että rinnepolkuja uskaltaa hipsutella.

Työmaata oli lisää kompostorin tienoilla, se kun sijaitsee kriikunapensaiden lähellä. Ison puun toinen latva oli murtunut ja koko komeus kompostorin niskaan. Eihän siinä muu auttanut, kuin oksasahalla ja voimasaksilla yrittää raivata tiensä tässä viidakossa. Tuosta latvuskasasta saa paljon haketta keväämmällä!
Runkoa en mennyt vielä yrittämään, kun olisi pitänyt kahlata lumessa risukon kiusatessa. Sen ehtii myöhemmin. Kukapa tietää, mitä muuta tälle keväälle on vielä varastossa. Ainakin sähkönjakelu on kokenut kaakkois-Suomessa ongelmia linjoille taipuneiden puiden takia.

Kriikunoiden pikkuoksat ovat mahtavan hyviä tarttumaan toisiina, ja sitten kaadutaan porukalla, kuten 2012 kävi. Melkein kaikki rungot sai silloin  raivata, ei ollut helppo huhtikuu Teemulla niiden kanssa, kun sikinsokin latvuksia oli kekona.

Jäljellä olevien kriikunain latvat ovat tiiviisti lumen kattamia, ja tiuhalta näyttää myös tuomien ja vaahteroiden valtakunta mäellä. Uusi räntämärkä sade, kun edellinenkin nyt jäätyi oksiin kiinni, saa aikaan varmaan muutakin kuin kinoksia. Tietysti ne koreansyreenit maantienvarressa olivat aivan luokilla...

Pation talvipolku

Lintulaudan salpa

Linnuilla on edelleen ollut suuren syömisen aikaa. Vanhan keinun orressa riippuvat rasvapötkylät hupenevat nopeasti, joten sinnekin pitää tehdä polkua. No, sitä myöten maaliskuussa nuohoojakin kipittelee katolle. Pation ilme on aika hyinen!
Naakat (vai oravako?)ovat niin ovelia, että osaavat vetää ruokinta-astian kattoa pitävän haan pois, että pääsee syömään suuresta astiasta! Onneksi löytyi kiemurainen ripustuslenkki keittiöstä, jonka pujotin samaan reikään ja vielä nippusiteellä kiinni toisiinsa.  Kansi on pysynyt paikoillaan jo viikkoja ruokien lisäämisten välillä.

Auto on varmaan tyytyväinen, kun sille on tulossa lumesta korkeat seinät ympärilleen, kuin igluksi. Eivät nämä vielä vedä vertaa esim. 2012 määrälle, mutta hyvää vauhtia otetaan kiriä.

Ja mitähän tykkää etupihan kukkapenkki, talventörröttäjät ovat enää muistoa hangen alla..

Papulanruusu-aita on nyt kykytestissä, kaatuako vai ei? Lumitalvien pelossa olen alkanut leikata sen latvat syksyllä melko vähäisiksi, mutta kyllä rippeisiinkin lunta saa tarttumaan

Arkiaskareita

Onkin aamulla käännetty helmikuun sivu kalenterista! Onnea Riitanpäivää viettäville! Pian talvi tästä saadaan taputeltua, kun valoisuus lisääntyy monen minuutin päivävauhdilla. Tänään on jo noin kahdeksan tuntia päivällä mittaa. Jos joskus harvoin on ohuempaa pilveä, päivän pituuden voi hyvin huomata. Runebergintorttujen leivontaakin pitää alkaa harkita...

Tuntuu ihan oikealta talvelta, kun saa mennä lumitöihin. Viime talvena oli kuin maailma pois raiteiltaan, kun lapiota ei päässyt ulkoiluttamaan kuin harvan kerran. Johan siinä alkoivat kyljet paaristua, kun ei ollut tavallisia talvivoimistelun huveja. Ensimmäiset kolme kuvaa ovat perjantaipäivän satoa.

Nyt onkin ollut aihetta kulkea pihalla lapiota työnnellen lähes joka päivä. Voihan olla, että tänään tehdään toisetkin lumityöt, kun taivaalta tippuu lumineulasia jatkuvasti. Tämän kertaisia lumihiutaleita ei kovin usein pääse näkemään, ovat kuin ohuita tikkuja tullessaan nollan asteen tietämillä maahan. Aamulla oli vajaan kymmenen sentin kerrokset käsiteltäväksi. Vaikka tässä ei suoraa vesisadetta ole tullutkaan, maa on silti polun pohjalla hieman kosteaa.

Sisäpuuhat jatkavat hyväksi opittua rataa sukankutimen seurassa, lankavakka pullistelee vielä pitkään paksumpia keskitalven sukkien lankoja. Toinen keko kuvassa kuuluu ompelukerhon askareisiin, sillä olen taas alkanut ottaa ryhtiä siihenkin puoleen. Uusia saumureitakin näytti käsityöluokassa olevan ihan jonossa. Se on mukavaa, kun ei tarvitse koko ajan vaihdella lankoja niihin, sillä nyt on eri saumureissa vaaleita ja tummia huolittelulankoja.

Ostin ennen joulua fleeceä tehdä lisää pitkiä kääriytymistakkeja yöpaidan päälle pantavaksi, kun lämpimistä peitoista kuoriutuu aamuun. Pian Iittiin muutettuani oli aihetta tehdä ensimmäinen, joka on ihan hyvä edelleenkin, mutta vieraana pyörähtäviäkin saa ajatella. Ompelin silloin 2006 takin myös Marja-Leenalle, joka toi violettia paksua  fleeceä käärön tullessaan kerran kyläilemään.

Takkiprojektin lisäksi pitää tehdä flanellisia talviyöpaitoja, kun amerikanreisulla ei tavarataloista löytynyt yhtään kappaletta. Kun tämän viikon oppitunnit oli peruttu, ehdin perjantaina leikkelemään flanellit palasiksi...

Näin kevätpuolella ei sukkatöissä ole niin kiire, kun paketin saajia on sopivan harvassa, parin-kolmen viikon välein. Juuri nyt on menossa mustikka- ja mansikkasukkien teko, neljä pakettia on jo saanut omistajansa, kaksi niistä oli myöhästyneitä joululahjoja, ja sen jälkeen on syntymäpäivien juhliminen ollut aiheena.

Rikkoutunut sängyn päädyn seinälle pantava lukulamppu ei ole löytänyt uutta korvaavaa tuotetta toistaiseksi. Robin Hoodista löytyi sen sijaan 17 euron hintainen led-lamppu, joka pääsi entisen loisteputki-työlampun tilalle. Sain hankittua peräti kaksi sellaista, toisen tähän konepöydän tilaan ja toisen käsityövaloksi sohvan nurkalle.

Loisteputkilamput olivatkin palvelleet toistakymmentä vuotta, jotkut kauemminkin. Uuden lampun sähkönkulutus on minimaalista, sen voi huomata siitä, että mikään kohta lampussa ei kuumene hiventäkään käytössä, vaikka muuntajahan siinä pitää olla, kun seinästä tulee 220 v jännitteellä virtaa. Lampun varsi on taipuisaa mihin suuntaan vaan ja yli 60 cm pitkä, se juuri ja juuri riittää tarpeisiin.

Jos suunnitelmat pitävät paikkansa, aion poiketa parin viikon päästä Turengissa, jossa lamppuja voisi metsästää tutussa sähkötavarain liikkeessä. Loppupuoli kuukaudesta pitääkin olla enemmän sisätiloissa, kun nenänvarresta löytynyt roso saa valohoitoa...

Valoa päin

On päästy jo yli 7 tunnin aurinkoaikaan, ja tänään sen voi ehkä omin silminkin havaita, kun pilvien määrä on kovasti pienentynyt. Heikinpäivä oli eilen, talven selkä taittui. Onnea jälkikäteen Heikeille ja Henriikalle! Päivän aurinkoaikaan tulee nyt lisäystä 4-5 minuuttia. Utsjoellakin on tänään jo 2,5 h päivä, siellähän kaamos saatiin tyrkättyä historiaan viime perjantaina. Ensimmäiset 3 kuvaa ovat tältä aamulta n. klo 10.10, loput eilen otettuja.

Vielä eilen tehtiin lumitöitä, niitä piisasikin kuluneelle viikolle lähes päivittäin. Iltamyöhälle osui Teemun aurausprojekti, olin jo suunnittelemassa yöpuulle menoa. Osa sateesta oli vettä, ja kun eilen käppäilin autotallin oven edessä kolatulla tiellä, jäi vielä märkä kengänjälki muistoksi, oltiin vasta hieman miinuksella. Yön aikana painuttiin kevyesti kymmenen pakkasasteen alapuolelle, mutta nyt on mittarissani himpun verran lämpimämpää, noin -9,5. Silti on asiaa viritellä tulet molempiin uuneihin pohjakerroksessa.

Lintulaudalla riittää vilskettä, nyt ruokailijaparvi on yli puolen sadan. Pääosa on tali- ja sinitiaisia, loput pikkuvarpusia, joskus käpytikka. Harakat ja naakat suorittavat häjyjen tapaan massakäyntejä silloin tällöin.

Sunnuntain märät sateet valuttivat peltikaton lumikuormasta puolet alas. Polun pohjalla on sen verran liukkaan tuntuista, että oli aihetta hiekoittaa, ja siihen se pussi sitten tyhjenikin. Mutta muuten en uskaltanut kulkea klapikärryn kanssa rinnepolkua alas.

Kun on siirrytty juhlakaudesta peruselämään, etsin sunnuntaina kaappien kätköistä viimeisiä rippeitä piirakaksi, vihoviimeiset muutamat omenat saivat seurakseen raparperia ja punaherukoita jonkun vuoden takaa, siinä päiväkahvin lisuketta! Jääkaapin hyllyjen siivouksesta on tullut sen verran tulosta, että pääsin jo suuremmitta vaivoitta siivousrätin kanssa pyyhkimään.

Viikonlopun aikainen tuvan siivouskin oli sen verran perusteellinen, että lattialuuttu otettiin töihin ja lakanat ja sohvanpeitot menivät pyykkiin. Samalla etsin uutta näkökulmaa liinavaatekaapin alahyllylle jämähtäneisiin verhoihin, ja hyvinhän ne tuntuvat istuvan sohvien suojiksi. Vaihdetaan sitten hyppimiseen paremmin soveltuvat puuvillaiset, kun Tella tulee seuraavalle vierailulle.

Kun kaikki oli siivottu ja pöytä putipuhtaana, sopikin sitten alkaa tehdä tälle viikolle suunniteltua kankaiden silppuamista, kun ompelutunneille torstaina aiotut työt pitäisi saada saumurivaiheeseen. Joskun takavuosina tekemäni "postinhakuvaate", pitkä fleecetakki, tulee saamaan seuraa, kun Paateron loppuunmyynnissä oli kahtakin mieleistäni fleeceä. Laitan etukiinnikkeeksi vetoketjun, se on helpoin laittaa ja pukea. On sitten tarjota paleleville vieraille lämmittelytakkia, kun meillä huonelämpötila on 2-3 astetta vähemmän kuin yleisesti.

Musta ja harmaa kaipaavat kyllä jotain virkumpaa kaulus- ja hihansuumateriaalia. Kunhan siihen asti päästään, niin pitää löytää jotakin sopivaa. Jostain, mutta en muista kaikkia omia varastojani, ennenkuin käyn yläkerrassa, ja kunhan toisessa kangaskaupassa tulee asioitua, ehkä huomenna.

Väliajat täyttyvät vanhaan tapaan sukankutimen seurassa, kun ei vinttipuuhiin kannata mennä kylmettymään. Pentin syntymäpäiväpaketti jo lähti, ja kohta on muita miespuolisia syntymäpäiviään suunnittelemassa...

Vaihtelevaa talviaikaa

Lintujen rasva-siemenpötkylät riippuvat entisen keinun kaaressa, siinä ne ovat sen verran ylhäällä, etteivät kissat ja koirat käy niihin käsiksi, varsinkin kun alapuolena on hutera verkkopohja-istuin... Polku piti sinnekin jo tehdä.

Näyttää taas ihan talvelta, niinkuin pitääkin. Lunta on kertynyt kinoksiksi asti, ja polut viitoittavat puutarhassa kulkijaa oikeille uomille. Parkkipaikkaakin on aurattu jo pari kolme kertaa. Verrattuna niihin aikaisempiin kolmeen lumitalveen 2011-2013 ei lunta tosin paljoa ole, mutta ihmeesti se pimeänkin ajan valostaa tuo valkoisuus. Kun juuri eilen aamulla tuli viimeisin annos vitivalkoista, päivällä suorastaan häikäisee!

Etupihan lumet lentävät lapiolla katajien ja tuijain välistä hieman kauemmaksi, ihan seinän viereen niitä ei kasata, koska sulavedet lirisevät helposti keväällä pohjakerroksen mausteiksi.

Tuntuu suorastaan mukavalta, kun taas voi tehdä lumitöitä! Lapioni taakka ei paina kuin kilon-kaksi, joten homman pääjuju on reipas liikkuminen. Kun paino on pieni, se tietää myös sitä, että lapiointia riittää, ulkoilupuuha kestää vähintään tunnin. Kunnon hiki pitääkin saada!

Eilenaamulla nähtiin lumipilvien sekaan ripaus aamutaivasta, sitä on odotettavissa ehkä tänäänkin, kunhan nyt kello hieman raksuttaa, että tulee auringonnousun aika. Päivän pituus on kohta pari tuntia enemmän kuin syvimmässä pimeässä joulukuulla. Tarkemmin sanottuna tänään päivää on klo 9.10-15.50. Hämärää on jonkin asteisena pari tuntia ennen ja jälkeen noiden reunojen. Kuun valo on nyt poissa, ensi tiistaina on jo uuden eli mustan kuun aika.

Lintuja on käynyt tänä talvena ruokinnalla aivan ennätysmääriä. Syöttöastian saa ladata melkeinpä säännöllisesti joka toinen päivä. Pikkulintujen lisäksi jokunen orava käy myös tässä ruokajonossa ja vajaan kymmenen naakan parvi päivystää lähipuussa sitä hetkeä, kun mikään ei liiku ruokapaikan tienoossa, eikä koiran pää heilahda verhojen välistä.

Olen hieman ihmetellyt iltaisin nukkumaan mennessä, mikä koiraa arveluttaa nykyisin. Syy taisi löytyä eilen aamulla, kun käsi osui lukuvalona käytettyyn pikkulamppuun. Sehän on menossa rikki, tuo levenevä osa on irtoamassa muusta hökötyksestä. Tästä ilmiöstä on varmaan tullut hieman ritisevää pientä ääntä, jota koira on yrittänyt ottaa tassuillaan pois. Mikähän sen on aiheuttanut, ettei vaan halogeenilampun aikaansaama kuumuus? Tulee lähiaikoina lamppukauppaan asiaa.. Katselin jo net-raudan sivujakin, mutta niissä olevista esineistä ei käy ilmi, ovatko ne kiinteäksi asennettavia vai olisiko jossain töpselillä varustettu, jollaisen tarvitsisin.

Kun Tella on talossa, sukankudinta pitää olla menossa. Tein varmuudeksi kaksi aloitusta, jottei käy liian yksitoikkoiseksi. Vaihdan välillä eriväriseen. Kohta on pyhän Henrikin päivä, silloin viettää 77-vuotispäiväänsä veljeni Pentti, joka on aina tuntunut kaksoisveljeltä, eihän meillä ole ikäeroa kuin runsas vuosi. Alunperin tuntui kolmosilta, sillä vanhempi veljeni oli myös noin runsaan vuoden päässä, mutta Pertti on poistunut jo aikaa sitten meidän vanhusten jonosta iättömien ryhmään.

Kun ollaan kaiket päivät kaksin, koira on voinut syödä silloin, kun sen mielestä on aika. Joka päivä on kysytty ruokaa kaksi kertaa välipalojen lisäksi. Nyt on selvästi "in" Hubertin lihahyytelö-pötkylä, ja mukana muutama pikku lusikallinen rusinatonta maksalaatikkoa ja 1-2 nakkia palasteltuna. Niiden alla olevat Hau-hau aikuisen koiran nappulat hupenevat iloisesti lopuksi, jos koiralla on ruokarauha, eli minä istun kutomassa. Välipalana voi olla pikkuliraus maitoa tai luutikkuja. Mikäli koira syö hiemankin enemmän kuivaa ruisleipää, se tietää löysää mahaa. Ihmekös tuo, niin käy itsellekin...

Raijan ja Ronin joulupaketissa purjehti valtameren takaa uusi 12 kukon annos kuukausia ilahduttamaan. Ensimmäisenä pöydän kulmalla on Rooster-kalenterin kuori, taaempana tammikuulla katseltava komistus. Ne ovat teemaa Bohemian eli böömiläisiä, taiteilijana Susan Winget.

Kukot tulevat ainoiksi kotieläimiksi jatkossa, sillä Tella matkustaa viikonvaihteessa kotiinsa. Aion mennä kevätlukukaudella kansalaisopiston ompelupiiriin, kävin jo eilen kangaskaupassa sen takia. Lisäksi on joukko korjausta tai entrausta odottavia hihansuita ym. Kyllä niillä pian kevättalvi hupenee.

Kevättä sävyttävät myös viime vuotiselta perinnöksi jääneet jälkitarkastukset, joista ensi viikolla on vuorossa oikean munuaisen tila, kun kolme kuukautta sitten, ennen matkaa siitä poistettiin toiminta-avuksi pantu stentti eli ohut letku. Myös huhtikuisen syöpäkasvaimen hoidon jälkeen eletään tarkastussykleissä.

Reikäleipäviikot käsillä

Tänä talvena vesikelit ja kipakat pakkaset ovat vaihtuneet tiuhaan tahtiin. Lämpötilaerot 20-30 astetta... Pelättyä 6-7 viikon pakkasputkea ei vielä ole nähty, vaikka siitä on ollut ihan globaaleja ennusteitakin. Eihän sitä muuten tarvitsisi pelätä, mutta kun sähkön hinta on niin huima, niin rahanmeno kammottaa.

En ota kantaa härkäviikko-käsitteeseen, koska en pidä itseäni enkä sukuani länsisuomalaisena, joilla härkien käyttö vetoeläiminä säilyi pisimpään. Reikäleipäperinne on sen sijaan tuttu, vaikkei meillä tietääkseni koskaan mitään varasto-ortta katon rajassa ollutkaan. (Onhan kuivan reiällisen leivän käsittely helpompaakin kuin reiättömän.)
Reikäleipien teko liittyi meillä aina lauantaipäivään, leivottiin siis kerran viikossa. Kun perheessä on kahdeksan jäsentä, ei juuri muodostu ruokavarastoja. Lauantai siksi, että leivinuuni oli saunan tiloissa, ja samalla tuli viikon kylmillään olleelle saunalle peruslämmitys, jota sitten kiukaan kanssa terästettiin. Sunnuntait olivat todellisia luksuspäiviä, kun oltiin saunapuhtaita ja tuoretta ruokaa oli monta sorttia.

Tämän joulun tervehdykset esillä viimeistä kertaa, nyt aihepiireittäin. Kiitos kaikille! Tonttuaiheet (kissatonttu, nalletonttu) hieman enemmistönä, mutta punatulkkuja tänä vuonna enemmän kuin ennen. Tarkemmin katsoen yksi punatulkkukortti olikin tonttuja puussa keikkumassa kuin linnut... Puolisen kymmentä on itse tehtyjä tai suunniteltuja, kuten ihana Gubbe-kissa edessä vasemmalla.

Jouluajan juhlinta on mennyttä, siirrytään tavalliseen päiväjärjestykseen. Kevätlukukaudella olen ajatellut mennä kansalaisopiston tunneille, ainakin ompeluun. Niin myöhään kuin klo 18-20 olevat tunnit ovat omaa biologista kelloani täysin vastaan, työaikaa olisi mieluimmin kaikki muut ajat ennen klo 16. Silloin, kun kurssitarjontaa oli enemmän, valitsin aina päivätunnit. Kävijät ovat huvenneet, ja kurssin pitäjät ovat päätyneet lakkauttamaan päivärupeamat. Kun en ollut syyslukukaudella iltamenoissa mukana, tuntui aikaa olevan todella ruhtinaallisesti, eikä väsyttänyt minään iltana!

Isoja lintuparvia on riittänyt myös meidän kylällä. Uutisten mukaan pääosa on rastaita, jotka ovat saaneet nyt herkutella koko maassa olevan valtaisan pihlajanmarjasadon takia. Ainakin joissakin parvissa on lyhempipyrstöistä lentäjää, tilheksi sopivan kokoisia. Suuri osa marjoista tulee meidän puutarhassa muuttumaan lannoitteiksi ilman väliportaita, niin paljon on puun juurilla peitettä. Joulukorttien suosima punatulkku ei sensijaan ole vielä esittäytynyt kuin kerran, silloin oli yksi harmaa naaras ruokailemassa.

Netistä osui silmään joku tuttava, jolla arkiviikkokausi alkoi jo eilen, kuvan mukaan matot olivat pihalla tuulettumassa ja lukuisat suomalaiset sulattivat pakastinta... Minulla pakastimen sulatus meni osin hieman edemmäs, kun eilen huomasin, että arkkupakastin oli lähes jäätön.

Jääkaappiyhdistelmä sensijaan sulaa parhaillaan. Kun välillä on naapurin koiria omin luvin juoksemassa, on parasta jättää kylmää vaativa sisus tuulikaappiin, sekin on pakkasen puolista valtakuntaa, ettei tule pissamerkintöjä korien sisältöön. Oman liikenteen takia aamupäivä on paras, kun koiraa ei viedä ulos muutamaan tuntiin aamulenkkien ja ruokailun jälkeen.

Parissa tunnissa jäähdytysritilät ovat sulaneet, joten yläosan eli jääkaapin tavaroista ei tarvitse kantaa huolta, kyllä ne jonkun tunnin sähkökatkoksesta selviävät. Meillä pidempiä sellaisia ei ole juuri myräköiden yhteydessä esiintynyt, KKS-energia katselee aika huolellisesti jo ennakkoon linjojaan, meidänkin kylällä tänä syksynä tuossa naapurillani rajaviivaa miehittävä vaahtera- ja saarnirivi sai menettää latvojaan. Tai siis minun mielestäni puut ovat naapurin tontilla selkeästi, mutta pitäisi kysäistä heidänkin näkökantaansa?

Pakastimen sulatus on paitsi tarpeellista myös hyödyllistä, koska tulee katsottua, mitä kaikkea sinne on onnistunut piilottamaan. Viime aikoina ei ole tullut vastaan mitään outoa, kuten joku aika sitten, kun kadonneet silmälasini löytyivät arkkupakastimen pohjalta....

Parit miestensukat ja kaulahuivit jo ehtivät lähteä omistajilleen "myöhästyneinä joululahjoina".

Kun Tella on seuralaisena, hän huolehtii, että sukan kutomista piisaa. Koira on täysin tyytyväinen aikaansaannoksiinsa, kun istun kutimen kanssa sohvan nurkalle ja koira lojahtaa valtaamaan lopun osan istuimesta, myös selän takana. Niinpä sukkia ja muuta neuletta on tullut joulun jälkeenkin jo jonkinmoinen keko, vaikka joulunaika pienensi varastot melko vähiin. Ihmeen vähän koira sotkeutuu lattialla olevien kerien lankoihin, vaikka välillä siinä pyöriikin, pitäähän tuon tuosta mennä lattialle kunnolla kyljelleen, että ruoto oikenee.

Hurttaloimi on talvivaate, siinä on kaula-aukko ja selkä- ja mahakappaleet sen kahtapuolta..

Kun "palvelusväki" on jatkuvasti koiran saatavilla, on sen mielestä ihan ok, että syödään kunnolla pari kertaa päivässä, ja lisäksi vielä tippa ruokaa silloin, kun minulla on ateriointi meneillään. Niinpä ulkoilureisujakin on tiuhemmin, varsinkin iltapäivän-illansuun tienoissa, kun koira on muutenkin aktiivisimmillaan. Talviajan takki menee mieluusti päälle!

No tää on nähty

Tokaisu tuli mieleeni tänään, kun kiipesimme aamulenkkiä vettä valuvalla Kappelintiellä Tellan kanssa. Olin ollut hieman ihmeissäni aamulla, kun odotetun päivän valkenemisen tilalle yhdeksän maissa saimmekin päivän pimentymisen! Saderintaman paksu pilvimattoreuna siinä valtasi taivaan lännestä päin.

Mieleenjuolahdus tuli siitä, että Tella katseli jo mennessä aika nihkeänä odottavaa taivalta, kiirettä ei ollut minnekään. Sadetta pitävä takki oli kyllä hänellä niskassa, mutta tietysti varpaat ja pää kastuivat. Kun olimme päässeet mäen ylätasolle parkkipaikalle, aukeni vastaan kiiltävän jään ja veden valtakunta, ja sen syrjässä maastossa vettä hyllyvät lumipeitteen rippeet. Tella kääntyi takaisin, kaikki oli nähty.
Samaa ajattelin aamulla poistaessani osan joulun virittelystä, joululiinoista ja led-valoista. Nähty on, siirrytään muuhun. Toki jouluksi tulleet kukat vielä jaksavat hyvin, mutta kasvit ovatkin aina olleet eri asia!

Sanonta ei ole oma keksimäni, sen kuulin asuessani muutamia vuosia 1960-luvun alussa Sysmän Rapalassa, jonne oli sijoitettu paljon iloista siirtoväkeä. Oravikydön nuorisoseuran (seurasi mukana lähtöpaikasta Vuoksenrannasta) illanistujaisissa tapasin heistä useimmat, mm. sisarukset Virolaisen Toinin, Esterin ja Unton äiteineen, joiden koti oli Päijänteen Enostenlahden pohjukassa, aika lähellä Rapalan koulua, jossa itse asuin. Lausuma on peräisin Toinin suusta, joka aika pian lopetti jahkailut jostain turhasta, ja siirryttiin "kirjassa seuraavalle lehdelle". Se oli mielestäni erittäin hyvä elämänasenne, mennyttä ei kannata haikailla, vaan katsoa eteenpäin ja löytää uusia järkeviä vaihtoehtoja.

Kylän väki oli lisääntynyt moninkertaisesti siirtoväen asutuksen myötä, sillä niemessä oli ennestään Anni Waldenin valtakunta, Rapalan kartano alustalaisineen, vain muutama pientila muusta syystä, kuten Nuuttilat niemen kärkimailla ja Nurmirannan Toivo perheineen mäen syrjässä lähellä Enostenlahtea. Toivon perheeseen tutustuin, koska hän oli koulun johtokunnan puheenjohtaja. Uusien asukkaiden tultua oli kylään saatu myös tieyhteys, aikaisemmin Rapala hoiti yhteyttä vesiteitse. Kartanolla oli oma laivalaiturikin Päijänteen yhteysaluksille.

Kylässä oli useampia Virolainen-nimisiä perheitä, mm. Oskarin kolmen sukupolven perhe. Heiltä hain päivittäin maitokannuni. Myös nuoriemäntä Elna tuli kernaasti iltakylään, ettei tarvinnut ihan yksin istuksia. Sitä kautta tulin pian tutuksi muunkin kylänväen kanssa. Maurin viikot kuluivat Heinolan seminaarissa.
Oskarin tilaa vastapäätä maantien toisella puolen oli kartanon metsänhoitaja Keskinen, jonka vaimo Esteri piti kotonaan pientä kauppaa ja hoiti myös postitoimistoa. Tuli siis liikuttua tuo vajaan kilometrin matka useimpina päivinä, maidonhaku, posti ja kauppa hoituivat samalla reisulla. Ensimmäisenä keväänä perheemme kasvoi Helena-tyttärellä, joten oli mukava, että tämä päivittäinen matka ei ollut pidempi, kun vauvanvaunut tulivat mukaan kuvioihin.

Vauvanvaunut tulivat lainaan kartanon tilanhoitajan perheeltä Ala-Tuuhoselta, joilla oma tytär Anna-Maija oli jo kasvanut vaunu-iästä ulos. Perheen isä Esko, jolla oli japanilainen henkilöauto Isuzu, oli myös hyvin ystävällinen antamaan kyytiä, jos joskus sellaista yllättäen tarvittiin. Myös perheen äidillä Inkerillä oli ajokortti, mutta hän olikin Hämeenlinnasta kotoisin! Olihan meillä omakin kulkuneuvo, nimittäin Zundapp-mopedi, jolla sopi huristella kirkolle (22 km) tai maantienvarteen (12 km). Kun vauva tuli, omat ajeluni vähenivät kovasti, sillä en uskaltanut edes ajatella matkailua lapsen kanssa sellaisella pelillä.

Lähellä asui myös Väinö Virolainen perheineen, ja hänen kanssaan teimme 1960-luvun aikana myös rantatonttikaupan Päijänteen Kaitaniemestä, jonne johti lyhyt tie Virolaisen maitolaiturin syrjästä. Se oli Väinön lehmilaidunta, ja naapuriksi rantamökillä osoittautui Elsa Turakaisen perheen loma-asunto.

Tuosta rannasta tulikin sitten moneksi vuodeksi projekteja, sillä ensin tehtiin yhteinen mökki mieheni vanhempien kanssa, mutta se osoittautui vähemmän toimivaksi ratkaisuksi, meille olisi ollut tärkeää viettää pidempikin aika mökillä kesäisin, kun asuimme alkuun vuokra-asunnoissa. Mutta mökille oli muitakin tulijoita vierailemaan, joten kolkuteltiin toisenkin kerran Virolaisen Väinön ovea ja hankittiin vierestä uusi mökkipaikka omiin nimiimme. Kesämme kuluivat 1980-luvun alkuun asti Sysmän maisemissa. Sitten oli aika tuumia: Tää on nähty.

Väinön maitolaiturin kohtaan tuli monen kilometrin metsäpolku niemen keskiosista Huhtjärveltä, siellä väkeä asui kuin piilopirteissä. Rapalasta katsottuna heidän kotinsa olivat tosi syrjässä, mutta heiltä päästiin tietä myöten länteen, Asikkalan maantielle. Lähin kansakoulu oli kuitenkin Rapalassa, joten sekä Vuorisen että Laurilan lapset taivalsivat tuon 6-7 km:n matkan polkua kouluun päivittäin. Oli siinä tulemista, vaikka talvisaikaan olikin apuna sukset. Kunta antoi niihin aikoihin vähävaraisille pitkämatkaisille avuksi mm. jalkineita. Ne olivat aina kuitenkin vain kumisaappaita, joten huonoja talvijalkineiksi!

Katselin äsken netistä, että Vuoksenrannan Virolaisten sukukirjan julkistaminen oli ollut Sysmän kunnantalolla 2005, siinä kirjassa on n. 1500 Virolainen-sukunimeä omaavaa ja muita lisäksi! Kirjan toimittaja oli Ari Virolainen. Yhtenä sukututkijana mainittiin Erkki Virolainen (jonka poika Ari on). Erkki-nimisiä oli kaksikin alempaa polvea Oskari Virolaisen perheessä, setä-Erkki ja Oskarin pojan Olavin poika, joka kävi alakoulua minun aikanani siinä Rapalan koulussa. Ties vaikka tämä sukututkija olisi tuo alakoululainen, joka nykyisin lienee n. 60-vuotias... Sukukirjassa mainittiin, että kylällä asuneet Teperit olivat myös sitä sukua. Siirtoväkeen kuuluivat myös Ruposet, ja heidätkin sukukirjassa mainitaan, lähes 400 henkeä heitäkin.

Tie Rapalaan ei ollut kaksinen, mutta kuitenkin suurimman osan vuotta ajokelpoinen, ja sillä liikennöi jopa pari bussivuoroakin päivittäin. Keväinen ja syksyinen kelirikkoaika muutti kuitenkin mm. Enostenlahden kohdalla tien savipelloksi, josta ei juuri pienellä ajokilla selvitty. Siinä oli pohjaveden uoma aika lähellä maanpintaa, vettä tuli kallioisesta maastosta. Liekö ollut lähdekin lähellä? Nelivetoautoja ei silloin ollut, moni oli takavetoinen, niin että auto meni minne sattui liukkaalla savitiellä. Muutaman kerran olin siinä itsekin kellahtanut savivellissä uimaan mopokyydillä liikkuessa. Helena kävi tutustumassa varhaislapsuutensa maisemiin hiljattain.

Koulu oli ns. supistettu, eli opettajia vain yksi, ja lapset vuorottelivat vuoden mittaan. Elokuun alusta tulivat kouluun 1-3 luokkalaiset, ja syyskuussa sitten ylemmät luokat 4-7. Alakoululaiset nähtiin koko pimeämmän ajan vain lauantaisin, joka oli heidän koulupäivänsä. Silloin yläkoululaiset taas olivat kotona. Tätä menoa jatkui aina toukokuulle asti, jolloin yläkoulun päivät tulivat täyteen, ja alakoululaiset tulivat jokapäiväiseen työhön, ja niin mentiin juhannukseen asti, että heille määritellyt 90 koulupäivää tulivat täyteen. Tein siinä kylässä opetustyötä 3 vuotta, sitten oli aika siirtyä eteenpäin. Tää oli nähty. Aloin biologian opiskelijan taipaleen.