Menneet mielessä

Sukulaistyttö Isan tämän päiväinen maininta hienosta kävelykelistä Espoossa aukaisi minun muistilokeroissani monta luukkua! Ensin tuli mieleen vuosi 1956, jolloin olin kirjautunut juuri Helsingin va. opettajakorkeakoulun opiskelijaksi, ja nautin mukavista leudoista syysilmoista, jollaisia ei niinkään ollut etelä-Suomen sisämaassa elettävinä. Tuolloin oli muotia musiikkikappale "September in the Rain", joka oli ja vieläkin on mielestäni minun persoonalleni niin sopiva. Ilmat olivat kovin vesihöyrypitoisia, ja hengittäminen on sellaisessa ilmassa aina helppoa. Siispä kävelyä tuli harrastettua tosi paljon. Matkat opiskelupaikkaan Ratakadulle tein melkein aina jalan, koska asuin Siltasaaressa, ja raitiovaunut kulkivat niin hitaasti, että jalan oli perillä yhtä aikaa.

Maailma Helsingissä oli erilainen kotipaikkaani maaseudulla tai lukioaikaiseen Lahden kaupunkiin verraten, jo noista raitiovaunuistakin johtuen. Lämpimämpiä päällysvaatteita haeskeltiin vasta myöhään lokakuulla. Opiskelijalla on tunnetusti vähän rahaa, niinpä shoppailu-muistikuvani ovat perin arkisia. Tuolloin oli nimittäin olemassa erillisiä, kivijalassa sijainneita maitokauppoja. Tavallisin ostokseni vähittäismaito myytiin ruskeissa litran lasipulloissa, ja niiden palauttaminen oli aina oma reisunsa, koska muun asioinnin oheen ei viitsinyt ottaa painavahkoja pulloja kassiin. Koulupäivien aikana se kävi huonosti päinsä, kun kaupat menivät aika aikaisin kiinni, ja koulupäivät pitkiä. Eräs kotimatkani Iittiin pelastui, kun boksini nurkkaan oli jäänyt paljon palautettavia pulloja, ja sain entisten vähien kolikkojen lisukkeeksi riittävästi matkarahaa. Opiskelija-alennuksia ei tuolloin ollut sen enempää juna-,auto- tai raitiovaunuliikenteessäkään.

Silloin oli myös siirrytty ns. nykyaikaiseen runouteen,  runosäkeissä ei tavoiteltu loppusoinnullisia kokonaisuuksia. Kävelymatkoillani mietiskelin tuollaista runojen sorvaustyyliä ja keräsin elämyksiä, joita voisi käyttää hyväksi, olihan opettajakorkeakoulun opiskelijan osattava yhtä ja toista! Tyypillisiä keruun tuloksia olivat visuaaliset mielikuvat, joissa oli mukana näkemiäni aineksia. Rohkaistuin lähettämään toisen opiskeluvuoteni aikana opiskelijoiden kulttuurikilpailuun runojani, ja kas kummaa, sain jopa palkinnonkin, en tosin ensimmäistä. Kun olin noita runoja työstänyt ns. järkeilemällä, pidin ihmeenä jo sijoitustakin. Melkein kaikki oikeat runoilijat haeskelivat tulkitakseen tunne-elämyksiä.

Hämeenlinnan seudun nettiuutisissa oli tänään oli maininta vuoden 1970 eräästä merkittävästä tapahtumasta, nimittäin silloisissa oloissa jättimäisen tavaratalo Raketin avajaisista. Se oli paljon ennen moottoritien aikaa, mutta ilmeisesti rakentajilla oli hyvää tietoa parinkymmenen vuoden päässä olevasta liikennehankkeesta, kun moottoritie rakennettiin aivan Raketin viereiselle maalle! Raketissa käynti oli perhetapahtuma, vaikka alkuun ei ollutkaan pysäköintitaloon ajon jännittäviä kokemuksia, niistä nautittiin vasta seuraavalla vuosikymmenellä. Siinä oli ihan tarpeeksi, että yläkerrassa oli ravintola, jossa voi pitkän ostoskierroksen jälkeen käydä välipalalla tai isommallakin aterialla. Sellaista ei ollut missään muussa kaupassa. Muovituoleilla istuminen tuntui juhlalliselta, ja Menu oli seinällä, josta voi kassalle tullessaan katsella, mistä numerosta ateriaksi oli kiinnostunut.

Olimme asettuneet Hämeeseen pari vuotta aiemmin, eli meistä, vanhimmasta tyttärestäni ja minusta tuli Janakkalan pitkäaikaisia asukkaita tammikuussa 1968. Tuolloin työni oli laadultaan viransijaisuus. Mieheni jatkoi asumista Helsingin maalaiskunnassa, Vuosaaren asunnossamme, mutta muutti hänkin perässämme seuraavana syksynä, kun työni muuttui pysyväisluonteiseksi ja kotimme varsinaisesti siirtyi tilapäisestä Harjurinteen talosta S-kirjaimen alla pankin talossa olevaan toisen kerroksen asuntoon.

Siitä alkoihin miehelle jatkuva autoralli, sillä virkaa ei saanut millään Hämeestä päin, koska niihin aikoihin maaseutukouluja lakkautettiin runsain määrin, ja niistä opettajat pakkosijoitettiin avoimiksi tulleisiin paikkoihin. Ajamista kesti kaksi vuotta, joka aamu lähtö töihin ennen kuutta aamulla, ja paluu illansuussa neljän-viiden maissa. Matka taittui ns. vanhaa kolmostietä, jonka nimi noihin aikoihin oli Helsingin pikatie, se oli valmistunut 1960-luvulla kovin mutkaisten tieosuuksien tilalle. Lopulta erään koulun opettaja Hämeenlinnasta ilmaantui halukkaaksi vaihtamaan virkansa mieheni kanssa päittäin, ja sellaiseen oli lupa, koskei se kuluttanut vapautuvien paikkojen kiintiötä.

Tuota matkaa ei olisi voinut mitenkään tehdä julkisilla kulkuvälineillä, ja matkailu tuli kalliiksi, koska niihin aikoihin työmatkojen kuluja voi vähentää tuskin mitään. Autotkin olivat aika syöppöjä bensan suhteen! Meistä tuli niihin aikoihin huoltoaseman ja autonkorjaajien vaki-asiakkaita. Olimme olleet monena kesänä ylimääräisissä töissä ja saaneet kokoon käytetyn kuplavolkkarin hinnan, jo siitäkin syystä, että kesäaikaiset nurmikasvien kenttätutkijan työmme eivät olisi muuten onnistuneet. Ensimmäinen volkkari ei kyllä meillä kestänyt kuin muutaman kuukauden, sillä siihen ilmaantui vaikeasti korjattavia vikoja ollessamme kaukana kotoa, Lapin maalta tulossa etelä-Suomeen. Jyväskylästä löytyi seuraava käytetty punainen kupla, jolla ajettiin jonkin aikaa.

Noihin aikoihin oli käytössä puolisoiden yhteisverotus, joka minulla merkitsi sitä, että lopullisen veroni prosentti oli aina yli 50. Ansiotuloista ei siten paljon käteen jäänyt. Ei ollut kotitalousvähennyksiä tai muutakaan, jollaisella lasten hoitokuluja voisi pienentää. Kunnalliseen päivähoitoon ei meidän tuloillamme päässyt. Niinpä piti sitten säästää kaikesta muusta, lähinnä syömisestä. Lasten hoito tuli vielä kalliimmaksi, kun niihin aikoihin tulivat käyttöön TEL- ja LEL-eläkkeet, jotka tulivat maksettaviksi palkan lisäksi. (Yhteisvero poistui vasta 1974, jolloin sain elämäni ensimmäisen veronpalautuksen.)

Toisen ajovuoden aikana auto vaihtui "isoon" Volkkariin, tummanvihreään Passat 1500 TL-autoon, koska perheemme oli kasvanut yhdellä jäsenellä lisää. Istuin niihin aikoihin yleensä apukuskin paikalla ja lapset takapenkillä. Nuorempi, poikani oli autokauden lapsi! Hänen ensimmäinen lauseensa muistini mukaan oli lyhyt "Ei tu", jonka oli tietysti kuullut minulta usein siellä etupenkillä katsellessa oikealta tulevia. Pojan mielestä se oli kytkettävissä myös siihen, että takapenkkiläiset hieman heilahtivat auton kääntyessä, jolloin niin kuului sanoa.

Passat oli myös lyhytikäinen auto meillä, sillä sattui kolari, joka rikkoi auton niin pahasti, että vakuutusyhtiö lunasti sen. Mieheni oli työstään Vuosaaressa kotimatkalla, kun joltain sivutieltä kolmion takaa ampaisi kylkeen muuta liikennettä havaitsematon kuski, ja Passat teki kuperkeikkoja tiellä. Onneksi isossa autossa oli vahva kori, ja kuski säilyi vammoitta. Silloin ei ollut matkapuhelimia tai muuta viestimistapaa, joten kotona vain odoteltiin. Mies tuli pari tuntia myöhemmin, ja tokaisi kotiin tullessaan liittyneensä kattokerhoon. Ilmaus oli minulle aivan outo, joten en siinä reagoinut mitenkään, kerho kuin kerho, saihan niitä miehillä olla. Vasta hieman myöhemmin sain kuulla asian myös ns. selkokielellä! Automme vaihtuivat keltaisiin kupliin pitkäksi aikaa.

Autolle oli perheessämme käyttöä myös kesäisin, sillä appivanhempieni kanssa yhteinen kesämökki Sysmän Rapalassa oli valmistunut 1960-luvun loppupuolella, ja sinne ajettiin Janakkalasta kovin mutkaisia tieosuuksia, ensin Lammin kirkolle, sieltä Asikkalan kirkolle ja vielä pitkät tovit Sysmään. Bussilla ei sinne olisi voinut päästä päivää lyhyemmässä ajassa mitenkään. Tuolla viimeisellä etapilla oli monta vuotta käytössä Pulkkilan lossi, joten viikonlopuilla aika kului lossijonossakin. Siihen aikaan ei tunnettu käsitettä viikonloppu sellaisena kuin nyt, vaan viikonloppu alkoi vasta lauantaina työpäivän jälkeen kestääkseen sitten sen seuraavan päivän eli sunnuntain. Koulumaailmaa ilahduttivat toki ns. kuukausilomat, kerran kuussa keskimäärin oli vapaa maanantai. Matkamme sijoittuivat yleensä niiksi. Tuollaisella matkalla katkesi autosta kerran kaasuvaijeri, se korvattiin jollain narulla, kun muutakaan ei ollut!

Päädyin aika pian suorittamaan myös itse ajokortin, koska matkailua oli paljon, eikä omiin matkoihin aina mitenkään kehdannut pyytää kuskia, jolla oli pitkät ajotaipaleet viikoittain. Autokoulun ajotunneille onnistuin saamaan koulumme vahtimestarin, hyvänluonteisen Olavin, joka oli sivutöinään myös ajo-opettaja. Niillä tunneilla opin paljon muutakin, hän kun ei moittinut koskaan, vaan ennakoivasti risteyksiin ja pulmatilanteisiin tullessa perustellen kertoi, kuinka niissä tulee menetellä, ja kun ongelmasta hyvin selvittiin, muisti aina antaa kiitosta. Olisipa sellaisia ihmisiä useampiakin! Ajotunneille meno oli mukavaa, kun ei ollut pelättävää. Kokemusta minulla ei sitä ennen juuri ollut, mutta mopedilla olin kurvaillut jo avioliitosta eli 1960-luvun alusta alkaen. Niinpä tiesin, mitä tarkoittaa vaihtaminen! Kun ompelukonekin oli jo vaihtunut sähköiseksi, tiesin myös jotain kaasujalasta. Senjälkeen olenkin ajanut autoa lähes päivittäin. Ajokilometrejä ei toki ole vielä miljoonaa, mutta lähelle puoliväliä on päästy.