Esi-isien tonteilla

Vähätalontien päästä löytynyt isän koti, kulttuurikasvit vielä voimissaan, kuistin humala ja rapunpielen vuorikaunokit ja akileijat.

Maanantaina vietimme eräitä elämän merkittävimmistä hetkistä, kun olimme matkalla Sysmässä, josta isäni oli kotoisin. Oli päätetty löytää useampikin kirkonkirjoissa mainituista asuinpaikoista, ja kuinka ollakaan, kaikki aiotut kolme löytyivät!
Esityötä oli tehnyt Raija-sisareni, joka saapui Eurooppaan lyhyehkölle kesälomalle miehensä Ronin kanssa, hän oli tulostanut liudan tarkempia vanhoja karttoja, joista rakennusten sijaintia voi etsiä. Neljäntenä reisussa mukana oli poikani, joka taas puolestaan oli netistä selvittänyt alueiden nykytiestöä ja Pohjois-Sysmää koskevaa nykyistä kuntasuunnitelmaa etsimisen pohjaksi. Matkaeväät olivat siis hyvät. Kun ilmakin oli otollinen, aurinko näkyi ohuen pilviverhon takaa, eikä ollut kovin kuuma, suhtauduimme alunperin retkeen toiveikkaasti.

Sysmään pääsee montaa kautta täältä Iitistä, valitsimme reitiksi kylästä pohjoista kohti suuntaavan vanhan maantien Jaalaan ja siitä haarautuvan Vierumäelle vievän tien, joka jatkui Lahti-Sysmä-pikatien ylitettyään toista Salpausselkää seuraillen Asikkalan Urajärvelle ja edelleen Vääksyyn. Tuo loppuosa Vääksyyn on tie, jota olen kulkenut itse aiemmin vain kerran, ja oli kovin kaunis ja vanha tie, joka viime vaiheissaan sivuutti Anianpellon männiköt. Sitten suuntasimme Pulkkilanharjua pitkin menevälle maisematielle, yllä oleva kuva on Reimari-nimisen virkistyskeitaan tienoilta, siltojen alkupäässä.

Liikolan pienet peltoaukeat, ja takana Päijänteeseen johtava vesiväylä Liikolanlahti. Kartalta löytyi taustalla näkyvän korkeamman vuoren alarinteiltä sana Vierula, mutta ei asuintaloa osoittavaa merkkiä. Kappelinkylä -niminen pikkutaajama on merkitty rannalle, lahteen vuorelta päin pistävältä niemekkeeltä, hieman vasemmalle tästä kuvakulmasta.

Kun jatkoimme jonkun matkaa Sysmän kirkolta Hartolaan päin, löytyi Liikolan kylään vievä tie ja ensimmäinen etappimme tuli etsittäväksi, se oli Kolun talo kylän etelälaidalla. Sieltä oli tullut Anna-tytär isäni isälle puolisoksi 1800-luvun lopulla. Taloa ei kyllä enää ollut sillä kohden, missä 1900-luvun alun kartoissa piti olla useampiakin, mutta paljon raunioita ja kaksi mahtavaa omenapuuta.

Rauniosaarekkeen ja maantien välissä oli vanha hirsinen lato vielä pystyssä. Punainen tolppa on ehkä merkkinä tilan ja maantiealueen rajakivestä. Rakennus on tehty ennen autojen aikaa.

Pellot olivat edelleen viljeltyjä, niissä oli kevätviljaa oraalla. Piennarkukista pistivät silmään metsäkurjenpolvet, joilla oli eri värisiä ja eri kokoisia kukka-vaihtoehtoja. Koristekasveja en nähnyt. Pientareilla rehottivat puntarpäät ja tuoksusimakkeet. Alla on kuva maantieltä katsottuna talonraunioiden kohdalle kehittyneestä pihlaja- ja tuomipusikosta, näkyypä kotikuusikin!

Sysmän historia- kirjasta selvisi pari päivää myöhemmin se ristiriita, joka koski Annan syntymäpaikkaa, koska siitä oli tiedossa isäni merkitsemä Hartola. Historia kertoi, että Sysmä oli aiemmin nykyistä laajempi, ja siinä oli ns. kappeliseurakuntia, mm. Hartola ja Luhanka, jotka sitten myöhemmin erosivat omiksi kunnikseen. Liikola on aivan Hartolan nykyisen kunnan rajanaapurikylä, joten se on voinut kuulua tuohon Hartolan kappeliseurakuntaan Suur-Sysmän aikoihin, ja isä-pappa on käyttänyt ehkä sitä tietoa.

Parinsadan metrin päästä postilaatikoista ei löytynyt kiinnostavia nimiä....

 Matkamme jatkui luodetta kohti, ajoimme Liikolasta Luhangantielle ja kohta tultiin Sysmän Soiniemen kylään, josta etsittiin sukumme vanhin kirkonkirjoissa mainittu asuinpaikka Kurki-niminen (sotilas)torppa. Se olikin sitten ihan helppo varmentaa löydetyksi, kun talontien alkupäähän oli nykyinen omistaja tuonut vanhan maataloustyökalun, hevosen vedettävän kurkiauran, jossa vielä oli maalattuna sana Kurki! Taloja oli useita, järveä ympäröivillä mäillä. Osa pelloista oli talojen ja järven välisillä melko jyrkillä rinteillä, osa talorykelmää ylempänä.

Kurjen tilan tanhuvilla, vanhin kohde vas. puolen rivissä takimmaisena.

Koiralammi oli siinä mäen tyvellä, rinnepeltojen jatkeena. Se oli ehkä 500 m:n mittainen pitkänomainen järvi.

Tien päästä löytyi paljon rakennuksia, maatalousrakennuksia ja asuintaloja, ja alhaalta Koiralammi-järven rannasta asuttu kesämökkikin, mutta eniten ilahdutti vanha ja moneen kertaan aikojen kuluessa korjattu rakennus, jonka katolle nykyinen omistaja oli pannut tuuliviirin, jossa luku 1584! Siis paljon vanhempi asuinpaikka kuin meidän vanhin tunnettu esi-isämme Matti Matinpoika 1700-luvulla, jonka asuinpaikaksi Kurki oli merkitty. Tässä mäen ylälaidassa oli ainakin kahdelta muulta vuosisadalta olevia asuinrakennuksia, tuorein korkeimmalla, hieman sivussa tähän historia-kohtaan verrattuna.

Harmi, kun tuulen suunta oli niin, että numerot ovat väärinpäin!

Vanhoissa taloissa on ollut aika usein yhdistettynä asuinrakennus ylhäällä ja karjasuoja alhaalla, joten talo pysyi paremmin lämpimänä, mutta hajuissa tietysti oli toivomisen varaa! 1960-luvulla olin rikkakasvien tutkijana Sysmässä ja löysin näitä useitakin. Luulen että tätä taloa on kyllä pitkään jo käytetty vain talousrakennuksena eikä asumiseen. Ehkä hevostallina lopuksi? Takaa pilkottava valkoinen talo on 1900-luvun puolelta.

Lopuksi siirryimme seuraavalle Päijänteeseen pistävälle niemekkeelle Palvailan kylää etsimään, jossa olisi isämme kotitontti. Tässä kylässä oli tietysti myös nykyisiä kesämökkejä paljon, mutta löytyihän se Vähätalon tiekin lopulta, joka Googlen reittihaulla oli putkahtanut esille alueelta.

Tie ei ollut enää aktiivikäytössä, koska se kasvoi korkeaa heinää, mutta sisukkaasti sitä hiljalleen etenimme. Kuten poikani sanoi, jos emme katso vielä tuonkin mutkan taakse, harmittelemme lopun ikää. Raija muisteli, että kun hän lapsena kulki isän auton mukana Iitin viljelytiloilla, mentiin pahempiakin teitä! Matka päättyi lopulta jalkaisin, tultiin asumattoman talon pihaan. Auto jäi jo hieman aiemmin, koska löytyi kääntöpaikaksi sopiva kohta.

Tässäkin talossa oli erikoisessa paikassa kuin oven paikka, keskellä pitkää seinää. Ettei vain tämäkin olisi ollut alkuun yhdistelmä navetasta ja asuintalosta, pituus ainakin viittaisi siihen. Sauna on taustan peltikattoinen rakennus. Polku Päijänteen rantaan lähti kai taustan notkosta.

Siinä se oli! Kyllä olisikin harmittanut, jos ei viimeistä sataa metriä menty. Pelloista oli ympärillä vain muistoja, sillä niihin oli istutettu koivua 1990-luvulla ehkä. Kun taloa ympäröi sankka koivumetsä,  taloa aiemmin ympäröinyt avoin peltomaisema oli kadonnut. Pentti-veljeni kuvaili minulle seuraavana päivänä puhelimessa talon ulkonäköä, hän oli käynyt siellä 1970-luvulla isäni kanssa, joten paikka varmistui näillä tuntomerkeillä.

Peltojen nykytilaa.

Sysmä oli jo 1900-luvun alussa Lahdessa sijainneen Askon vaneritehtaan luvattua hankinta-aluetta, josta koivua saattoi ostaa lähes mielin määrin. Metsät Palvailan kylän kulmalla olivat pääosin lehtoisia, varpuja ei paljon näkynyt, vain korkeaa heinää puiden alla. Se kertoo myös siitä, että karjanpitoon ei tarvinnut muuta laidunta kesäisin kuin jollain lailla aidattua metsää, tai paimenpoika. Isäni kotona oli ollut hieman karjaa, josta saatiin lisäruokaa pöytään. Mistä lie talviheinä otettu, ehkä niittelemällä metsän aukkopaikkoja, jotka nopeasti heinittyivät.

Aittarakennus pihapiiristä.

Kun 1960-luvun alussa itse asuin Sysmän Rapalan niemessä, joka myös oli lehtoista, kuulin silloin mainittavan, että sen niemen alueelta oli löytynyt nopeimmin kasvavaa ja korkeinta metsää koko Suomesta! Rapalassa oli kylläkin kuusivaltaisia lehtoja, siellä oli metsissä ollut suuremmat karjat, joiden jäljiltä metsät yleensä kuusettuvat, sanovat esihistorian tutkijat. Varmaan Palvailan niemi ei Rapalalle paljoa hävinnyt, niin dynaamiselta metsä vaikutti. Pienemmänkin metsäkappaleen omistajalle riitti tuloa puun myynnillä. Vaneripuukauppa toki laantui 1900-luvun loppua kohti, mutta koivu käy nykyisin myös sellun lähteeksi. Puun saaminen metsästä ei ollut kylläkään ihan helppoa, koska paikoin metsänpohja on kovin louhikkoista. Hevosmies-metsuri oli parasta siihen työhön, ja kai vielä nykyisinkin. Suurista latvuksista sai helposti talon tarvitsemat polttopuut puukaupan jäljiltä.

Kotiin palailtiin myöhään iltapäivällä onnellisina hyvästä "saaliista!" Sukututkijamme Raija saa nyt jatkaa montaa tietoa rikkaampana. Hyttysetkin jäivät nopeasti vain muistoksi...

Tulta varpaissa

Tontti vaihtuikin muutamaksi päiväksi enemmän länteen, sillä pääsin mukaan Islannin retkelle, jonne vanhempi tytär perheineen teki vajaan viikon matkan. Ilmat olivat aivan upeat, sillä saimme viettää jokaisen päivän mitä kauneimmassa säässä. Kun oltiin napapiirillä ja ison Grönlannin naapuristossa, oli selvää, että tuuli oli aika vilakkaa, ja varsin hyvin tiesimme kadun varjoisalla puolella, missä maassa ollaan. Koti-Suomeen eilen tullessa ei kyllä huomannut mitään eroa, samat olivat tuntemukset täälläkin.

Siniselle laguunille johtava tie on raivattu vulkaanisen kivimassan läpi.

Matkalla tulivat tutuiksi Islannin peruselementit, laava-ja tuhkakentät tulivuorihuippuineen, joita oli ylenpalttisesti kertomassa,että hiljan oli tapahtunut jotain. Käsite hiljan on aika suhteellista, sillä laajat Reykjavikin ja Keflavikin väliset kuun maisemat, joihin tutustuttiin Blue Lagoon-retkellä, olivat kuulemma 1200-luvulla sattuneen purkauksen jälkiä, mutta näyttivät kyllä tuoreemmilta. Toki purkauksia sattuu tiheämmin, muutaman vuoden välein. Kaikilla on tuoreessa muistissa 2010 sattunut etelärannikolla tapahtunut purkaus, ja siitä 3000 km laajalle levittäytynyt massiivinen tuhkapilvi, joka haittasi Euroopan lentoliikennettä viikkokausia.
Tulivuoren purkausaukkoa nimitetään kraateriksi, sellainen tuossa postauksen alkukuvana. Tämä kraateri oli ollut hiljaa jo jonkin ajan, koska sen pohjaan oli syntynyt järvi.

Kävimme eräissä turisteille tarjotuissa kuvauskohteissa vakuuttumassa mannerten rajasta, tässä rajamaasto on ylimpänä, ja siellä on järvien ja jokien täyttämiä rotkon pohjia. Reunoilla nousevat jyrkät maanjäristysten halkaisemat kallioseinät.

Islanti on merenalaisen vuorijonon, keski-Atlantin selänteen huippuja, jonka lännen puolella on Pohjois-Amerikan mannerlaattaa ja toisella puolella Euroopan laattaa. Molemmat kasvavat tästä selänteestä koko ajan hieman lisää, joka purkauksesta eli Islanti kasvaa kokoa saaren keskeltä. Selänteen keskikohta on näkyvillä muuta saarta korkeampina tulivuoriketjuina ja siirroslinjoina. Tälle alueelle sattuvat tulivuoren purkaukset ja järistykset, ja sieltä myös löytyvät geysirit eli kuumat lähteet. Alla olevassa kuvassa noin 10 min.välein purkautuva ja n.10 m korkeuteen vettä purskuttava lähde, joka oli melko laajassa lähdekentässä tuon taustan tulivuoren tyvimaastossa. Purskuava vesihän on pohjavettä, jota saadaan sateista lisää, ja se käy lämpiämässä kallioperän halkeamissa, joissa on tarpeeksi kuumuutta.
Osa kuumista lähteistä on rakennettu voimalaitoksiksi tai otettu kaukolämmön välineeksi, näimme paikoin maastossa runsaasti putkia. Tavallisen kaivon asemasta saattaa uudisasukas saada kuumaa vettä tuottavan lähteen aikaiseksi.

Koska meri-ilmasto on läsnä, on paljon sateita, joista talven aikana kertyy lisää jäätä korkeimpien paikkojen laelle. Jäätiköt ovat paikoin valtavan kokoisia, mutta niiden sulaminen myös, sillä tuhkapilvien kautta jään pinta tummenee, ja se imee itseensä auringon säteilyä tehokkaasti. Jäätiköiltä siis virtaa ryöppyäviä jokia!

Yllä olevassa kuvassa on toiseksi suurimman kosken, "Faksin" laaksoa, jonne geologian retkellä tutustuimme. Paitsi maanpinnalla järviä ja jokia voi olla myös jäätikön sisällä tai alla, ja jos tulivuoren toimintaa sattuu, voi kerralla sulaa paljon jäätä ja tulla suuria tulvia, jotka vievät mennessään tiet ja rakennukset.Vaikka oltiin napapiirillä, kaikkien vuoden kuukausien keskilämpö on yli 0:n, ja siitä johtuen eteläosassa saarta ei ole routaa.

Ennen lentokoneiden aikaa Islantiin mentiin vesitse, ja useimmat kylät ja kaupungit, kuten tuossa yläkuvassa Reykjavik, ovat hyvän sataman omaavia. Tältä kohtaa alkoivat turistien valas- ja linturetket. 
Lentäen Islantiin pääsee Suomesta kolmessa tunnissa, ja saman verran on myös kelloa rukattava taakse päin. Alueeseen on helppo tutustua, sillä hotelleilta voi varata retken lähes kaikkialle, ja täsmälliset kuljetukset hyvillä kulkuneuvoilla tekevät retket mukaviksi. Suosittelen!

Helluntaivieraita

Ensi syksyn kirsikkasato on ehtinyt kuvan osoittamaan vaiheeseen, puu on täydessä kukassa. Löysin läheltä uuden siementaimenkin viikolla, tuleekohan siitä vanhalle puulle seuraa, kun juurivesoja ei näytä ilmaantuvan? Vai olisiko käytävä taimikaupassa, kun nyt ei ole tällä puolen enää yhtään omenapuuta, koristeeksi hankittu punalehtinen taimi näyttää suuttuneen myyrien myllerrykseen, ei ole auennut yhtään silmua.

Vuosi on edennyt niin pitkälle, että pitäisi alkaa kylvöjä, koska ennusteen mukaan on tulossa kosteita ja viileähköjä aikoja seuraavalle viikolle. Jo huomiseksi on yksi sade tulossa, joten kaipa sitä on helluntain illan virkisteeksi käytävä siementen piilotuksessa. Varovasti vaan, jokunen siirrettävien taimien rivi, sillä herneitä ei näy olevan varattuna. Kesä etenee nyt rajua vauhtia, jättitatar on edennyt jo metrin mittaan.

Sain tietysti Tellan viikonlopun vieraaksi, ja hänen mukanaan monet kuviot, mutta yllättävin kaikista tämänkertaisista on Tellan omakeksityt sipsit. Ne ovat nimittäin muurahaiset, joita hän etsii sekä kukkapenkeistä että hietikolta, ja ilmiselvästi nauttii pikku kirpeydestä? Tellan kanssa on kasteltu kukkaistutuksia ja pesty yläkerran ikkunoita.

Lisäksi on tullut suuri joukko muuttolintuja tällä viikolla. On kivaa ulkoiluttaa koiraa, kun joka puolella kuuluu lintujen ääniä. Vierastulvan aloitti jo viikko sitten punavarpunen, sitten seurasivat pensaskerttu ja leppälintu, eilen oli äänessä jo lehtokerttukin. Satakieltä, mustapääkerttua ja sirittäjää ei kuitenkaan kuulu vielä. Nyt ei siis passaa koskea oksakasoihin eikä muutenkaan pöyhiä liikaa, koska pesäpaikoilla on kysyntää. Siilikin varmaan hoitelee kohta vauvoja, ei auta kunnostaa lehtikompostejakaan.

Sain eilen terveiset rakupolton tapahtumasta Perheniemestä, jonne en sitten ehtinytkään, Päivi vei mukanaan pari savityötäni, joten kotiin tuli nyt uusi siilivauva ja aluslautanen. Raparperinvarret ovat jo meilläkin ehtineet piirakka-asteelle, joten tänään on sitä jälkiruokaa.

Puunkaatoprojekti on nyt kokonaan ohi, sillä kaikki tikkupuukasatkin parkkipaikan tienoista on korjattu maanantaina, jolloin kävi myös KSS-Energian edustaja vaihtamassa sähkömittarini etäluettavaan sellaiseen. Oksanpätkiä on nyt kuivumassa noin metrin korkuinen pino, ja ne siirtyvät syyskesällä jo kuivan puun varastoon tuohon seinän taakse. Lastu- ja hakelaatikot ovat jo tehneet siirtomatkan sisään.

Pressun alla kuivuu vielä osa pienemmästä oksasilpusta, jotka saa tallottua tiuhemmaksi massaksi, kunhan kuivuvat vielä jonkin aikaa; loppuviikon sade vaati peittoja, kohta käyn poistamassa ne tälle päivälle.

Jalavan rungonpätkän alle on tuotu neljä litteähköä harkkotiiltä, joista tulee sille jalat, kunhan nyt ensin keksitään, mihin penkki on parasta laittaa.  Kohta voi harkita jo ruohonleikkurin ulkoiluttamistakin, sillä keltavuokko alkaa siementää.

Hyvää helluntaita ja alkukesää kaikille puna-ailakin ja puistolemmikin kera!            

Pyllistelyviikot meneillään...

Tämän postauksen kuvat on otettu hetki sitten, aamulla n. 7.30.
Kevät on siitä outo vuodenaika, että maisema on kauneimmillaan, ja puutarhuri katselee sitä päivät pääksytysten kaikkea muuta kuin selkä suorana. Eikä katsele, vaan ohimennen katsahtaa. Yleensä aika kuluu siis pyllistelemällä. Milloin on mitäkin projektia menossa. Kohta tämä loppuu, vakuutan itselleni aamusella, huomenna ei enää näin paljon, että sisällä vietetty aika on pelkkää selän suoristelua.

Klapien pinous saatiin onneksi ohi, sitten olikin jo aika käydä lumituhoista kärsineiden pensaiden avuksi, ja se työ on vielä osittain kesken, sillä ajattelin edetä kulmaus kerrallaan. Nyt on tontti makuuhuoneiden ikkunoista katsoen kutakuinkin siisti, joten joka huoneessa voi herätä samaan siivoon näkymään.
Pari märkää päivääkin saatiin, lämmintä kesäsadetta, joka puhdisti ilman ja lopetti koivujen pölytyskauden, sillä koivujen aluset olivat ruskeanaan alas pudonneita hedenorkkoja. Lisäksi tuli pyhäpäivä, helatorstai.  

Viimein perjantaina ryhdistäydyin teemaan kompostin tyhjennys, no sitä ei kyllä voinut alkaa suoraan, vaan oli käytävä muistojen kukkamaaksi tulevan paikan esikäsittelyyn, lapio- ja kuokkahommiin. Sainkin siinä vierähtämään puolitoista päivää, kun siinä ennestään oleva vuohenputkinen nurmikko piti poistaa. Yksi pensaan juurikin vielä oli kaivettava pois. Nyt on mietintämyssyssä, mihin panna kolme isoa poistomassan kasaa. Ehkä ne siinä ainakin hieman kuivahtavat ensin, että liika maa-aines karisee.

Koska kyseessä on muistopenkki, ajattelin lisätä muistojen määrää siirtämällä penkin laidoiksi myös vieressä retkottavat omenapuun rungon tähteet, ja niiden lisäksi tulivat reunoiksi koripajun paksut oksat. Oksissa oli mukavasti mutkia, joten penkin pohjoislaidassa kasvavat pikkupuut saavat siinä paisua rungoistaan monta vuotta! Joskus reunat lahoavat, mutta omenapuu ainakin kestää pitkään, kun yksi kantokin on ollut kiusoina yli kaksikymmentä vuotta. Silloin istutetut kasvit ovat jo niin voimissaan, ettei reunaa tarvitsekaan.
Omien materiaalien jatkoksi hain Agrimarketista koristereunaa, ja mukaan tuli myös pari timanttituijaa, kun koirien omat pikku kuuset ovat niin matalia vielä.

Lopuksi tuli aika mennä kompostille. Aarre onkin luultua antoisampi, sain siitä kulutettua ehkä kolmanneksen, vaikka puutarhakärryllisiä hupeni uusiin kukkamaihin 15. Tuote oli hyvin lahonnutta, eikä siinä ole rikkakasveja muualla kuin reunoilla, joihin valkopeippi on iskenyt kyntensä vahvasti, ja multa siirtyi siis helposti pikkupulkan ja kuokan kanssa nostaen kärryyn. Kelpaa siinä päivänliljain ja muiden ystävien oleilla!

Kun tänään on jälleen kirkonmenojen ja vilkkaan turistiliikenteen päivä, en mene istuttamaan enempää kasveja uuteen penkkiin. On muuta askartelua, sillä Taideseuralla on kesäkahvilan hoitoa tällä viikonlopulla, ja toimitan muiden kanssa sinne taimia myytäväksi. Perjantaina vein kuparilehtiä, verenpisaroita, kevätesikkoja ja helminukkajäkkärää, eilen vein ripsialpia, ja tänään on vuorossa taas huonekasveja ja nostamani pikku kassillinen maa-artisokan mukuloita.

Pajulinnun aikaa

Jokohan yökylmät pian hellittäisivät? Tämän postauksen kuvat ovat eiliseltä iltapäivältä. Edelleen käynyt niin, että kahta yötä lukuunottamatta mittari hupsahtaa aamuyöstä nollan pintaan. Sisällä talvea viettäneet kukat ja taimet saavat siis vielä harjoitella olojaan lasiseinän suojassa. Puiden pinoamista toki tarkenee tehdä, ja sitä huvia riittääkin vielä, joskin keko on kutistunut kapeaksi sirpiksi.
Sain viime viikon alkupuolella siirrettyä vanhat, vuoden kuivuneet puut autotallin tyhjään puutilaan. Naapurin Päivi tuli vauhdittamaan työtä kärryjensä kanssa! Mäellä seisseiden pienempien pinojen alus oli täynnään myyrien tonkimia multakasoja, joten alimmaiset puut pääsivät kannon ja kiven päälle, uusiin kuivatusasemiin. Viime kesä ja syksy olivat niin märkiä, että pinojen pohjat olivat alkaneet kasvaa sammaltakin!
Tallin takaisesta pinon pohjasta pölähti esiin satoja surviaissääskiä aikaa viettämästä, ja klapien poisoton jälkeen ne näyttivät mitä suurimmassa määrin menneen uintiharjoituksiin viereiseen isoon vesiastiaan! Kelpaa siinä pajulinnun popsia aamiaista, kun sääskiä on niin paljon. Paju- eli uunilinnun kaihoisa laulu alkoi kuulua viime viikolla juuri tässä ryteikkörinteessä. Onneksi vanhoissa pinoissa ei ollut yhtään vanhaa eikä uutta pesää.

 Autotallin taustalle on noussut edellisvuotiseen tapaan kaksi pinoa, ja niiden tulevaisuus näyttää siinä hyvältä seuraavaa vuotta ajatellen. Viime vuonna käytössäni oli kivimurskekasa, ja kärräsin siitä jonkin verran ainesta lujittamaan tämän pinojen paikan pohjaa, jotteivät aluspuut uppoa maahan painon alla. Muut pinot pääsivät paistattelemaan auringossa tämän ylätasanteen toisessa reunassa, jossa ei ole ollut toistaiseksi yhtään myyränkekoja.
Viikonlopun naisenergialla, äitienpäivän viettoon tulleen jälkikasvun avustuksella uudet klapit siirtyivät asemiinsa autojen parkkipaikalta. Lauantai oli perin sateinen iltapäivällä. Eilen tehtiin toinen työtovi loistavassa säässä, ja Tellakin hääräili mukana! Pientä puusilppua ja lastua varten varaamani parikymmentä pahvilaatikkoa ovat jo täyttyneet, ja kehiin on pitänyt ottaa aikansa palvelleet vesisaavitkin.

Hakettimen kanssa aikaansaatu oksasilppu on sekin siirtynyt pahvilaatikoihin, kun viime viikon sateiden aikaan totesin toisen kuivatuspressun reikien kautta ilmaantuneen pieniä vesilätäköitä hakkeen joukkoon. Nyt hakkeet ottavat aurinkoa tässä viimeisellä pressulla hyvällä säällä, ja siirtyvät sateiden ajaksi alakertaan tai seinustalle. Onneksi tuli viime keväänä tehtyä rännin alle se sadevesikaivo ja salaoja, nyt  paikka pysyy hyvin kuivana.

Kuten yllä olevasta maantieltä päin olevasta otoksesta näkyy, maanpinta on viimein alkanut vihertää, ja puiden silmut avautuivat 10.05 sateen jälkeen. Ihan alakulmassa vasemmalla on vihreä tukikeppi osoittamassa, missä kasvaa 2010 istutettu "Turun hevoskastanja", jonka sukulaiset toivat tuliaisinaan. Viime talven se sai olla verkon sisällä rauhassa jäniksiltä, joten tänä kesänä voi alkaa jo pituuskasvukin.

Viimeistään nyt on aika myös aina selkää suoristaessa katsella keltavuokkoja, jotka ovat vallanneet talon alapuoliset kosteapintaiset maat jo teholla. Tässä sitä kasvaa sekakasvustona imikän kanssa. Kevät on niin aikainen kuitenkin, etä raparperikaan ei ole alkanut varren kasvua, ehkä sitten ensi viikolla olisi sen piirakan aika? On nimittäin tulossa usean päivän sadekausi torstaista alkaen.
Kompostikin pitäisi jo tyhjentää mullasta, yritän ehtiä sen ennen torstaita, niin sateella voisi sitten tehdä suotuisia istutuksia.

Kevät saa tulla!

 Ja niinhän se "keikkuen tuleekin", vielä on käyty nimittäin kylmien öiden puolella, ja ensimmäinen varovainen kevätsade koettu toissayönä. Meidän tontilla maa ei suuremmin ole alkanut vihertää eikä heinä kasvaa, sen on huomannut mm. kyläilylle tullut Tella, jonka aamuinen salaatinsyönti on osunut hietakastikan lehtiin. Ne ovat melko karheita, mutta muuta ei nyt kertakaikkiaan vielä ole. Tellalla on ollut mukavaa aamuisin ja päivisin tutkia puutarhan pensaiden ja puiden kuntoa, samalla olen saanut korjata pois pikkupensaiden jänisverkkoja. Alla olevassa kuvassa Tellan pikkutorkut ensimmäisen ulkoilun jälkeen. Tänään ei ollut muuten ruokapäivä salaatin lisäksi, koira meni jatkamaan unia ulkoa tultua. Ehkä ruoho oli liian karkeaa?

Seuraavan viikonlopun ennusteissa on uskomattomalta tuntuvia +10 asteen öitä odotettavissa! Saa sitten nähdä, miksi kääntyy, ainakaan ennusteet eivät oikein ole pitäneet paikkaansa. Kevätkukat ovat varovasti alkaneet avautua, muiden vuosien pääsiäiskukat tete-narsissit kasvavat minivarren ja hädin tuskin nousevat maan pinnasta. Vuokotkin jo alkavat availla kukkiaan.

Saaliloimi tuli tehtyä eilen illalla loppuun, loimesta tuli seitsemän työtä, kuten edellisestäkin, ja mikäs ihme, kun ne olivat samanmittaisia loimia. Tämä viimeinen on ensimmäisen kaltainen, vihreähkö, lisäksi sain kaksi punaisempaa ja kolme harmahtavampaa. Villaloimen kutominen tuottaa hurjasti lankanöyhtää puiden alle, joten imuri on ollutkin yläkerrassa työvaiheen aikana. Nyt on vielä tämän aamun huvina hapsujen pyörittelyä. Käsitöiden näyttelyssä on myös saalejani, kun ompelutöitä oli sen verran niukasti vietäväksi. Ne tuppaavat menemään käyttöön sitä mukaa kuin valmistuvat.

Kaadettujen puiden latvuskamppailu on nyt ohi, sain torstaina viimeinkin sen tammen hoideltua. Nyt olisi sahailtava alas joitakin syreeneitä ja ruusuja, lumenmurtoisia. Ja ehkä haravoitavakin, aavistuksen verran, heinäharavalla, että pahimmat oksat jäävät piikkeihin eivätkä ole haitaksi ruohonleikkurilla ajellessa.

Alettiin perjantaina Tellan kanssa sisähommaksi ikkunoiden pesua, tosin en millään viitsinyt tehdä kolmea alakerran ikkunaa enempää. Ikkunan edustan tyhjentäminen on tietysti luku sinänsä, mutta lisäksi piti tehdä kauppareisu kuivaimen ja pesuaineen takia. Parasta nykyisissä ikkunoissa on niiden suoruus, salpa kääntyy hyvin ja ikkuna aukeaa juuri niin kuin pitääkin, ja huollon saa tehtyä. Tässä asuinkerroksessa pitää nousta tuolille saadakseen ylimmän ruudun korkeuden puhdistettua. Yläkerrassa ei onneksi ole apujakkaran tarvista.

Tänä iltana käydään korjaamassa tekstiilinäyttelyn tavarat pois, ja huomenna ollaan asettelemassa keramiikan ym. kovien materiaalien taidepiirien töitä. Veroilmoituksen täydentäminenkin on näiden päivien asia. Tiistain iltapäivänä pohtii raati Iitin Tiltu-ruusun esiintymän ympäristöä. Loppuviikolle suunnittelen reisua Hämeeseen, joten ehkä kukkapenkkien laittoa ei tapahdu vielä tällä viikolla, sillä klapitkin lähettävät kovasti terveisiä!

Valoisaa vappua!

Kaikki kuva tänä aamuna klo kahdeksan.

Meidän tontilla punaisten pilvien ja kirkon taa eilen laskenut päivä on vaihtunut kirkkaaseen aamuun, muutamassa lämpöasteessa sentään. Tänään voi vähän lyhentää rukkaskäsiaikaa, kun aletaan ripustaa kansalaisopiston kurssien näyttelyä. Vien sinne huonekalukankaiden jäännöspaloista tekemiäni kasseja.

Onneksi on pieni tauko, onkin jo tuntunut muutamia päiviä siltä, että huomenna en jaksa enää yhtään, mutta siinähän se on seuraavakin mennyt jonkinasteisessa pakerruksessa. Eilen aamulla aikaisin sain poltettua norjanhanhikit, ruusut ja karhunvatut, joiden kanssa ei halua olla enempää tekemisissä. Oli selkeää ja tyyntä, kahden tunnin nuotio jätti jälkeensä vain puolimetrisen tuhkakasan tielle. Lukuisat Kausalan suuntaan menevät matkalaiset todistivat, että siellä on avotuli!

Liekkien lakattua hain rautaharavan ja kävin korjaamaan valtavaa myyrien aikaansaannosta siinä lähellä. Pari vuotta sitten laittamani penkin aidake ja sen viereen tehty pihakivien rivi olivat miellyttäneet talven aikana kovin myyriä, joten kivet olivat peittyneet multamakkaroihin, ja niiden alle johti kymmeniä käytäviä. Keskellä tienvieruspenkkiä oli kammottava tyhjä monttu, luultavasti se oli tunnelityömaan lähtökuilu. Pihakivien rivi oli uponnut puoliksi maan sisään. Viereinen nurmikko oli kuin kulunut hevoslaidun, mustalla mullalla ja kuoppainen. "Makkarain" kanssa askartelua riitti! Tämä kiusallinen prosessi on usein kyllä edistänyt käenrieskojen leviämistä tontilla.

Aikaa riitti iltapäivällä saamaan oleskelupationkin kesäasuun, sillä lumikasat olivat sulaneet sunnuntaina. Lintulaudan keppikin nousi, ja sain myös kaikki koristeeksi tökityt havunoksat irti kukkapenkin ankeudesta. Siitäkin lumet häipyivät eilen, joten tontilla ei ole enää yhtään ripettä sitä laatua.

Tammen oksien kanssa riittää vielä askartelua, vaikka aloinkin siellä jo eilen, mutta montaa päivää ei kulu lumituhojen korjaamisessa. Onneksi, raivaussaksetkin ovat jo tylsyneet. Kevätkukkiakin jo on alkanut ilmaantua, on hieman vuokkoja ja parissa päivässä mukulaleinikkikin. Kun tulisi lämmin sade, mutta ei vähään aikaan, että puumassa kuivuisi.

Tänään tuuli puhaltaa kovaa ja kylmästi, mutta ei se häiritse, koska hakkeet, risut ja klapit kuivuvat!