Talvi melkein häipynyt

Tällä viikolla viimeiset lumet tontin varjokohdista ovat lähteneet, ja Urajärvi on alkanut lainehtia vapaana. Sitä meni katsastamaan isohko hanhilauma eilen. Aamulla aikaisin ihan talon pihapuita viistäen lensivät, matalalla keskenään rupatellen, monena ryhmänä. Voi olla, että olivat entisiä valkoposkia golf-kentän asukkeja, siellähän niitä asuskelee melkoiset laumat kesän aikana.

Routa ei ole vielä lähtenyt, niinpä syksyllä lipputangonpenkkiin tyrkätyt havunoksat jatkavat olojaan. Pihan vihreys on sammalpeitteestä peräisin. Aurauskepit sain sentään irti, sen viimeisenkin viikonlopulla. Pidempään on nyt ollut kuivia aikoja, joten sade ei ole tullut roudan poistajaksi. Aurinkoa on nähty, lumet ovat haihtuneet lämpösäteiden mukana taivaan tuuliin. Viimeisimmätkään tämän viikon sateet eivät ole olleet paljon tihkua kummempia. Orvokit ovenvierusamppeleihin jo laitoin. Helena kävi tänä vuonna Janakkalan hautausmaalla samoissa puuhissa, ja viikonlopulla jatkettiin samaa hommaa tässä Iitin hautausmaalla.

Viikko sitten sain tulevan talven varaksi pienehkön klapikuorman, jonka sisään laitossa kului pari päivää, keskiviikko ja torstai. Autotallin sisään tuli kaksi pinoa poltettavaa, niillä kyllä hyvin pärjää seuraavan kauden. Alkuviikosta (maanantaina) vuoroon tuli sitten talvirenkaidenkin pois vaihtaminen, kun parkkipaikka oli vapaa tähän työskentelyyn.

Muutenhan aika onkin kulunut mattopuiden kanssa, kun varastosta löytyi valmiiksi syksyllä tehty matonloimi. Taidan saada sen tehtyä loppuun tällä viikolla, koska nyt näyttää, että olisi vain yksi pätkä enää tulossa. Aluksi tein vaaleita mattoja, jotka ottivat paikkansa keittiön viereisessä kamarissa.

Nyt on työstetty punertavan sävyisiä Iitin graniitti- "sävellyksiä", jotka taitavat päätyä Helenan tiloihin Lohjalle, jonne muutosta tulee jo neljä vuotta syksyllä, eikä vielä ole mattoja tehty.

Vaalea matto on loimen alkupäästä, vieressä kuvausta varten Lohjalle matkustavaa loimen punertavaa loppupäätä.

Mattoprojekti on kokopäiväistä hommaa, vaikkei puiden vierellä aina olisikaan, sillä paksu trikoinen ostokude on melkein aina halkaistava kahdeksi ohuemmaksi. Löytyi sentään tällä kertaa Komulaisen matonkuteiden varastomyynnistä jotain ohuempaakin, niin että vain puolet on mennyt halkaisuun. Kudon "iittiläistä", eli jo monena vuonna ennenkin käyttämääni palttinan ja ripsin yhdistelmää, josta saa mukavan hieman lainehtivan pinnan, eikä tule ihan ohutta mattoa, vaikka kuteet ovatkin sitä laatua.

Tella tuli matonkudontahommien apulaiseksi noin viikoksi, ensi viikolla sitten palataan vanhoihin asetelmiin ja aletaan puutarhatyötä vähän isommalla tarmolla. Vielä on ollut liian kylmää oleilla pihalla, joten olen vain ohimennen taitellut vanhoja kukkavarsia penkkien viereen kyytimistä odottamaan. Hyvin ehtii vielä. Hakettamista ei ole kannattanut ajatella, kun syksyllä tehdyt kasat olivat vielä viime viikolla pohjastaan jäässä ja hyvin märkiä muuten. Vapuksi ei tarvitse olla valmiina muuta kuin tienvarret...

Ensi viikolla tietokone menee kunnon kohotukseen, kun sen kiintolevyä vaihdetaan isompaan. Entisestä levystä tietojen siirto uuteen vaatii sen verran lisävarusteita, että kone matkustaa suorittavaan liikkeeseen muutamaksi päiväksi.

Viime viikolla poikkesi vierailulla myös Jukka, vanha tuttu Hämeenlinnan kasvikerhon ajoilta, joka oli siirtynyt Kuusankoskelle eläkepäivilleen. Tuliaisina ei enempää eikä vähempää kuin Kuusankosken putkilokasvit, teos, jonka hän oli hiljattain julkaissut. Kovin kiinnostavaa luettavaa!

Tällaista luettavaa on nyt iltaisin, sillä pitkään haudutettu talon ulkoseinien maalaus on tulossa. No panelitkin pitää uusia, koska entiset eivät kuivu, kun alla ei ole tuulirakoa. Hain eilen ajattelun aiheita Merikallion maalikaupasta Kausalasta.

Pientä historiaseikkailua Sysmässä...

Olen isäni Tatun puolelta sysmäläistä juurta, ja olen parilla eri tavoin myös asunut Sysmässä. Ensimmäinen perioidi oli toimia luokanopettajana Rapalan koululla 1960-63. Rapala on entisiä (ainakin 1600-luvulta) Tandefeltin kartanoita, joka siihen aikaan oli kenraalitar Anni Waldenin ja hänen lastensa hallussa. Waldenit saivat omistajuuden 1915, mutta Sysmän kunnan esitteestä voi lukea, että Tandefelt-suvun omistajuus päättyi kauppaan 1896. Sen jälkeen tilaa omisti Anni Waldenin isä Severius Konkola Valkeakoskelta, joka seilasi laivalla Päijänteen yli kartanolleen.  Kun kuitenkin vävy Rudolf Waldenin suvussa on myös Tandefelteja, niin tavallaan 1915 omistaja vaihtui ja ei vaihtunut...

Rapalan kartanon maat olivat hyvin laajat, mutta maa-alueiden luovutus siirtoväen asuttamiseksi lohkaisi suuren osan siitä kylästä, niin, että suurin osa tapaamistani kyläläisistä oli näitä uusia asukkaita.

Toisenlainen asumistapa minulle ja perheelleni kehkeytyi jatkumona tuosta edellisestä, sillä Mauri Haapasen vanhemmat tulivat parilla kesälomallaan viettämään aikaa koululle, jolloin meidän perhe oli puolestaan muualla. Eipä kestänytkään montaa vuotta poismuuton jälkeen, kun jo appi Eino poikansa Maurin kanssa oli hankkimassa omaa kesämökkiä samaisesta kylästä! Mauri oli valmistunut juuri Heinolasta opettajaksi, oma kakkosurakin oli jo edessä, kun sain Helsingissä opinnot loppuun ja työpaikka aukeni Turengissa. Kesät tulisivat teoriassa olemaan pitkiä vapaita. Eino ja Irja taas olivat tulossa eläkeikään.

Tontin myyjä, Kannakselta tullut Väinö Virolainen omisti perheineen Kaitaniemen, jossa oli puutavaran lastauspaikka uittoja varten siellä kärjessä, lopulla osalla oli lehmien metsälaidunta. Siihen aikaan metsälaitumet olivat tavallisin tapa karjan hoitoon sulan maan aikana. Kaitaniemen länsipuolelta irtosi sen kokoinen määräala, että sai rakennusluvan. Alun perin kahdelle perheelle (= kaksi pientä makuukammaria) suunniteltu hirsitupa tuli melkein avaimet käteen - periaatteella niille entisille Tandefeltin maille. Myöhemmin ostettiin omalle perheellemme uusi tontti Väinöltä ja se ensimmäinen jäi kokonaan appivanhempien haltuun.

Sysmässä oltiin sitten 1960-luvun loppuvuosista alkaen kesämökkiläisinä. Kuitenkin niihin aikoihin Maurin toinen sisar Marja oli miehineen ja lapsineen asettunut elämäntyötään tekemään Sysmän kirkonkylään. Kun olivat saaneet Väihköläntien varteen talonsa valmiiksi, niin Irja ja Eino päättivät myös eläketalonsa rakentamisesta sinne. Paikka oli hyvin lähellä Sysmän kirkkoa, muttei kuitenkaan Päijätsaloon vievän tien varressa länteen vaan Suurenkyläntien, josta tie jatkuu pohjoiseen Luhangan maantienä.

Suurikylä ja Väihkölä olivat aikoinaan ratsutiloja, jotka historiankirjan mukaan 1700-1800-luvuilla kuuluivat luutnantti Antti Wijkmanin ja hänen perillistensä omistukseen. Antin isä Kustaa oli majoitusmestari, Porvoon pormestari Jaakon poika ja omisti Suurenkylän ennen Anttia. Myöhemmin omistajaksi tuli Strengin suku.

Strengit muuttivat Sysmään Päijänteen länsipuolelta Jämsästä, jossa oli 1600-1700-luvuilla kirkkoherrana Joonas Streng, ja hänen poikiaan (tai pojanpoikia?) muutti Sysmään. Ensin tuli Antti 1762 Hartolan sivuseurakunnan pitäjänapulaiseksi eli apupapiksi. Häntä seurasi nuorempi veli Kaarle, hänkin ensin Hartolassa apupappina, ja hänestä tuli sitten Sysmän kirkkoherra 1790. Kolmaskin veli muutti lähelle, hän oli Hartolan nimismies 1800-luvun alkupuolella.

Miksi juuri tänne, niin ehkä siksi, kun Jämsän kirkkoherra Joonas oli naimisissa sysmäläisen Gååsmanin tyttären kanssa, jonka monta lukkaria kasvattanut suku asui Käenmäen tilaa kirkonkylällä. Mutta tämä Sysmään tullut Kaarlekin sai sysmäläisen vaimon luutnantti Antti Wijkmanin suvusta, joka oli sotilasuralle pyhittäytynyttä sukua. Heidän kaksi vanhinta poikaansa Antti Joakim ja Kaarle Kustaa ottivat myös pappisuran ja jopa toimivat myös Sysmässä. Edellinen oli kirkkoherrana, jälkimmäinen pappina vähemmän aikaa, sillä hän meni Lemille 1840 kirkkoherraksi.

1970-luvulla historia oli näkyvillä enää katujen niminä. Muistan kyllä talonrakennuksen aikoihin anoppini puhuneen Strengin hevoshaasta, mutta kun siihen aikaan oli muita asioita päällimmäisinä, puheet jäivät "arkistoon". Einon ja Irjan Sysmän uusi koti valmistui 1970-luvun alussa, kun eläkeaika koitti ja Juurikorvesta oli muutettava pois, sehän oli virka-asunto. Samoihin aikoihin valmistui oma kotimme Turenkiin Jokitielle Liinalammen lähelle.

Juuri on Mikon tutkimuksissa selvinnyt, että isäni äidin Annan suku on Päijänteen länsipuolella kytkeytynyt Strengien sukuun.  Muutama vuosi sitten etsittiin maastossa näitä vanhoja sukulaisten asumuksien sijaintipaikkoja mm. Liikolanlahden perukoilla pohjois-Sysmässä. Tämä on hyvin pitkä vuonomainen Päijänteen lahti, jota myöten on ollut helppo soudella, kun aallot eivät ole nousseet korkeiksi. Pääsy toiselle puolelle isoa järveä on ollut helpompaa kuin Tehinselän kohdalta, joka on yli 10 km leveä.

Kävelin vuosia sitten muutaman kerran näiden Sysmän kirkonkylän tuttujen kotien takana nousevalla korkealla mäellä, jonka nimi kartalla on Taivaanranta. Siellä laidunmaana olevalla laella oli niin kiinnostavaa kasvillisuutta, että luulenpa vanhimman sysmäläisen asutuksen sijoittuneen sinne päin, aurinkoiselle etelärinteelle kaloja syömään...

Kotihommia ammoin, viime vuosisadalla

Eilen oli Hesarissa Raimon muistelmia ensimmäisistä äitiysavustuksena annetuista tavaroista, jotka taisivat olla vauvan pesuun tarkoitetut pesuvati ja saippua. Hänellä oli vielä tallella yksi sellainen, jonka hän arvioi Suomen vanhimmaksi emalivadiksi! Raimon tietojen mukaan niitä sai Pohjanmaalla jo ennen sota-aikaa eli 1930-luvun lopulla, ja kohteena oli vähävaraisia perheitä.

Tästä innostuneena Helena rupesi kyselemään minun muistamiani, mutta tuollaisia tietoja minulla ei ollut omien sisarusteni kohdalta, ilmeisesti Iitti oli eri maata. Kaikki vauvan hoitoon ja pukemiseen tarkoitettu tavara oli varmasti ihan itse hankittua, Elsa oli taitava ompelija ja valmisti vaatteet itse, antoipa sitten vielä ohjeet minullekin, kun 1961 vuoden pääsiäisen tienoilla tulin kotiin elämään viimeisiä aikoja ennen vauvan tuloa.

En muistanut mitään tarviketta, joka olisi tullut muualta kuin omasta kaapista. Vain diakonissan 1948 jouluksi Elsalle tuoma vaaleanpunainen ihana villaviltti nousee mieleen, siinä oli oikein kiiltosilkkiset kanttaukset. Se oli peräisin ns. amerikanapu- paketista eli siis merentakaisten lahja suomalaisille pulakauden vaikeissa oloissa. Näin jälkeenpäin ajateltuna viltti oli enne Raija-vauvan tulevista elämänvaiheista...

Miksi meille ei saatu pesuvateja tai saippuoita, johtui varmaan siitä, kun niitä oli jo ennestään. Meillä oli valkoinen iso emalivati, jonka halkaisija oli lähes 60 cm, ja se oli käytössä vauvanpyykin hauduttelua varten hellankulmalla. Vadille oli käyttöä päivittäin, sillä kun perheessä oli kapaloikäisiä, sideharso- ja flanellivaippa vaihdettiin monta kertaa päivässä.

Housuja pikkuvauvat eivät käyttäneet. Eikä tietysti ollut mitään kertakäyttöistä. Kuulin kyllä sitten paljon myöhemmin, että vauvan vuoteessa voi olla kuivatettua rahkasammalta kosteutta imemässä, mutta sellaista en koskaan meillä nähnyt. Navettakuivikkeena korkeintaan.

Muovia ei oltu keksitty, joten jos pissa tuli, niin "paketti" kastui ja vaipat ainakin piti huuhdella ja kuivattaa. 1960-luvun alussa myytiin tuoreille äideille ns. kuivavaippoja, materiaalina kerilon, eli synteettinen kuitu, joka vaippa päästi kosteuden läpi, mutta tuntui koko ajan kuivalta iholla. Niitä oli minunkin ensimmäisellä vauvallani. Mikäli ilmaantui sitä kiinteämpää tuotetta, niin vaipat tuli pestä liottelun jälkeen keittämällä. Liotusvesi oli käypää tavaraa pihalla kesäisin, kyllä kukat kasvoivat, kun tuli lannoitukset. Vielä 1960-luvulla sain tästä luonnontuotteesta vinkin eräältä upeita orvokkeja kasvattavalta rouvalta Töysässä.

Siinä isossa vadissa olisi hyvin voinut ihan pienen vauvan pestäkin. Muistelen kuitenkin, että meillä oli sinkkipeltinen soikea vauvan amme kylpyhetkiin saunan lauteilla. Pienempiä valkoisia emalivateja oli myös, yhden nimi oli naamavati, kun sitä käytettiin aamupesujen suorittamiseen. Kun hankittiin uusi vati, vanha siirtyi asteikossa alaspäin, vanhimmat vadit olivat kanan ruokien tekoon pyhitettyjä. Emaliin tulleet läpireiät voi paikata tunkemalla tiukasti tilkkua aukkoon, sillä lailla vettä pitämätön kampe voi jatkaa palveluaan hieman eri käytössä.

 Pienin valkoinen vati oli alapesujen suorittamiseen. Silloin ennen vanhaan myös kuukautissuojat oli itse tehtyjä, usein virkattuja, niitäkin siis piti pestä. Muistaakseni Elsalla oli jossain pesutuvan nurkassa huomaamaton liotusämpäri, ja kun hän meni aina viimeiseksi saunaan, niin samalla reisulla hoitui tuo naiseuspyykki. Minun nuoruudessani 1950-luvulla voi jo mennä kemikaalikauppaan ostoksille.

Muuhun päivittäiseen taloudenhoitoon tarvittiin myös vateja, tiskaamiseen kaksi. Ne olivat sinkkisiä, tiskisoikko oli kaksikorvainen. Vielä tarvittiin lisää vateja, oli käsivati ja jokapäiväinen perunainkuorinta vaati oman vatinsa. Ihan tuoreessa muistissa on se kohta päivästä, kun tulin keskikoulusta. Pian oli edessä se perunankuorinta, istuin jakkaralla nenä melkein kiinni hellassa ja kuorin. Perunankuoret menivät pestyinä vadista sianruokaa keräävään jäteämpäriin siinä lähellä. Hellassa ihan kohdallani oli lämminvesisäiliö, siitä sitten kraana auki ja hieman vadin pesuvettä lopuksi. Homma hoitui siinä lattialla, koska työtasoja ei ollut tiskipöydän lisäksi. No, olisi puulaatikon kannella ollut jokunen neliödesimetri, mutta siinä ei olisi mahtunut toimimaan muuten.

Seinän ja hellan välissä oli sopiva kolo, jossa tyhjät vadit olivat varastoituina. Vesijohtojen tultua Tatu nikkaroi vativaraston tilan lisähyllyillä sopivammaksi. 1960-luvulla sinkkivadit olivat muuttuneet alumiinisiksi, ne olivat paljon kevyempiä käsitellä. Saunavadit olivat emalisia pitkään. Kattilatkin vaihtuivat alumiinisiin. Stipendimatkallani Kieliin 1958 toin tuliaisina omaan huusholliin pienen alumiinikasarin, se oli melkein ilmainen, mutta rahaa ei ollut juuri mitään.

Vanhempamme asuivat perheen perustamisen aikoihin 1930-luvulla lähellä Viipuria, ja asuinkunnan Johanneksen markkinoilta sai ostaa kaikenlaista tarviketta, mitä talouksissa tarvittiin. Se aluehan oli Suomen edistyksellisimpiä kolkkia. Isä-Tatukin oli palkattu Viipurin läänin maanviljelysseuran töihin sen takia, kun siellä pidettiin suuri maatalousnäyttely 1930-luvun alkupuolella.

Pesuvadit olivat hyvin tärkeässä asemassa sellaisissa kotitalouksissa, joissa ei ollut vesijohtoa. Tiskipöytä oli pellillä päällystetty pariovinen kaappi, sellainen oli meilläkin. Kaappi oli ilmeisimmin taloa rakentaneen kirvesmiehen tekemä. Sen ovet oli tehty paksusta puukuitulevystä (tiukaksi puristettua sahanpurua), joka oli maalattu tummanpunaiseksi. Kun sain talon hoitooni 1980-luvun alussa, tuo pöytä oli vielä pohjakerroksen puuliiterissä isäpapan työkalujen varastona, meillehän oli tullut vesijohto ja sen mukana altaallinen tiskipöytä parikymmentä vuotta aiemmin.

Mietin, millä pesuaineella astiat saatiin puhtaiksi. Kun äsken etsin tietoa netistä, niin tuli vastaan Marttojen keskustelupalsta, jossa joku muisteli ensimmäisten nestemäisten tiskiaineiden olleen merkkiä Teps, vaikutti kovin tutulta korvissa. Fairykin tuli aika pian, sitä on ollut markkinoilla jo 1960-luvulla. Sitä ennen käytettiin ruskeaa palasaippuaa. Marttakerhon väki muisteli, että alkuun saattoi tiskiainekin tulla jauheena navetalta, sillä maitoastioiden puhdistus oli tarkkaa, jos vei maitoa meijeriin.

Melkein kaikilla oli pesupöydän reunalla vesiämpärien ohella kaksi saippuakuppia, toisessa oli se puhdistusainesaippua, joka saattoi olla itsekeitettyäkin, kuten meillä, ja toinen kuppi oli varattu naamasaippualle. Siinä hellan kulmalla aamutoimetkin hoituivat, meillähän ei ollut silloin sisävessaa, kun ei ollut sitä vesijohtoa.
Naamasaippua oli tavallisesti valkoinen, nimi Palmolive muistuu mieleen. Rexonaa ei ollut vielä tullut markkinoille. Oli myös läpikuultavaa ruskeahkoa munanmuotoista glyseriinisaippuaa. Vaikka nimi oli naamasaippua, niin aniharvoin olen saippuoinut naamaa. Se on kyllä koettu, sillä kun Tatu pesi lapset saunareisulla, niin oltiin jonossa ja kaikille sama kohtelu. Silmiä kirveli!

Lisäksi muistuu mieleen käsite pyykkisaippua, sehän oli tärkeä apu, kun ennen pesukoneiden aikaa saippuoidut pyykit piti hangata pyykkilaudan uraista pintaa vasten ennen keittoa. Elsa valmisti itse pyykkisaippuat käyttämällä teurasjätteitä. Niitä keitettiin alakerran suuressa padassa rasvan erottamiseksi ja sitten keitinlientä muokattiin edelleen. En kyllä koskaan ollut todistajana siinä hommassa.

Hiusten pesu saunassa oli ihan oma lukunsa, saunasaippua oli meillä sitä ruskeaa palasaippuaa ainakin 1940-luvulla. Sitä saippuaa myytiin kahden palan pötköinä paperikääreessä, kuten nykyisin vielä mäntysuopaa myydään. Mäntysuopaakin käytettiin lähinnä mattojen ja lattianpesussa, joka tapahtui kuurausharjan kanssa.

Sampoota ei ollut vielä markkinoilla. Niinpä päätä saippuoitiin, ja varmaan koskaan ei kaikki lähtenyt huuhtomalla ainakaan kantovesien aikaan. Vettähän oli vain saunavadeissa, pari kauhallista kullekin. 1950-luvun alkaessa kemikaalikaupat möivät pienissä paperipakkauksissa kertakäyttöön tarkoitettua Swartzkopfin Hiuskiille-jauhetta, joka pantiin huuhteluveteen, sitä oli ehkä lusikallinen. Ilmeisesti se oli hyvin emäksistä, ja se poisti rasvat ja saippuajäämät. Minä sain karmean ihottuman.

Isompi pyykkäys oli talvisin harvinainen homma, koska huuhtelu vaati paljon vettä. Sitä siirrettiin niin paljon kuin mahdollista. Paljolla lumella on vaikea laittaa pyykkinarujakaan, koska alle pitäisi jäädä tila pyykin heilumiseen. Meillä oli yläkerrassa talvikuivatukseen narut, alkuun ne olivat eteläpäädyn kylmävintillä, josta syystä sillä tilalla on edelleen mielessäni nimi pyykkivintti. Kun vanhimmat lapset lähtivät kotoa, narut vedettiin tilaan, jota sanottiin halliksi, siis nykyiseen kangaspuiden alueeseen. Siellä kuivivat isot vaatekappaleet ja liinavaatteet.

Pikkupyykin, kuten vauvanpyykkien kuivatus sujui paljon nopeammin. Hellan takana olleessa muurissa oli rako, hieman iso siinä olevalle savupellille. Rakoon pantiin kuivatusta varten ulospäin tököttämään ohuita puutikkuja, n. 35-40 cm pitkiä, jotka ottivat hoiviinsa kuivatettavat tarvikkeet. Muistelen, että sukkapyykki kuivi myös aina niillä tikuilla. Äkkiä tuli kuivaa, kun hellassa oli melkein aina lämpöä ruoanlaiton ja vedenlämmityksen takia. Joskus harvoin tikut joutivat tilapäisvarastoon vatipiilon päälle. Vintin siivouksessa on hiljattain löytynyt noita tikkuja iso nippu.

Näin elettiin koko lapsuus- ja nuoruusaikani, se oli ennen vesijohtojen aikaa. Ehdin jo perustaa oman perheenkin ja tehdä kahdet eri opintoni Helsingissä. Vasta 1960-luvun puolivälin jälkeen Iitin taloon tuli toisenlainen käytäntö. Pyykkiä pestiin toki 1950-luvulla jo Upon pulsaattorikoneella, vaikka vesi olikin kantamisella tullutta. Omissa kodeissanikaan Lehtimäellä ja Sysmässä ei ollut kummempaa vesihuoltoa kuin ne kahdet ämpärit. Opettelin pesemään myös omia liinavaatepyykkejä padassa keittäen niihin aikoihin.

Merkittävää on, että kukaan ei marissut vaivalloisista ajoista tai omasta työmäärästään, se asenne on tullut vasta myöhemmin muotiin. Tietysti, jos oli yllättävää sairautta esim. liikkumisen takia, tuli sanottua, mutta onhan se eri asia. Mielestäni monenlaiset päivittäisaskareet auttoivat suhtautumaan ongelmien olevan normaaleja ja elämään kuuluvia kuvioita, jotka vain suoritettiin "ensin tieltä pois". Siitä asenteesta on ollut varsin paljon apua elämän varrella, vaikka olisi perusluonteeltaan impulsiivinenkin.

Maaliskuussa jo ollaan

Sinisen taivaan kuvat ovat eilisen satoa. Tänään ollaan pilvisessä maailmassa.

Päivä on pidentynyt reipasta tahtia! Puoli seitsemän aikaan säleiden raoista näyttää niin vaalealta, ettei ulkovaloja tarvitse. Mikäs ihme se on, sillä aurinko nousee jo hitusen seitsemän jälkeen. Päivä on loppuviikolla lähes yksitoista tuntia pitkä. Kyllä on ihanaa, kun valoa taas riittää.

Sorvin ääressä eli sukankutimen seurassa olen ajatellut aikaa viettää vielä parisen viikkoa, ehkä sitten jo voisi alkaa miettiä askareita kangaspuiden kanssa. Kun pakkaset ovat olleet vaatimattomia, pohjakerroksen uuneille ei tarvitse tehdä päivittäin tulia, hyvä, jos edes joka toisena. Mutta jos menen vintille kangaspuita kolistelemaan, niin joka päivä alkaa lämmittämällä noita uuneja.

Hissutteluviikkoja rytmittävät omat, auton ja kiinteistön huollot. Auto tuli kolmen vuoden ikään, ja se sai alkaa käydä katsastusaseman treffeillä. Ensi viikolla tulee hammaslääkärin vuosittainen tapaamisjakso päätökseen, seuraavalle viikolle osuu silmälääkärin kontrolli.

Huomasin katsoa alkuviikolla kalenteria koko maaliskuulle ja kas, kuun lopullahan onkin jo pääsiäisviikko. Perinteisesti pääsiäisenä pitää olla talven pölyt siivottuina, joten jo aamusta heitin tuvan matot pihalle hangella hakattavaksi, kun on pakkasta. Nyt kun siivous on tehty, ei pääsiäisviikolle jää muuta kuin marssi narsissikaupoille! Helppoa tehdä siivoilupäätös, kun vaihtoehtoisia päiviä oli vain kaksi ja jo Ullakin oli alkanut hommat...

Tämä pieni kylmä jakso tekee menoaan, sääennusteiden mukaan viikonlopulta alkaen on maan pinta päivisin kosteampi, kun plussalle mennään. Mutta ei puhettakaan, että tuo lumi nopeasti lähtisi, kuten parina edellisenä keväänä, se on tiukasti pakkautunutta.

Lunta on itse asiassa niin paljon, että se haittaa hautausmaa-rutiineja. Viimeisten isojen sateiden jälkeen aurausvallit ovat käytävän reunassa nousseet niin korkeiksi, ettei enää jalka noussut niiden päälle. Kynttilänsytytyksestä oli luovuttava, kun ajattelin järkevästi, ettei tämän ikäisen ehkä kannata konttaamalla mennä... No jospa pääsiäiseksi hanki antaisi myöten.

Pöytäkin sai mittaa lisää, kun jatkolevy tuli kunnostettuna tuolien kanssa samalla kyydillä.

Eilen päästiin talon kalusteiden kunnostuksessa kierros lähes umpeen, kun tuvan keittiötuolien loppuosa, kolme 1960-luvulla jostain kylämme huutokaupasta pelastettua tuolia olivat saaneet Pahalahden Marjan verstaalla kunnonkohotuksen ja maalauksen. Tuossa kuvassa niitä on kaksi vastakkain, kolmas on työtuolina tässä kirjoittelunurkassa.

Kauan projektia on riittänytkin. Vuosien ajan vähän kerrallaan korjauksia ja verhoiluja. Paitsi omia kalusteita on verstaalle viety talosta löytynyttä perintökalustoakin, yksi kerrallaan. Jos kaikkia osia ei ole löytynyt, kuntamme taitavat kädet ovat loihtineet lisää. Kiitokset siis myös Petterssonin Päiville ja Ristan Pertulle! Tuossa kuvassa vasemmanpuoleisesta tuolista puuttui aikoinaan jalkaa ja pienaa, Ullalle aiotuista pikkutuoleista puolestaan selkänojan osia. Hyvin tulivat vintin kutterinpurujen joukkoon hylätyt raadot kuntoon.

Tännehän kaikki ei olisi mahtunut, mutta tyttärien ja seuraavan polven eli Emmin kotoa on löytynyt tilaa. Vain yksi esine, Elsan kiikkutuoli on mennyt erään tämän kylän perheen kotiin. Lopuilla kaluillani ei ole juuri nyt kunnostustarpeita.

Ja mikä parasta, "tautia"on jälkipolvissa. Itse asiassa Helena aloitti nämä kunnostuskierteet jo ammoin 1980-luvulla, kun Tatun vanhempi kirjoituspöytä ja pikkuruinen kirjakaappi siirtyivät auton sisuksiin Varkaudessa korjattaviksi ja siitä edelleen hänen kotinsa osiksi. Kun hain eilen tuoleja, niin eikös vain verstaan ovensuussa ollut soma pieni senkki odottamassa vuoroaan, josta Marja mainitsi, että sehän on Helenan uusin löytö, siinä kuivumassa.

Matin päivä

Kaikki postauksen kuvat ovat tiistailta, kun keskipäivän nurkilla pilvissä oli hieman aukkoja.

 Vietetään Talvi-Matin päivää. Meidän perheessä tämä oli vuonna 1948 merkittävä päivä, sillä illansuussa saatiin uusi tyttö, Raija. Kätilö oli tullut juuri, ja perheen lapset oli isän huomassa komennettu kotoa kansakoululle eli nykyiselle kyläntalolle, jossa katseltiin elokuvaa Linnaisten kartanon viheriä kamari. Se oli Uudenmaan läänin maanviljelysseuran kiertävän neuvojan, Kaarlo Lepoluodon ohjelmistona sinä vuonna, kun hän kulki maamieseurojen tupailloissa. Kaarlo meni sinä iltana yöksi Niskaportin vieraskammariin, tavallisesti hän yöpyi meillä. Paljon onnea Raijalle siellä kaukana, jossa kevät on jo alkanut kukkia!

Ja runsaasti onnea myös Annille, jonka syntymä Porissa lipsahti seuraavalle päivälle eli 25.02.1991. Jos olisi syntynyt muutamaa tuntia aikaisemmin, niin olisi ollut Matti-ryhmää. Se oli koulumme hiihtoloman alkupäiviä, oikein hyvin  siis syntymä oli ajoitettu. Olimme Ullan kanssa siksi joutilaina menneet kotiäidin virkaan. Sairaalaan kyllä lähdettiin kipakassa pakkasessa Matinpäivän puolella, iltamyöhään.
Annilla on tänä vuonna Prahassa muuttopäivät meneillään, synttärikestit ehkä jo uudessa tuvassa. Jos ei muuta, niin pannukakkua uudessa uunissa!

Helmikuun 24. oli aikaisemmin nimetty joka 4. vuosi myös karkauspäiväksi, kun helmikuuhun tuli 29 päivää. Tänä vuonnakin on karkausvuosi. Aikaisemmin Matinpäivä siirtyi karkausvuotena seuraavaan päivään eli 25.02, mutta nykyisin karkauspäivä onkin almanakassa 29.02, joten Matti seuraajineen (Tuija, Nestori, Torsti ja Onni) viettää nimipäivänsä samoin kuin muinakin vuosina. Tämä muutos on tehty vuonna 2000.

Matinpäivän sää on kansantiedossa katsaus tulevaan kesään: Millaista Mattia vietetään, sellainen on sen vuoden heinäkuun sää. Talven selkä taittui Matinpäivänä, karhu käänsi pesässään kylkeä, kun puolet talviunen varaksi kerätystä rasvasta oli kulutettu. Sisätöiksi varatut puuhat tuli saada päätökseen tähän päivään mennessä.

Ihan seinän vierellä talvea viettänyt kukko ja kynttilälyhty hädin tuskin löytyvät, samaa ei voi sanoa itsestään latautuvista pikkulampuista kukkapenkeissä, ne ovat visusti lumen alla.

Talven päättyminen on vielä kaukana. Päivä on valjennut tänäänkin lumen leijailuun. Matinpäivään mennessä on satanut talven lumista vasta puolet. Joidenkin vanhojen tietämysten mukaan Matinpäivän jälkeen nähdään yhdeksän lumisadetta. Mutta jos Matinpäivänä osuu pyryttämään, tulee vielä seitsemän isoa lumisadetta ja niille seitsemän pienempää kullekin. Mitä Mattina on kannon päässä, sitä on Maariana maassa. Tänä vuonna Maarianpäivään ei ole pitkälti, vain 2 ja puoli viikkoa, kun se on jo 13 maaliskuuta.

Viime vuonna kevätlämpöisiä tuli kovin varhain, jo helmikuussa kääntyi termisen kevään puolelle, mutta viimeaikaiset ennusteet eivät lupaa moista tälle vuodelle. Kohta viilenee, ja pääosa tulevista runsaslukuisista maaliskuun sadepilvistä voi tulla lumena.

Etummaisesta tuijasta on lumia karisteltu kepillä, taaempi on omillaan.

Päivä on pidentynyt niin, että ulkohommat ovat tulleet vuoroon. Aurinkovoiteet ja -lasit on nostettu käden ulottuville. Jos elettäisiin maaseudun rytmissä, tulisivat vastaan esim. polttopuiden kaato tai jäiden nosto. Karjan ruokaa, heiniä, ehkä jouduttaisiin hakemaan kauemmista ladoista. Mikäs olisi hakiessa, kun reki ja muut tarvittavat kapineet olisi kunnostettu ydintalven aikana sisällä. Pellavien valkaisu hohtavien hankien avulla olisi myös alkava. Tarkkaa näkemistä vaativa kankaiden kudonta pääsisi alkamaan.

Kinkereitä eli lukusia on tiedossa myös. Ennen vanhaan ripille pääsy oli naimisiin menon yksi veräjä, kinkereillä selvisi lukutaito, jolla katekismusta voi alkaa oppia. Kinkereillä on vuosisatojen kesto, ne on kirjattu kirkkojärjestykseen jo 1600-luvun lopulla (kirkkolaki 1686).

Matin aikaa juhlistamaan on viimeisen viikonvaihteen aikana saatu meidän kulmilla oikein roppakaupalla uutta lunta. Ennestään ei ollutkaan juuri mitään, nyt massat kohenivat yli 30 cm:llä tiivistä ja painavaa lunta. Kokonaiskertymä katoilla näyttäisi olevan reilun 30 cm:n tienoilla. Puut saivat paksuja paakkuja kantaakseen, pihakatajat taipuivat maahan asti luokille, ja sähköyhtiöillä on pitänyt kiirettä, kun linjojen lähellä kasvaneita puita on ollut jakelua kiusaamassa.

Hop hop. Tässä on rinneraput, ota pois lumet, että kunnon kissa voi huoletta mennä.... Lumen lapiointiharrasteita siis saa tehdä. Naapurin kissa Zorro käy tallomassa aikaisin pienten tassujensa kanssa jälkijonon, josta arvaan, mihin pitää suunnata. Jäniksenjälkiä ei ole niin paljon kuin aikaisempina vuosina.

Tästäkin saisi kolata, kompostorilta peltokuusen alle kissan mielestä.

Eilen ja edellisenä aamuna kisu tuli mukaan hommaan, se jatkoi matkaansa biokompostorilta ison kuusen alle katsoen vielä peräänsä, että kyllä tännekin voisi tulla kolaamaan, ettei tarvitsisi rämpiä. Kiireesti se loikkaa puhtaan polun kohdalle. Pitää jatkaa sille urien tekoa, ennenhän nämä väylät olivat koiran ulkoilutukseen tehtyjä, mutta kun ei vanhoja koiria enää ole, polut ovat omaa kuntoiluosastoa.

Parkkipaikalta alkava Tellan aamuisin tärkeä vessapolkukin tuli tiistaina tehtyä...

Tiistain projekti oli tehdä polku myös alatielle. Maantien auraajat olivat saaneet liittymäkohdan aika tiiviiksi. Kovia pakkasia ei onneksi ole ollut, hyvä, jos mitään. Tiistainakin oltiin päivällä -0 asteessa, nyt on pari astetta pakkasta.

Lapiolle on saatu liukkaampi pinta, että lumi ei niin hanakasti tartu. Se hyvä puoli on kosteasta lumesta, että se jää siihen kohtaan, mihin heität eikä ala vieriä takaisin. Painavaahan se on, joten täytyy muistaa ottaa vähemmän, ettei tule lihasvaivoja. Katoille en kiipeä, toivottavasti hanki alenee siksi, kun nuohoojan turnee kylällä on ajankohtainen. Viime vuonna se oli vasta maaliskuun puolivälin jälkeen.

Hankien häivää

On päästy jo aika pitkälle päivien pitenemisessä. Aurinko nousee jo ennen kahdeksaa, ja se näkyy vielä viiden jälkeenkin, siis jo yhdeksän ja puoli tuntia! Huoneetkin ovat niin valoisia, että koirankarvat näkee ja sukan kutomista voi tehdä aurinkoisina päivinä jopa ilman silmälaseja. Kevätpäivän tasaukseen on toki vielä kuukausi.

Viime viikon alkupuolella oltiin näin vähissä lumissa, mutta sen jälkeen on saatu jo pari hyvää sadekertaa.

Viime lauantain kuva oli talven näköisissä oloissa, vaikka maa olikin ihan märkää lumen alla.

Lumityö-herkkua oli tarjolla maanantainakin, kun saatiin uusi reilun 10 cm:n kerros, märkää lunta tämäkin, vaikkei vettä enää lapioon tullutkaan .

Talvi on ollut on-off-mallia, kun pidempi tammikuun pakkaskausi loppui. Sateet ovat olleet niin märkiä, että hanget lähes katoavat, ja uusi kerroksen muodostus alkaa sitten melkeinpä seuraavana päivänä. Tien auraajalla ei ole helppoa, kun koneet eivät ole kehitettyjä tuollaisen märän puuron käsittelyyn. Onneksi ei ole kohta pariin viikkoon ollut silkoisia jäätiköitä jalan alle tarjona. Salpausselän hiihtojen järjestäjät ovat toiveikkaalla tuulella! Elimme juuri parin päivän kirkkaampaa pikkupakkasen jaksoa, tänään illalla saadaan taas monen päivän lumisadeaika.

Auto tuli aikuisen eli kolmen vuoden ikään. Olin sen kanssa ensi katsastuksessa tiistaina, joka oli ihan viimeinen mahdollinen katsastuspäivä. Nykyisin saa kyllä hyvin Drive-in- jonoissa homman tehtyä, vaikka minulla olikin muitakin mutkia, jonka takia piti vaihtaa katsastusasema toiseen kesken prosessin.  Olin ostanut auton osamaksulla, jonka viimeinen erä oli tullut maksetuksi juuri, joten piti suorittaa siis myös omistajanvaihdoskuviot samaan syssyyn. Taas menee pari vuotta vapaata ajelua, ennenkuin seuraava katsastus on tulossa.

Eilen päättyi valkoisen pyöreän pöydän aika tässä talossa, kun suvun uusin vävy Boe Lohjalta pyörähti pihaan. Minua hieman arvelutti pöydän poisvienti, kun oviaukko oli vuoden 2005 remontissa kaventunut 70 senttiin, ja pöytä oli 75 korkea. Kääntelemällä sitä ei voinut saada oviaukosta, kun oli tuo iso ja leveä keskijalka. Olihan se kyllä 1974 tullut siitä, mutta silloin aukko oli vanhan karmin aikana ollut leveämpi.

Mietin illalla, josko pitää ikkunasta viedä, kun ikkunan isompi puoli on n. 100 cm. Pudotusta olisi makuuhuoneen ikkunasta kyllä niin, että tuskinpa pöytä olisi ihan ehjä sen jälkeen.

Oli aivan uskomattoman hienoa katsella Boen ja pöydän kohtaamista. Kuin olisi ollut asiaan hyvin perehtynyt kirurgi asialla: potilas tutkitaan ja sitten hoidetaan. Leikkuuveitsenä oli akku-ruuvinväännin, jolla pöytä saatiin ositelluksi henkilöauton takapaksiin mahtuviksi osiksi suoraan sanoen kädenkäänteessä! OMG, katselin huuli pyöreänä tapahtumaa, kun moiset toimenpiteet eivät olleet joutuneet katseluni kohteeksi aiemmin. Onneksi pääsin näkemään!

Nyt pöytä jatkaa elämää Emmin, Boen ja pikku-Benin kotona, toivottavasti pitkän palveluajan. Ainakin liitokset ovat olleet vankat, ja kun täyspuinen pöytä on yli 40 vuotta ollut huonelämpimässä, se on hyvin kuivunut.

Lopuksi Boe nosti "töihin" tuvassa odotelleen Marjan korjaaman Askon pöydän, joka on paljon kevyempi. Se on kuitenkin oikein hyvän kokoinen pienemmän pääluvun pöydäksi. Vielä odotellaan työn alla olevia pöydän jatkolevyä ja joitakin tuoleja, jotka tammikuulla menivät kunnostukseen nekin.

Eikä tämä tilanne vielä tähänkään loppunut. Kun lounaallamme mainitsin uuden puhelimeni kovasta virrantarpeesta, niin siinä haarukoinnin lomassa tuli puhallus myös pikku masiinan asetuksiin, ja nyt ollaan paremmilla vesillä, kun se ei koko ajan ole varuillaan FB-ohjelmassa tapahtuvasta tietojen vaihdosta. Mikä helpotus! Tällaista "komeettaa" ihan ilokseen odottaa taivaalle!

Huonekalujen siirtely sai uutta kimmoketta Boen reisusta, iltapäivä kuluikin lempiharrastuksessani. Eteisessähän oli 1990-luvulla tehty kukkahylly, se sai nyt tulla tupaan, ja tuliaisina se toi tullessaan lehtikaktukset, joista toiseen (Marja-Leena, se valkokukkainen) näyttää jo tulleen runsaasti nuppuja. Maksaruohovauvat pääsivät myös isompaan valoon tälle länsipuolen paikalle.

Eteisestä löytyikin hyllyn alle syksyllä kuivumaan jätetyt violettien mustanmerenruusujen ruukut, joten ne täytyy kohta istuttaa uudelleen, kuten joka kevät aina tapahtuu. Ullalta viime kesänä saadut valkoiset ovat olleet uutta kasvua tekemässä pian kaksi viikkoa. Ne eivät tarvitse valoa, ennenkuin taimettuvat, mutta lämmintä ja kosteata pitää olla.

Työn lopuksi kääntelin eteisen muut kukkatasot ikkunan eteen. Helenan kiinanruusut on kohta aika leikata, että mahtuvat paremmin.  Pian on myös aika ottaa villasaalit ikkunaseinältä, kun aurinko alkaa lämmittää paremmin. Mattojen alta löytyi puoli rikkalapiollista kuolleita muurahaisia, kun tutkin lattiatason ennen kalusteiden sijoittelua.

Tänään on abien koulurutiineista irtoamisen päivä, penkkarit. Jäljellä on vain mahdollisia tenttejä ja yo-kirjoituksia. (Kuva on eiliseltä, kello 17:n maissa, tänään on jo pilvistä). Se oli ammattiurani tärkein dead-line päivä, johon tähdättiin koko lukion ajan. Opettajilla oli sitä ennen mahdollista vaikuttaa oppilaan tulevaan elämään auttamalla häntä selviämään koitoksesta parhain mahdollisin tuloksin. Yhdessä yritimme, aika usein tulos onnistuikin ylittämään toiveet.

Vaikka opettajantyö olikin kovin kiireistä aikaa, joskus melkein kellonympäri töitä, niin siitä jäi ihmeen mukavia muistoja. Olen jonkun kerran ollut puheissa, esimerkiksi juuri viime syksyn tapaamisessa, entisten oppilaiden kanssa, joille on jäänyt mieltä painamaan joku tapahtuma siinä tiimellyksessä. Ja kun ovat siitä sitten puhuneet, on aivan kuin satuja kertoisivat, ku itse en muista niistä yhtään mitään. No katsoimmehan asiaa alunperinkin eri kulmasta, toinen aikuisen kasvattajan, toinen kehitysikäisen nuoren, joten mittasuhteet voivat olla erilaiset.

Kun tulin toimeeni lähes 50 vuotta sitten miesopettajan seuraajana, se oli varmaan joillekin pettymys, kun 1900-luvun alkupuolella vielä paikoin vallitsi käsitys "nainen vaietkoon seurakunnassa". No siitäkin sitten selvittiin, kun tutustuttiin toisiimme. Näinhän monissa kulttuureissa vieläkin on, nainen pysyy jossain taustalla välttämättömänä rakenteena. Luin juuri tänä aamuna tietyn TV-sarjan amerikkalaisista vävyehdokkaista, jotka ihmettelivät suomalaisten naisten itsenäisyyttä ottaa vastuuta elämästään.

Pimein kausi taas takana

Kuva on lauantailta 30 01 2016.

Tämän päivän tilanne: Aamuyön pienihiutaleinen sankka lumisade on vaihtunut vetisempään. Ikkunat tippoja täynnä.

Kynttilänpäivä jätetty taakse, tänä vuonna se sijoittui jo tammikuun lopun koristeeksi. Vuoden pimein aika marraskuu-tammikuu on taas kertaalleen eletty. Valoisuus on pian muutakin kuin kylmää pakkasyön kuutamoa, josta siitäkin on saatu nauttia. Päivä on sammumassa pimeäksi vasta klo 17:n maissa.

Sen "juhlistamiseksi" Suomen suurin sähköverkon haltija Caruna on päättänyt nostaa asiakkailtaan siirrosta perittyä maksua peräti 30%, että verkkoa voidaan uusia nykypäivien sääilmiöitä vastaamaan. Niin sitä pitää, kun kotimaan verkon omistus myydään ulkomaiselle omistajaryppäälle. Olisi tuon luullut olevan arvattavissa vähäisemmälläkin kokemuksella.

Suurin osa sähköntoimituksen häiriöistä tulee linjalle taipuneista tai kaatuneista puista. Mikähän siinäkin on, ettei ymmärretä sähkölinjojen puiden kasvavan siinä, missä muunkin metsän kasvu tapahtuu ja tehdä ajoissa raivauksia? Kyseessähän ei ole jäte, vaan ainakin polttopuuksi kelpaavaa bioenergiaa. Kun asun Kymenlaakson sähkön verkkoalueella, niin olen jo vuosia seurannut myös taajamissa tehtävää linjoista huolehtimista.
Tienvarsien raivaukset ovat varsin helppoja, kun tuotos voidaan saada nykyisten koneiden aikakaudella ihan yksinkertaisesti keruulavoille ja energian tuotantoon. Suurin osa jakeluverkoista sijoittuu tienvarsille. Ai etteikö maanomistaja salli? Piankos lakia tässäkin kohtaa voidaan muuttaa vastaamaan nykyistä puustonkasvun vauhtia. Idylli runsaasta kasvillisuudesta maisemassa voi vallan hyvin väistyä, jotta katastrofeilta vältytään. Suomessa riittää katseltavaa muuallakin. Joku kylänäkymä tässä lähellä (pari km etelään) on pelottava esimerkki siitä, mihin turha tienvarsipuusto on johtamassa.

On esitetty, että ongelmista ei selviä, jos ei sähkölinjoja siirretä maan alle kaapeleina. Ehkä niin onkin taajamissa ja muilla asemakaavoitetuilla alueilla, joissa on muutakin maanalaista verkkoa. Ymmärtäisin, että jälkihuolto on asumattomilla alueilla kuitenkin helpompaa, kun linja on ilmassa, josta vian voi nähdä vaivattomasti. Jos linja on kaapelina maan alla, niin senhän peittää pian tasainen metsä.

Tämäkin kuva 30 01. Tiet olivat muuttuneet ruskeiksi levitetyn hiekan ja jään yhdistelmänä. Puutarhalla sulaneista lumista ja sataneista vesistä on lumen alla vetinen pohjakerros.

Onneksi se pakkaskausi jo päättyi. Tietysti helmi-maaliskuussakin voi olla kipakoita ilmoja, mutta nyt olo tuntuu taivaalliselta, sillä vetoa on vähemmän, kun pattereita ei tarvitse pitää kuin haaleina. Saatiin jo klapivarastokin vajumaan aika vähiin pohjakerroksen puuliiterissä, kun joka päivä piti tehdä tulet molempiin tulipesiin.

Pakkasen pienennyttyä olikin aika ensin lumisateille ja sen jälkeen useille vesisateille. Tämä kuva on keskiviikolta 27 01.

Tämän päivän näkymän perusteella ei ainakaan meidän tontin havu- tai muilla puilla ole huolia lumikuormasta! Autotallin kattokin ehti sulaa jo melkein kokonaan, tuo näkyvä on siis uutta lunta.

Sisähommissa on nyt uusi vaihde päällä, kun taas näkee koirankarvojen kertymisen valon lisäännyttyä. Sisätiloissa karvainkeruuta voi hallita vain kostutuksen avulla, muuten niitä vain siirtelee nurkasta toiseen. Monta rikkalapiollista on saatu käärittyä sytyke-osastolle sillä konstilla fleece-vaatteista ja nukkamatoista itse laminaattilattioiden lisäksi. Kunnon vuoksi voimistelua! Nyt on enää imurointivaihe edessä, se sisältää lähinnä leivänmurua.

Pyöreän ruokapöydän tilalle oli ennen joulua mennyt kunnostettavaksi jalkapuoli 1960-luvun alun pöytäni, joka sai muuttokuorman vammoja 2005. Nyt se tuli kotiin viime viikolla ihan privaattikyydillä. Se ei mahtunut minun autoni peräluukusta mitenkään päin, kun kaikki jalat olivat kiinni. Kylläpä se tuo paljon valoa tähänkin kirjoitusnurkkaan uusine valkoisine pintoineen. Kiitokset Marjalle taas!

Olin jo edellisviikon harkinnut sopivaa klapien kyytimispäivää autotallista ja arvellut, että Riitanpäivä eli maanantai 01 02 olisi ennusteiden mukaan järkevin vaihtoehto. Mutta kun katsoin tyhjän tilan määrää, niin päädyin alkamaan muutamalla kuormalla jo sunnuntain iltapäivällä. Sitä ennen piti kuitenkin vielä tehdä varmistushiekoitukset rinnepolulle. Polku oli aika jäinen, joten hiekan jälkeenkin oli turvallisinta pitää ainakin toinen jalka matalan hangen puolella. Rännien kohdalle oli tullut sulavesistä pinnallinen jääkansi.

Ulkoilutin Tellaa ensin ja senjälkeen sanoin meneväni alakertaan töihin. Se olikin koiran mielestä ihan OK, se siirtyi vieraskamarin sängylle ikkunasta seurailemaan ja odottelemaan tilanteen rauhoittumista. No, ennen varsinaista hommaa oli vielä poistettava vedon suojaukset alakerran oven tienoista, ennenkuin ovia voi avata. Kaiken valmistelun jälkeen itse klapien kuskaaminen vei vain vajaan puoli tuntia.

Samoin oli sitten eilen. Käytiin Tellan kanssa lastaamassa tallissa ensin kyydittävät tyhjät laatikot täyteen, ja sitten koira tuli sisään makoilemaan. Olisi sen ollut mahdollista tulla alakertaankin, mutta sänky veti puoleensa, joten sinne hyppäsi ja sieltä löytyi, kun sitten reippaan puolen tunnin askeltamisen jälkeen tulin takaisin.

Sisäoloissa kukat ovat hieman jäljessä edellisvuosien aikataulusta, kun kuparilehdet eivät ole alkaneet kukkia. Enkelinsiipi on kuitenkin ylittänyt kaikki pituuskasvunsa ennätykset ja on nyt melkein 150 cm korkean ikkunan yläreunan kanssa tasoissa. Muutkin pohjoisikkunalle siirretyt viheriät jaksavat odottaa kevättä, timanttiananas kyllä luovutti kukkatöyhtönsä mustuneena.