Viikko sitten oli Seijan, toiseksi nuorimman sisarusparvestani syntymäpäivä, hänkin sai kirjata komeat 70 iäkseen. Seija syntyi välirauhan aikana 1943, joten häntä ei vielä lasketa ns. suuriin ikäluokkiin. Toki omassa kylässämme oli muutamia muitakin samanikäisiä, joten aivan yksin ei tarvinnut koululuokassaan olla sitten myöhemmin.
Paras leikkitoverini oli niihin aikoihin naapurin Maija, hieman nuorempi, ja hänen kanssaan pidimme kotileikkejä metsänlaidassa. Kummallakin oma pikku tupa, noin nukkelan kokoa. Muistan, että erityisesti miellyin kynsisammalen peittämiin maaston kumpareisiin, ne olivat pehmeitä istuakin, ja laadin pikkukotiini sammalpatjan kappaleista vauvan sängyn siltä varalta, jos sinne joskus tupsahtaisi asujia... Uusien lasten tulosta en kyllä muista mitään kotona kuulleeni, enkä taatusti tiennyt, miten lapsia koteihin yleensä tuli. Haikaroistakaan ei meillä puhuttu.
Kun Elsa odotti Seijaa, ei silloin, kuten ei muidenkaan lastemme kohdalla ollut ennakkoon tietoa tulevan lapsen sukupuolesta. Elsa oli kuitenkin pannut sänkynsä yläpuolelle kuvan vaaleakiharaisesta tyttölapsesta ja kertoi jälkeenpäin toivoneensa, että tuleva lapsi olisi samanlainen. Olihan Marja-Leena, edeltävä pienokainen, saanut mahtavan kiharapilven päänsä koristeeksi. No ei tarvinnut siinä suhteessa unelmistaan yhtään luopua, toisen kiharapään saimme perheeseen. Elsa itse oli ollut nuorena sellainen, hiukset luonnostaan komeilla korkkiruuvikiharoilla. Muut perheen kuudesta lapsesta saivat tyytyä vaatimattomampiin hiussuortuviin, vaikka vaaleahiuksisia meidän kaikki lapset olivat.
Minusta oli oikein mukavaa, että tuli vauva taloon, mutta ei puhettakaan, että vauva olisi käynyt siellä minun "pikkutalossani" metsänlaidassa kokeilemassa sammalsänkyä. Taisi koko homma jo unohtuakin sittemmin...
Kesät sain kyllä kanniskella pikkusiskoa, kun käytiin rannassa, eihän sinne ei voinut mennä vaunuilla. No eipä taidettu ensimmäisenä kesänä 1944 mennäkään, kun vauva oli niin pieni, mutta muina kesinä Seija matkusti reppuselässä.
Seijan syntymä ei ollut samanlainen kuin muiden, sillä hänen todettiin olevan ns. perätilassa lähellä synnytystä, ja niinpä oli mentävä taksilla Kuusankoskelle, kun syntymisen aika tuli. Hyvä olikin, koska Elsalle tuli komplikaationa jalkaan veritulppa synnytyksen jälkeen, ja sekin hoitui sitten samalla reisulla. Olisi ollut varmaan kuolema lähellä, jos olisi kotona oltu...
Marja-Leenan syntyessä oli ollut äidinäiti Henrika Hyvinkäältä apulaisena, mutta nyt isä-Tatu oli kotona muiden neljän lapsen kanssa. Muutenhan hän oli tämänkin talvisodan jälkeisen rauhallisemman ajan armeijan töissä itä-Karjalassa, jossa maatalousneuvojan tehtäviin kuului tuoda uusia parempia viljelytekniikoita sikäläisille karjalaistiloille, ja tuottaa samalla ruokaa Suomen armeijan tarpeisiin. Tatu oli ihan kiva koti-isä, mutta kuri oli ankaraa ja kammata hän ei osannut, mielestäni painoi aivan liikaa kammalla pään pintaa. No ei kyllä osannut letittääkään, piti itse oppia vääntämään hiukset kahteen lettiin.
En muista, miksi valittiin nimi Seija. Muistaakseni jo siihen aikaan oli täällä töissä pastori Viljo Kivelä. Tarkistin asiaa kirkollisista luetteloista, näyttää siltä, että hän on tullut töihin tänne vuotta ennen kuin me muutimme, 1937. Sitä ennen hän oli ainakin Ylivieskassa, 1933-34. Jotenkin tuntuu siltä, että Viljo suoritti Seijan kastetilaisuuden. Kummina oli ainakin naapurin täti, Tervolan Helvi.
Kylällä kasvoi samaan aikaan tullut toinenkin Seija, nim. Nyströmin Kaukon ja Nurmisen Saaran tytär. Ehkä se oli jonkinlainen muotinimi. Ainakaan meidän suvuissa sen nimistä ei ennestään ollut. Toinen nimi Kyllikki oli myös uutta. Tatu, runoilija kun oli kaiken muun ohella, rustasi ilorunon uudesta lapsesta Elsan kotiin tuliaisiksi, ja minä, seitsemänvuotias, sain olla mukana valmistamassa kakkua lapsen kunniaksi.
Kun varsinaisen kakun leipominen ei mitenkään ollut isän taidoissa, liekö ollut tekoaineitakaan, päädyttiin käyttämään halkaistua ruisreikäleipää, joka koristeltiin sitten suurella määrällä tomaatinlohkoja. Niitä oli vielä syksyn jäljeltä varastossa, kun syksyn tullessa oli katkottu ulkona kasvaneista tomaateista kaikki raakiletertut ja pantu ne narun varaan riippumaan ikkunan antamaan valoon.
Pian oli Tatun palattava töihinsä, ja lapsenhoito- ja apuhommiin saatiin hänen sisarensa tytär Sysmän kotitalosta, Hilkka, noin viidentoista. Hän ei ollut aivan terve tullessaan, ja me vanhemmat lapsetkin saimme stafylokokkitartuntana paiseita, jotka piinasivat koko kevättalven. Kouluunkaan ei voinut kävellä, kun polvitaipeesta löytyi patti. Muistan, että silloin istuin Pertin kyydissä ja mentiin potkukelkalla.
Hilkka matkustikin pian takaisin, tilalle tuli nuorempi sisar Marjatta vähäksi aikaa. Myös Selma, isän nuorempi sisar tuli viikonloppuvapaillaan Heinolasta auttelemaan. Hän oli Niemelän kartanossa karjakkona.
Lastenkin työvuorot alkoivat, kaikki vanhemmat lapset saivat tiskivuorot kahdesti viikkoon. Minulle, joka olin vanhin tytär, lankesivat myös jotkut ruoanvalmistukseen (pääasialla perunoiden kuoriminen) ja siivoamiseen liittyvät projektit. Suurin piirtein joka toinen ruoka taisi olla keitto, jonka perusaineena olivat perunat. Puuro oli yleensä jälkiruokana, ja joskus iltaisin myös.
Meidän talomme oli niihin aikoihin vielä alkuperäiskuosissa eli oli pohjakerros ja asuinkerros, ja sen päällä vinttitilat, jossa pintana oli kutterinlastua paksulti eristeenä. Katto-orsille oli ripustettu kotiporsaasta alunperin saatu palvikinkku, toinen syötiin joulun aikaan. Loput possunlihat säilöttiin vahvaan suolaliemeen, kannen ja painon alle isoon puusaaviin, joka oli pohjakerroksen kellariosastossa. Vieressä oli puolukkasurvossaavi.
Kun oli possunkylkeä säilöttynä, tiesi se sianlihakastiketta ja kuoriperunoita, niitä olikin melkein aina päiväruokana.
Tomaatit kasvatettiin etupihan aurinkoisissa koloissa. Silloisen tuulikaapin kahtapuolta nimittäin oli n. 2 m:n mukava paikka. Jonkinlaista kasvihuoneseinääkin siinä saattoi olla, mutta ei ole säilynyt valokuvaa. Kun muoveja ei vielä ollut, niin ainoastaan lasista ikkunaa siinä olisi voinut olla. Omaa puutarhaa ei vielä silloin ollut, hyötypensaita ja omenapuita istutettiin vasta sodan loputtua 1945. Kun Tatu laajensi taloa viitisen vuotta myöhemmin, tomaattipenkkien paikka otettiin osaksi taloa, ja ulkoseinä siirtyi 1,5 m eli tuulikaapin etuseinän kanssa samalle tasolle.
Aika pian välirauhan aikana meille oli valmistunut navetta, ja sinne tuli asukkeja. Lehmille oli kaksi partta, välissä betonista tehty vesikuppi, jonne mahtui ämpärillinen vettä. Etupuolella oli kaksi karsinaa, toinen vasikalle ja toinen lampaille. Yläosassa oli vielä orsi kanojen yöpuuksi. Sika asui eri paikassa, kun se ressu ei talvea nähnyt... Sen karsina oli puuseen kanssa, eri kattolipan alla navetan jatkona. Yleensä vasikatkin aika pian päätyivät ruokapataan, vatkuliksi ja tillilihaksi.
Sian ja kanojen ruokintaan osallistuivat myös lapset, kun niille piti kitkeä viljelymaalta vesi-ja saviheiniä. Kanojen ruokamössön valmistus oli myös jonkun lapsen spesiaali, siihen tuli nokkosta, keitettyä perunaa, vehnänlesettä ja simpukankuorirouhetta, joskus muutakin. Sian eväs oli sen verran isompi, ettei sitä lapsi yleensä liikutellut. Se koostui myös keitetyistä perunoista, mutta kaikki ruokapöydän tähteet myös sekä kaurajauhoja. Possu sai myös maidon separoinnista tulleen kurrin ruoakseen, jos vasikat eivät juuri silloin olleet ottajina. Kaikki saivat myös D-vitamiinilisää kalanmaksaöljyn muodossa, niin myös me lapset.
Kaikki mainitut tilat avautuivat pohjoissyrjän isoon lantalaan. Kerran 1980-luvulla löysin lantalasta tarhakäärmeen munankuoria, nahkaisia palloja, joista poikaset olivat jo poissa. Lannan varastointi sinne oli loppunut jo ennen 1960-luvun alkua.
En kyllä muista, mitä sieltä olisin hakenut? Ehkä oli tarkoitus saada kukkien lannoitukseen sopiva panos isoon vesisaaviin, kun sellainen oli Elsallakin. Olin päättänyt kasvattaa yhtä komeita pelakuita kuin Elsa, mutta en ole niihin mittoihin koskaan päässyt.
Navetan päällä oli kookas heinä- ja olkilato, olkia nimittäin tarvittiin eläinten käydessä makaamaan betonilattialle: eristeeksi ja ikään kuin patjaksi. Niitä kyllä nimitettiin kuivikkeiksi, ja joka ilta niitä lisäiltiin. Navetan katossa oli luukku, josta näitä kuivatuotteita pudotettiin alas. Oljet olivat sisuksina myös meidän ihmisten patjoissa siihen aikaan! Ne vaihdettiin aina syksyisin uusiksi, kun oli saatu rukiin pitkiä olkia.
Samassa ladon tilassa oli myös kaksi AIV-tornia, jonne säilöttiin ns. odelmat eli heinänniiton jälkeen syntynyt nurmikasvusto. Niitä varten oli pikkuovi, seinässä oleva aukko, josta kuokalla evästä ongittiin. Myös juurikkaan naatteja AIV-torneihin pantiin. Meillä nimittäin kasvatettiin sokerijuurikasta sodan jälkeen, kun kaikesta ruoasta oli puutetta. Ensinnäkään niitä ei juuri ollut kaupoissa, ja toisekseen olisi pitänyt olla ostoväline eli raha...
Seijan nuoruutta kymmenvuotiaana häiritsi pitkälliseksi äitynyt lievä kuume, jolle ei löytynyt syytä, ja niinpä hän ei pyrkinytkään oppikouluun neljännen luokan jälkeen, vaan vasta viidennen. Kesä meni toipuessa ja omaa karitsaa hoitaessa. Kissakin oli meille tullut kotieläimeksi 1950-luvun alussa. Itse asuin silloin jo muualla, ensin lukioajan Lahdessa ja sitten muualla maailmalla.
Seijan kanssa minulla oli mukava tapa torjua koti-ikävää, hän halusi nimittäin ansaita ja sovin, että hän voisi kirjoittaa päiväkirjaa tavallisista kotona tapahtuvista asioista, ja sitten maksaisin hänelle pientä korvausta kuukausittain. Pieniä sinisiä vihkoja tuli useampiakin. Onneksi ne ovat säilyneet. Seija teki kovin huolellista työtä! Huolellisuus oli tarpeen ammateissakin, hän oli alkuun kauppa-apulaisena tässä oman kylän Osuusliikkeessä, ja sittemmin röntgenhoitajana eri puolilla etelä-Suomea, etupäässä Helsingin seudulla.
Seijan nuoruusaikaan osuu minun alkanut intoni tehdä neuletöinä vaatteita, kuten villapuseroita ja-takkeja. Siten voin olla avuksi sisarten vaateongelmissa, kun vielä ei ollut omaa perhettäkään. Pohjanmaalla 1958-60 vietettynä aikana opimme Marja-Leenan kanssa tekemään ns. islantilaisvillapaidan, jossa piti käyttää pyöröpuikkoa, niitä oli tullut juuri kauppoihin. Silloin tehtiin paljon neuleita, kun ei ollut vielä televisioita!
Seija oli tullut perheeseen "pojan vuorolla", sillä siihen asti oli ollut aina poika-tyttö-järjestys. Eipä ihme, että Seijan harrastuksiin kuuluivat reippaammat muodot, kuten kalastus, kiipeily ja salapoliisileikit. Niistä saimme lukea muistivihkoista, ja jopa aikuisuuden aikaankin saatiin näyttöjä. Ei ole kymmentäkään vuotta, kun hän täällä käydessä kiipesi sahan kanssa vaahteraan ja otti pois muutamia haitaksi käyneitä oksia.
