Olipas se sade!

En muista näin suurta sadekertymää meidän mäellä, kuin mitä saatiin sunnuntain aikana. Talviset lumimassat ovat tietysti näyttävämpiä kuin vesisateet. Syvä ja antoisa matalan keskus kieri nyt etelä-Suomen päällä hitaasti itää kohti. Raskaat pilvet jakoivat isoja pisaroitaan vuorokauden ympäri, ja sade muuttui tihkuksi vasta maanantaiyönä neljän maissa.

Kun samalla oli tuulista, sade piiskautui ikkunoihin, joten taustamusiikkina oli jatkuvaa rummutusta. Ihmekös tuo, jos hieman torkutti! Kuivia paikkoja taisi löytyä vai kirkkomaan aitojen päältä... Alla oleva viita-pihlaja-angervojen rivi ylähautausmaalla on kyllä kuvattu perjantaina, kun vielä oli kuivempaa ja osin aurinkoistakin.

Eilisen päivän ulkoilut olivat kuin survival-retkiä, syviä lätäkköjä oli niin paljon. Kappelintiellä piti oikein haeskella, mistä kohtaa voi mennä, kun vettä tuli asfaltilla vastaan valtoimenaan kuin Imatran uomassa konsanaan. Metsätielle päästyä ajattelin, että olisi ollut kanootti paikallaan joillakin kohdin. No ei kauan sitten metsässä viitsitty ollakaan, tultiin kotiin. Illansuussa Tellaa alkoi hirvittää veden määrä tässä kirkon parkin tienoillakin ja se korjasi reittiään, mutta joutui sananmukaisesti ojasta allikkoon. Onneksi kylä on mäellä, ja vedet valuvat pian Urajärveen tai Kymijokeen.

Oli hyvä, kun tuli viikolla nosteltua ruukkukukat sisään tai muuten tyhjennettyä ulkoruukut. Tuossa yläkuvan keskellä on varsinainen selviytymisen ihme, eli lehtikaktus, jonka ruukku on ollut jo monta kertaa tänä kesänä ääriään myöten täynnä vettä, useitakin päiviä, kun vettä on saatu niin roimasti. Se on Marja-Leenan viimeinen kukkamuisto, sain sen vajaa vuosi sitten, kun hän kävi syntymäpäivilläni. Kaktus oli silloin täynnä valkoisia nuppuja, mutta kukkakaupan olot olivat erilaiset kuin täällä kotona, ja nuput tippuivat yksi toisensa jälkeen avautumatta. Kaiken kokemansa jälkeen kesällä se on työntänyt kuitenkin paljon nuppuja, toivottavasti nyt jaksavat avautua, kun olot muuttuivat taas sisäilmastoksi. Yritin pitää nuppujen suunnan samana valoon nähden...

Lammaskalliolle asti ei nyt ole asiaa,  ylläoleva kuva on perjantain retkeltä. Tie on kesän aikana kallion päällä muuttunut muta-allikoiksi, kun sillä ajetaan venevalkamaan autoilla, mutta kukaan ei kunnosta tietä. Nyt se näytti enemmän riisipellolta.

Onneksi osa ylämäen vesistä oli jo vajunut maan pinnan alle täksi aamuksi, mutta vielä riitti yllätyksiä näennäisesti kuivan metsänkin puolella. Oli piilolampia ja muita märkiä kohtia, joihin croksut jalassa pääsi mukavasti loiskuttamaan. Myös iso kantarelli oli tullut esiin. Liekö ollut runsaan sateen syy, että tavattiin nyt aamulla rusakkokin kirmaamassa karkuun Verkkorannan tiellä, ei siinä alueessa jäniksen merkkejä eli papanoita aiemmin ole ollut. Muualla oli kai vielä märempää? Ehkä jäniksiä oli siellä enemmänkin, koska Tella jo hetkeä aiemmin haukkui metsällä, jota ei juuri ole tapahtunut.

Koiralla on muuten alkanut karvanlähdön aika, lattialta saa nykyisin mittavat punaiset hahtuvakiehkurat päivittäin. Siivouksen tuomaa sisäliikuntaa on siis enemmän. Tella selvästi myös nauttii tavallista enemmän märän turkin pyyhekuivauksesta, joten kosteina päivinä pitkät ajat kuluvat eteisessä hänen armoaan puunatessa.

Piti kavuta eilen iltapäivällä yläkertaan kangaspuiden ääreen rauhoittumaan, sillä loppuviikolla olin aloitellut puissa pitkään odotellutta Syysvaahtera-saalilointa. Tuossa kuvassa se nyt esittäytyy oven päälle laitettuna. Sainkin ensimmäisen tehtyä päivällä ja melkeinpä huoliteltuakin sitten illan mittaan. Novitan Kelo-lankoja, mitä nyt kudoin, on vielä lisääkin. Se on kyllä aika painavaa, ja kerästä tulee vain hieman vajaa 30 cm:n korkeutta, mutta kyllä pussukoista riittää muutamia lähes samanlaisia. Loimi on samanmittainen kuin ennenkin, joten odotettavissa on 6-7 saalia.
Tämä loimi on nyt hieman niinkuin muistoloimi, kun talon liepeistä kaadettiin kaikki isot vaahterat keväällä. Kannoista tihkui punertavaa mahlaa pitkin kesää muistuttamassa syksyn keltaisenpunaisista päivistä. Niissä kasvoi runsaasti erilaisia homeita. Alakuvassa ollaan vielä kaadon jälkeisillä viikoilla, huhtikuun 21 päivä.

Valo alkaa antaa myöten hämärälle

On päästy syyspäiväntasauksen aikaan, sen paikka on huomisen kalenterissa. Illalla saa napsauttaa valon päälle jo kohta kuuden jälkeen, aiemminkin, jos on pilvistä. Sadepilviä onkin ollut monena päivänä, sillä lämpimiä ilmamassoja on vyörynyt lounaasta tai etelästä. Lämpömittari on käynyt lähellä kahtakymmentä! Sehän merkitsee tietysti suppilovahveroille mukavia kasvuaikoja, mutta pihatyöt tahtovat jäädä vähiin kosteina päivinä.

Sain sentään nurmikot leikattua maanantain ja tiistain aikana, oli aivan pakko, koska ruohon kasvu on vauhdikasta edelleen. Ennen leikkuuta sai kerätä kassikaupalla omenapudokkaita puun alta, ja lopetin jo koristekurpitsain kasvukaudenkin, jotta siltä alueeltakin sai leikattua. Tuli aivan pöydäntäysi hedelmiä!

Koska ensi viikolle on ennustettu jo kylmiäkin öitä, päädyin alkamaan pesuja vaativia hommia, sillä rännivesi ei vielä käsiä palella. Parina päivänä on askarreltu pation ja etupihan kimpussa. Sain korjattua puulaatat talvisäilöön tallinseinustalle ja koristeruukut tallin hyllyille. Verenpisarat siirtyivät etupihan seinustalle, dragonwing-begoniaruukut jo sisään. Suurin osa kesää ulkona viettäneistä huonekasveista meni ojantäytteeksi, vain kaktukset ja enkelinsiipi tulivat sisätiloihin. Autotallin köynnöksiäkin harvensin runsaasti, mutta ainakin talonpuoleinen lamppu on vielä aika katveessa.

Tänään vaihdoin vanhempien haudan kovin kulahtaneet begoniat ja pelakuut paremmin kosteasta pitäviin kellokanerviin ja havuihin. Etupihalle tulivat jo kynttilälyhdyt, ja nyt muistelen kynttilöin poismenneitä Giovannia ja Marja-Leenaa. Syyskukiksi istutin piharuukkuun tänään syklaameja ja hopealankaa.

 Puut ovat alkaneet kellastua ja hieman jo putoilee lehtiäkin. Yläpuolen kuva on kappelintien alkupäästä, omalla pihalla ilme on vielä aika kesäinen. Sieniaika jatkuu, suppiksiahan nousee pakkasiin asti. Alakuvassa tämän aamun keruut hieman liikaa kosteuttaan poistamassa lehtipatjoilla, sitten on varsinainen perkuu helpompaa, kun ovat pintakuivempia. Tulee olemaan mukavia aikoja, kun niin moni lähimmäinen pitää suppilovahveroista, ja nyt voin ilahduttaa heitä!

Elämän virta kuljettaa

Kulunut viikko on ollut tapahtumia täynnä, ja osa niistä ei koskaan toistu. Sisarista lähinnä ikääni ollut Marja-Leena siirtyi pois tästä maailmasta keskiviikkoiltana, lyhyehkön aikaa sairastettuaan. Vain kaksi viikkoa ehti kulua sairaalaan menosta. Keuhkokuumetta ei saatu aisoihin. Onneksi ei tarvinnut virua pitkään vaikeassa loppuvaiheessa hengityslaitteen kanssa.

Seinätekstiilien, taulujen ym. kierrätys on jo loppuvaiheessa, ja lisänäkymiä alkaa olla syys- ja talvikaudelle tavallisesta näystä eli pyykkienkuivatuksesta, kun pihan tuulet ovat jo sen verran kosteita, ettei saa kaappikuivaksi.

Surullisen ajan vastapainona oli tällä viikolla tyttärentytär Emmi, "Uffensa" kanssa, viettämässä äitiysloman alun päiviä ennen H-hetkeä, ja lisäksi ovat suppilovahveroiden löytöajat, joten joka ulkoilureisun seurauksena on ollut sienten käsittelytoveja. Siinä sain puuhastella tavallisten elämänkuvioiden parissa niin, ettei edes mattopuille ehditty, ja Helenakin tuli torstai-iltana öitsimään tavarakuorman kanssa. Hammaslääkärin aikakin unohtui tiistaina!

Viimeyönä alkanut sade piti aamulla sen verran taukoa, että ennen kahdeksaa saatiin ulkoilureisu hoidettua melko kuivin takein, mutta kirmailevaa Tellaa piti kyllä pitkään kuivailla sisään tultua.

Marja-Leena oli perheemme neljäs lapsi, syntynyt talvisodan alkuvaiheessa joulukuussa 1939, ja tuolloin vanhemmat elivät ahdistavia aikoja, toinen rintamalla, toinen pikkulasten kanssa kotona huomisesta tietämättä. Lapsesta kasvoi kiharatukkainen tomera tyttö, joka otti tilansa sisarusten joukossa, eikä ollut juuri muiden kasvatettavissa kuten niin usein sisarusparvissa tapahtuu. Yksi asia häntä jäi henkisesti vaivaamaan sotamuistona, nimittäin riisitauti tuotti hieman kaarevan sääriluun. Mutta nuo jalat olivat muuten hyvät, ei tullut suonikohjuja, ja niillä jaksoi kulkea ja tehdä töitä. Ne näyttivät niin vahvoilta vielä kuolinvuoteellakin!

Käytiin perhekuvassa Heinolassa, tämä on varmaan loppukesää 1941. Nuorin, Marja-Leena oli tulossa kahden vuoden ikään. Pertti täytti juuri 6 vuotta, ja varmaan sen kunniaksi oli matka Heinolaan, kun siellä asui Pertin kummitäti, rakas Selma. Kylläpä meillä oli kauniit kengät kaikilla. Tyttöjen mekot olivat vaaleansiniset, ja pojilla oli vihreät henkselihousut, äidin ompelemia kaikki.

Viimeiset vuosikymmenet Marja-Leena oli lahtelainen, siellä oli asunto ja työpaikka, jonne hän muutti noin äitimme kuoleman (1980-luvun alkupuolella) jälkeen Jaalan työpaikastaan, jonne muutti Tampereelta. Lahti tarjosi monipuolisesti lahjakkaalle musiikki- ja taideaineista kiinnostuneelle Marjalle sekä hyvän työpaikan että runsaat harrastusmahdollisuudet ja paljon uusia ystäviä. Opettajanvuodet kyllä alkoivat Pohjanmaalla, mm. Vaasassa ja Ähtärissä tuli asuttua. Silloin oli elämä perhekeskeistä, kun aviomies Maurin lisäksi tulivat Sari-tytär ja Sami-poika.

Tyttäreni muistavat hänet 1980-ja 1990-luvuilta iloisena, naurua hersyävänä Lempi-tätinä, joka niin usein kesäisin tuli tässä talossa lomailevien päiväkahviseuraksi, hänellähän oli kesämökki entisellä metsäpalstallamme. Sitä koetimme yhdessä muuttaa kukkatarhaksi, mutta kalliotontti ei ihan helpolla antaudu! Uusia perennantaimia tarvittiin joka kesä monet kuormat, ja jossain vaiheessa mökki laajenikin, ja pihaan tuli autotalli. Myöhemmin, 1990-luvun lopulla kesämökki vaihtui Lahden lähellä Messilän liepeillä olevaan paikkaan, jossa hänellä vielä tänä kesänä oli tavanomainen näyttelynsä. Sinnekin matkusti runsain määrin perennantaimia täältä, mutta se piha oli osittain metsänlaita, joten puuntaimia ja juuria oli tontin toinen laita täynnä. Viimeisinä vuosina ei tosin naurua enää paljon riittänyt, kun erilaiset vaivat pysähdyttivät. Mutta luomisinto hänellä jatkui aivan viimeiseen saakka, kesällä Kausalan kirjastossa olleessa näyttelyssä oli uusiakin töitä, enteellisesti oli enkeliaiheitakin mukana.

Marja-Leena valmistui 1958 merkonomiksi, mutta niin kävi, että liikealan töiden asemasta hän lähti mukaani kansakoulunopettajaksi. Olin itse nimittäin juuri valmistunut siihen ammattiin, ja opettajantöitä oli maaseutu-Suomessa runsaasti tarjolla. Silloinen Lahden liike-elämän hurja kasvuvauhti kuvioineen arvelutti meitä lähimpiä, ja päädyttiin ehdottamaan hänelle rauhoittumisaikoja siskon seurassa.  Matka vei Pohjanmaan etelälaidalle Lehtimäkeen, jossa asuimme koulun yläkerrassa kaksi vuotta, pienehkössä huoneen ja keittiön käsittävässä yksiössä. Koulussa oli kolme opettajaa ja kaksi koulurakennusta, toisessa opettajanasunnossa oli kuortanelainen ylioppilas Harri perheineen, joka opetti 5-7-luokkien oppilaita. Marja-Leenan luokka eli 1-2 luokat, oli samassa rakennuksessa, minulla taas luokat 3-4, joiden työpaikka oli asuntomme alakerrassa ollut luokka.

Parin Lehtimäen vuoden jälkeen olikin elämä vaihtunut nuoren rouvan rooliin, ja kolmas talvi Pohjanmaalla oli äitiysloma-aikaa. Itse muutin niihin aikoihin töihin Sysmään, kun perheen perustamisasiat olivat minullekin tulleet ajankohtaisiksi. Sysmään siksi, kun aviomieheni alkoi opiskella Heinolan seminaarissa, ja niihin aikoihin  liikuttiin lomille vain julkisin kulkuneuvoin, eikä joka viikonloppukaan, koska silloin koulua oli aina lauantaisinkin.
Kolmas talvi Lehtimäellä sai Marja-Leenankin hakeutumaan Heinolaan opiskelemaan opettajaksi. Opinnot alkoivat 1961 syksyllä, joten vuoden ikäisestä Sari-tytöstä tuli Pohjanmaan mummon hoitolapsi neljäksi vuodeksi, ja sinne äiti voi matkustaa korkeintaan kerran kuukaudessa, ns. kuukausiloman aikana, joka oli ylimääräinen vapaapäivä sunnuntain kyljessä, tavallisesti maanantai. Alkuun Marja-Leena asui veljemme Pertin kotona Heinolassa, sillä Pertti oli avioitunut edelliskesänä Leenansa kanssa, ja molemmilla oli työpaikka seminaarin harjoituskoulun opettajina. Monina viikonloppuina matka suuntautui äidin ja isän luo tänne Iittiin, jonne Heinolasta pääsi tunnin linja-automatkan jälkeen.

Varsinainen taiteilijantyö opetustyön ohella alkoi Ähtärinvuosina, ja silloin tulivat taiteilija Eero Hiirosen luona saadut opit esille. Syntyi niin monina vuosina tutuiksi tulleet ja hyvin kaupaksi menneet metsäkuvat, esim. tuo ylläoleva, sain sen, kun harmaasävyinen ei mennyt kaupaksi, ja itse pidin siitä kovasti. Muotokuvatilauksiakin tuli tehtyä. Luontokuvat olivat läpi elämän hänelle tyypillisiä aiheita, mutta Lahden vuosina hän alkoi käsitellä aiheitaan abstraktimmalla tavalla. Ähtärin aika oli päättynyt, kun pari päätti erota, joka on aina raskasta aikaa. Marja-Leena suuntasi ensin Tampereelle Sami-pojan kanssa; Sari oli jo aikuisiässä, alkoi opiskelijaelämän ja perusti oman perheen.
Viimeisinä vuosina Marja-Leenan suurin ilonaihe oli pojantytär Sara, jonka kanssa vietetyt sunnuntait olivat "lukujärjestyksen" tärkeimmät ajat. Kun kansalaisopiston kursseja viikolla oli päivisinkin, ja lisäksi piti käydä lähes päivittäin rakkaassa harrastuksessa uimahallissa, meille löytyi yhteistä tapaamisaikaa harvemmin, mutta koska olin edennyt Marja-Leenan sanojen mukaan äidin asemaan hänen suhteensa, hän tuli aika usein tänne lounaalle jonain vapaapäivänään.

Hyvää sunnuntaita!

Minulla on mustaherukan muunnos, viherherukka Vertti, jonka päivä on tänään kalenterissa. Vertti tuottaa miellyttävän makuisia naposteltavia elokuun loppupuolella, eikä niitä juuri jää säilöön, kun vain yksi pensas on tuotantotöissä. Pienimarjainen vuoristolaiskarviainen on syyskuun huvi, mutta kohta on senkin aika lopuillaan, osa marjoista on jo ehtinyt tippua tai alkanut rypistyä. Kuitenkin pensaissa on riittänyt kaikenlaista suun makeutta joka päivälle, siunattu on syysaika!

Nyt pitää myös alkaa kulkea nenä maassa koiraa ulkoiluttaessa, sillä näyttää jo tosissaan puskevan suppilovahveroita. Yllä tämän iltapäiväreisun taskunpohjaa! Kuulin parin vanhemman herrasmiehen puhuvan lauantaina toisilleen Kausalan kaupassa, että näitä sieniä on ihan liikaa siellä heidän ulkoilumaillaan, missä ne sitten lienevätkin. Uutisissa tänään mainittiin, että eletään kaikkien aikojen kantarellisyksyä. Onhan niitä löytynyt, mutta vain muutamia!

Kaikkien parasta on pariviikkoisten vaivojen jälkeen Soneran nettiyhteyden selviäminen taas toimintakuntoon. Ehdin jo tässä välillä hankkia mobiililaajakaista-tikunkin tietokoneen kylkeen, ettei tarvitsisi aivan tyystin vailla yhteyksiä olla. Perjantaina asentaja tuli virittämään kokonaan uuden langan talosta tienvarren pylvääseen. Oli aikakin, sillä asentaja sanoi entisen olleen aivan kaatopaikkatavaraa, muroutuneen. Tietääkseni taloon ei sen rakentamisen jälkeen, 1938 lopulla ole pantu uutta lankaa, joten lähes 80 vuotta se otti vastaan kaikki sääilmiöt, ja asentaja paljon nähneenä arvioi, että ainakin yksi ukonilman tuho oli pohjana rappeutumiseen.

Tella tuli viime maanantaina taas auttamaan minua oleilussa, joten olemme tehneet tällä viikolla pienemmällä vauhdilla syystöitä pihassa. Kun sateisiakin päiviä mahtuu jonoon, niin parina päivänä on oltu kangaspuu- tai muissa pirttihommissa, mutta sain sentään lauantaiaamuna alettua tienvarren papulanruusuaidan siistimisen, sehän meni paikoin aika lakoon isojen lumien alle talvella. Kuvassa näkyy oikeassa reunassa myös kaadettavaa, jättitatar, jonka lähes kolmemetriset versot kuolevat talvella joka tapauksessa, joten ne matkustavat siitä lähiaikoina, mutta kellastukoot nyt ensin. Muutamia pakkasöitäkin siihen tarvitaan, voi mennä kuukausi vielä. Se alkaa juuri kukkia.

Viikonloppua vietettiinkin neljään pekkaan, sillä tytär ja tyttärentytär tulivat kuorman kanssa tänne. Skodasta  purettiin isä-Tatun 1950-60-lukujen vaihteessa hankkima Askon kirjoituspöytä, jonka paikka oli alakerran silloisessa isänkamarissa, jossa oli hänen toimistonsa. Isän kuoltua 1977 meni pari vuotta, ja sitten pöytä matkusti silloiseen kotiimme Turengin Jokitiellä, ja tarkoitus oli tuoda se vanhimman tyttären työpöydäksi. Pöytä tuli Pentti-veljeni keltaisella farmari-Volvolla, ja hänen kymmenvuotias tyttärensä joutui kuulemma istumaan toisessa alakaapissa matkan, kun vanhemmat olivat etupenkillä. Onneksi pöydänkansi laatikoineen sentään oli irroitettavaa laatua. Äitini halusi rakentaa silloin kangaspuut alakertaan, kun hänellä oli noihin aikoihin kovasti intoa raanujen kutomiseen talvella.
Pöytä teki aika kierroksen maailmalla, sillä Jokitieltä se muutti mukanani ensin kerrostaloon Turengissa, ja sitten vuosien jälkeen matkusti Varkauteen, jossa vanhimman tyttären perhe oli saanut oman talon, johon pöytä voitaisin sijoittaa. Mikkelissäkin se ehti olla kahdessa osoitteessa. Tässä huoneessa sen paikka oli alunperin ikkunan edessä, mutta nyt sijoitimme sen liikenteellisesti vähiten haittaavaan kohtaan. Se odottelee tässä mahdollista kunnostusta joskus. Todettiin Annin kanssa, että mainio palapelipöytä saatiin, kunhan valaistus paranee lisälampuilla!

Kesän päätöksessä ollaan

Tälle viikolle on mahtunut tapahtumia koko vuoden edestä, ja monet asiat ovat olleet toistensa seurausta. Esimerkiksi kun nettiyhteyttä ei ollut neljään päivään, muut ajankulut kuten raivaukset eivät päässeet pyytämään mitään istuskelu"korviketta", vaan alettu työ tuli tehtyä saman tien loppuun. Sisätiloissa aiottu Koti-TV:n asentaminen vaatii tuvan kalusteiden uutta sijoitusta, joten vaihdetaanpa sitten samalla taulutkin, niinhän sitä on ennenkin tehty. Kalusteiden vaihtaminen ei ole minulle outoa, varsinkin ennen se oli suorastaan välttämätöntä, että voisi siivota kunnolla.

Pahinta oli kuitenkin suru-uutinen, joka tuli myöhään tiistai-iltana. Viikonloppuvieraana tyttären kanssa täällä ollut Giovanni oli menehtynyt alkuviikolla liikenneonnettomuudessa. Ehdin tutustua hänen avoimeen olemukseensa vain muutamia kertoja kesän aikana, mutta nyt tuntuu, kuin olisi perheenjäsen poissa. Monia suunnitelmia joudutaan ehkä jäsentämään uudestaan, ja lisäksi on tulossa poismenon takia tulevat ainutkertaiset järjestelyt. Tellan "Papaa" ei enää ole.

Samanlaiset kosteat ilmat kuin edellisviikolla ovat olleet vallalla. Varsinaista sadetta ei paljon ole ollut,  mutta ilman kosteus on korkea. Eilen oli olevinaan pyykinkuivatusilma, kun monen tunnin ajan näkyi aurinkoakin, ainakin ajoittain, mutta sisäkuivatukseen yöksi oli kuitenkin päädyttävä. Lämpötila on ollut melko korkea, niin että täksi viikoksi varatut reippaat ulkoaskareet ovat sujuneet hikeä pyyhkien. Nurmikon leikatulla pinnalla on alkanut kasvaa sienikasvustoja, varmaan mustesieniä tulossa.

Tonttini ainut omenapuu, Valkea Kuulas, tiputtelee suuresta määrästään alas ämpärillisen päivittäin. Suurin osa niistä joutuu suoraan kompostointiin, mutta pari uunipaistosta sentään on tehty. Onhan se toki vaihtelua jo viikkoja olleeseen punaherukkapiirakka-sesonkiin. Mangoldissakin riittää ruoteja paistoksiin, joten uuniruokia on jääkaappi pullollaan.

Tella-koira matkusti viime sunnuntaina kotiin Mikkeliin, ja olin varannut lähiajalle suurimmat ulkotyöt tehtäväksi, koska niiden jälkeen ei jaksaisi lähteä koiran kävelytykseen, kun suihku on ainut vaihtoehto, joka tulee mieleen. Niinpä maanantaina listin koko villiintyneen vattumaan poikki, ja tasasin paikalla olleet suuret myyrien multakeot. Ruohonleikkurilla vielä loppukin matalaksi, ja enempää ei sille nyt tehdäkään. Päätän keväällä tuleeko vattumaata uudelleen, vai istutetaanko koristepensaita. Uutta multaa on aivan lähellä, kun keväällä avattu komposti ei huvennut paljoakaan koirien kukkapenkin takia.

Jaksoin vielä siivota kaikki musta-ja viherherukkapensaiden alaoksatkin pois, kun sekin homma oli jäänyt keväällä tekemättä puu-urakan takia. Kallellaan oleva kriikuna sai vielä jäädä, koska siinä näytti olevan joitain raakileita. Kun lehtikuusi näyttää noin toispuoleiselta, pitänee varmaan yrittää estää isotuomipihlajan  versostoa enää kasvamasta. Mahtaneeko siitä selvitä ilman Roundupia? Nyt sai ruohonleikkuri surrata niidenkin ympäristössä.

Tiistaina päädyin raivaamaan tulevan talven aurausalueita, nimittäin tässä etupihan liepeellä ajotien varressa olevan vaahterain kantojen ympärille oli kasvanut lintujen tuoma herukka, joka sai lähteä kokonaan, ja parkkipaikan reunaa valtaava pihasyreenin ja papulanruusun aluekin piti pienentää reippaasti. Kävin myös leikkaamassa ruohon alapuutarhan ketoalueesta, sitähän ei leikata kuin kerran kesässä. Olipa siellä isoja mauriaisten muurahaispesiä!

Keskiviikkona oli vuorossa ajotien varteen kenalleen talvella kallistunut iso valkoinen pihasyreenipensas. Olin toivonut, että se jaksaisi suoristua, kun maantien laidassa oleva toinen samanmoinenkin korjasi asentoaan, mutta tälle ei tullut sitä onnea, joten vuorossa oli sahaa ja raivaussaksia. Puolet pensasmassasta piti ottaa pois. Siitä alueesta jäi vielä perintöä tälle päivälle tai myöhemmäksi, koska tienvarren ruusuaidannekin pitää kaventaa ennen talventuloa.

Eilen oli kohteena autotallin taakse ladottu toinen klapipino, sain sen siirretyksi sisätiloihin. Sekä alakerran varastoon että autotalliin tulivat uudet sijat. Kovin kuiviksi ne eivät kesän aikana olleet ehtineet, kun sateita oli aika taajaan, mutta muurahaiset olivat alkaneet tehdä pesää pinoon, joten siltä kohtaa jokainen klapi oli kolisteltava tyhjäksi muurahaisista. Kahden pinon väliin olisi jäänyt lumelle liian hyvä kasautumispaikka.
Syksyllä tulevaa oksamassaa ei kannata hakettaa, hake ei kuivu ja homehtuu helposti. Talveksi isolle kompostille jätetty materiaali lahoaa reippaasti, joten viikon aikana syntyneet tuotokset menivät nyt suoraan maaduntapisteisiin, jotka ovat täyttämistä vaativia kohtia, toinen vanha lantala ja toinen maakellariksi aiotun kuopan kohta.

Huomenna on tulossa juhla Leppäkoskella, entisessä kotikunnassani. Tulee olemaan mukava nähdä vanhoja ystäviä!

Pertunpäivää

Viikot ovat kääntyneet kosteampaan ja viileämpään suuntaan, kukkiakin piti jo nostella eteläseinustan viereen lämmittelemään. Toissayönä oli oikein kaatosade, joka vei mennessään tienpintoja ja sai siksi aikaan joillakin teillä korjaustarpeita. Omalla tontilla kosteus on näkynyt siten, että huolimatta muurahaisten hävitysaineista, olivatpa ne sitten Agrimarketin tai kanelijauhopussin sisältöä, uusia pesiä ilmaantuu rapunpieliin. Taas oli tehtävä ratkaisu, kumman rappu oikein on, minun vai mauriaisten. Alakuvassa oleva kukkapenkin kulma oli valtauskohteena, ja tietysti jopa kuivuutta sietävät maksaruohotkin kärsivät, jos juurten tila on muurahaistunneleita täysi.

Elokuu on ehtinyt jo pitkälle, on päästy muinaissuomalaiseen suosittuun etunimeen, Perttuun. Terveiset puutaitajalle Metsälään! Varmaan nimi on sukua ruotsalaisen listan Bertil-nimelle. Kumma kyllä, meillä Pertti-nimi on kalenterissa huhtikuussa, vaikka ihan maalaisjärjen mukaan Pertti ja Perttu voisivat olla saman päivän juhlijoita. Juhla-aikaa vietetään nyt muutenkin, kun Helsinki näytti mallia jo eilen ja alkoi Taiteiden yö-sarjan, sitä jatkaa tänä iltana Kouvola, jonne pitäisi suunnistaakin ainakin alkuillaksi, kun entinen keramiikan opettajamme loviisatar Satu Seppälä avaa taidenäyttelynsä siellä.

Tella tutki tänä aamuna lenkillä ylähautausmaan parkkipaikan reunametsikön uutta ilmettä, kun eilen raivaussaha niisti matalaksi kesän aikana tulleen vesaikon. Nyt kappelintieltä näkyy jopa museokin!

Omalla kylälläkin on juhlamieli, sillä nurkkia on viime vuosina alettu laittaa kuntoon aivan uudella tarmolla. Tämä tahtoo sanoa, että koska seurakunta omistaa kirkonmäellä aika paljon maita, niin se mitä seurakunnassa tapahtuu, näkyy heti kylässä voimakkaasti. Nykyinen seurakuntamestarimme on myös puutarhuri, ja hän on arvioinut lähimetsien ja pusikoiden hoiden tarvitsevan puistomaista otetta, josta täytyy olla enemmän kuin mielissään! Seurakuntatalon ympäristö sai jatkoa, kun Sjögrenin muistomerkin ja kioskin ympäristö raivattiin, ja pian tuli aika tehdä myös kappelin ympäristön metsille maisemakäsittelyä.

Pari vuotta sitten museonmäelle johtava polku sai opastaulun päälleen, jotta parkkipaikkaa käyttävä teatteriyleisö osaisi suunnistaa oikeaan kohteeseen. Kyläyhdistyksen tavaravarastoksi siirtynyt, kuvassa oikealla näkyvä uimarannan kioski herättää sitkeästi arvelun, että siinä myytäisiin teatterilippuja!

Nyt on edetty jo ylähautausmaan parkkipaikan tienoisiin, joka ei tosin ole helpoimmasta päästä, sillä kohdehan oli kappelin rakentamisen aikaan kolmen sorakuopan sarja, jota piti voimakkaasti muotoilla ja hieman entistä mäkeäkin leikata, jotta saatiin autolla mentävä tie ja parkkipaikka. Parkkipaikan metsiä on siistitty, ja luultavasti kasvijätteen läjitys siihen aivan äärelle myös on mennyttä aikaa. Ainakin oksakeko (kuva alla) enteilee sitä, että se on menossa hakkeeksi. Myös kirkkotarhan viereistä jäteröykkiö-aluetta on alettu siistiä, ja siellä näyttää vallitsevan tyypillinen hoidettu mullantuotannon meininki. Hienoa!

Naapurissakin on jälleen edistytty suuren aitaurakan tiimoilta, sillä rappujeni edusnäkymäksi tuli sievä pikkuportti, josta sopii puikahtaa kyläilylle. Työ ei ole helpoimmasta päästä, kun pensaikon sekaan yrittää aitaa saada!

Tellan kanssa on vietetty vinttiaikaa, sillä mattopuissa riittää näpräämistä, kun kuteeni ovat kovin ohuita halkaisun jäljiltä. Näyttää siltä, että 'elokuun pihlajia' saadaan ainakin 4 pätkää, nyt on lopuillaan kolmas, ja kuteita on vielä runsaasti. Ulkotyöt ovat toistaiseksi olleet kesäistä laatua, nurmen viikoittaista leikkuuta, kitkentää ja ruskettuneiden kukkavarsien listimistä.

Oman puutarhan raivaukset alkanevat ensi viikolla, sillä marja-aika on loppumassa, vain karviaissato vielä kypsyy. Jopa karhunvattujakin näkyy löytyvän, vaikka olin niistävinään kaikki jänistensyömät versot pois. Jokunen oli piiloutunut mustikkapuun sisään ja marjoja nyt lähes kahden metrin korkeudessa!

Elokuun toinen viikko mennyt

 Tänään eletään muistopäivää, sillä vanhempi veljeni olisi tänään täyttänyt 77 vuotta, jos olisi saanut elää, mutta joutui muuttamaan esi-isien tykö jo 15 vuotta sitten, kesän kynnyksellä. Miten lienee siellä manan mailla löytänyt vanhaa sukuaan, täällä meidän ilonamme on ainakin ollut tänä kesänä löytää laaja joukko ennestään tuntematonta sukua, sekä Suomesta että rapakon takaa.Kiitos uutterien sukututkijoittemme Raijan ja Mikon!

Blogikirjoitteluni on hieman myöhässä, kun oli huolia koneen kunnosta, ja niinpä kuljetin sen AT-tohtoriin, josta se kotiutui tänään tarkastettuna ja hyväkuntoisena. Olen oikein polleeta, kun huomasin piirtää kaavakuvan piuhojen paikoista koneen pinnassa ennen irroitusta, joten koneen kotiin tultua seurasin vain piirrosta ja kas, nyt ollaan taas kuin silloin ennen... Eikä ollut vaikeaa.

Tella jatkaa oloaan täällä kolmen kerroksen talossa, sillä on ilmiselvästi mukavaa kuin Kultakutrilla, kun vaihtelee ajankuluksi olopaikkaansa yläkerran vuoteissa sillä aikaa, kun itse viihdyn kangaspuilla. Yläkertaan se kipaisee nykyisin myös silloin, jos lähden asioille ja koira jää talonvahdiksi. En tiedä, miten tuo vahtiminen sujuu, sillä koira tulee ylhäältä tai pohjakerroksesta eteiseen vasta, kun huudan sitä.... Tellan kanssa kävelyt aamuisin tuovat upeita hajuelämyksiä Verkkorannan tien tuntumassa, kun yhtaikaa aistii rannasta päin  lahoavien kasvien ja lämpimän veden tuomaa viestiä, ja metsän puolella lämpenevän metsänpohjan monia tuoksuja. Kuhankeittäjät ovat menneet, mutta poikas-pikkulintuja on joka oksalla katselemassa evästä itselleen.

Vaikka nyt on saatu viettää aivan kesäisiä päiviä viime aikoina, niin askareet kuuluvat selkeästi kylmän kauden valmisteluun: sadonkorjuuta ja polttopuiden varastointia. Taideseuran muuttotalkoissa lauantaina siirtyi Taideseuralle 35 vuoden aikana Pajalassa kertynyt monipuolinen käyttötavaroiden ja huonekalujen määrä uusiin tiloihin, edelleen Kausalassa. Sinne kai sitten mennään keramiikan tunneille muutaman viikon kuluttua. Koululaisetkin jo lähtivät opinteilleen Valion pingviinin antaessa vauhtia kylämme kioskilla viime lauantaina.

Olen tehnyt musta- ja viherherukoista pikkurasioita pakkaseen murskaamalla marjoja hieman, tarkoitus on tehdä joko pikku kiisseliin sopivia tai jogurtin kanssa syötäviä panoksia. Tänään aloin samantapaisen punaherukoilla, mutta jätän ne kokonaisiksi, jos tulisivat sitten paremmin piirakkamarjoina käytetyiksi. Mangoldinvarsista on jo tehty kaksi suolaista piirakkaa, ja lisää voisi tehdä, jos syöjiä olisi tarjolla. Kaalikääryleitäkin tein viikolla yhden ison kaalin lehdistä.

Pihlajanmarjat kypsyvät hyvää vauhtia, joissakin puissa on selvästi punaisia marjoja, kuivemmassa kasvavilla vielä oranssi vivahde. Alkukuun keltainen look on nyt talletettu matoksi, ensimmäinen tästä loimesta on jo valmis ja toinen tulee huomenna. Saapa nähdä, riittääkö vihreä kude vielä useampaan pätkään, vai onko jo vaihdettava mallia.

Puutarhani on myös villieläinten, aloin uumoilla sitä jo sen alkukuussa nähdyn metsäkauriin jälkeen. Nimittäin pari päivää sitten kävelimme Tellan kanssa keskipäivällä koirain kukkapenkin tienoilla, jossa puskee varsiaan myös koristekurpitsoita. Koira rupesi siinä nuuhkimaan, eikä yhtään huomannut, kun pienehkö jäniksenpoika kirmasi aivan metrin päässä kasvimassasta karkuun. Ilmeisesti sen ikäinen poikanen, ettei juuri ole hajua. Klapipinoja sisään siirtäessä jouduin keskeyttämään suuren sisiliskomäärän nukkumisaikeet. Melkein joka kärryllisessä tuli autotalliin yksi, joka sitten sai paluukyydin takaisin ulos, koska se ei päässyt puutarhakärryn liukkaalta pinnalta etenemään. Osa liskoista huomasi puikahtaa pois jo ennen kärryyn joutumista. En laskenut isojen ja pienempien liskojen määrää, mutta paljon yli kymmenen niitä oli. No, kaksi pinoa jäi autotallin seinustalle talveksi, eiköhän siinä kerrostalossa ole sijaa niille kaikille?