So what? TV-tuolin tuumailuja

On jatkunut kipakkaa pakkaskeliä kohta jo kaksi viikkoa, puuvajasta alakertaan varastoidut klapilaatikot ovat tyhjentyneet reipasta tahtia, kun joka päivä on tehty lämmityksiä. Kylmien vastapainoksi on pohjoiseen hiihtolomille matkaaville luvattu hulppeita revontulinäytelmiä auringonpurkauksien takia. Kunhan nyt sinne ensin pääsevät, arktista dieseliä tankissa ja aimo annos matkamieltä, kun julkiset kulkuvälineet ovat myöhässä.

Minkähänlaisia turistivirtoja tänne on odotettavissa, jos vanhat tutut lomakohteet alkavat egyptin- ja tunisianmallin mukaan tehdä yhteiskunnallista remonttia? Me täällä kotimaassa voisimme ajatella, että oma matkailu vähemmäksi ja omat nurkat paremmiksi! Olisi mitä tarjota, jos vieraita tulee. Kaiken ei tarvitse olla uutta. Aina voi järjestää jotain vieraskamarin tapaista, mutta niissä ei tarvitse olla sellaisia vuodevaatteita, jotka eivät enää itsellekään kelpaa. Onneksi vielä tällä hetkellä nukkumisen välineet patjoja lukuunottamatta ovat tosi edullisia.  Joka kulttuurissa on omat piirteet, se on se ripaus eksotiikkaa, jota turisti ei kotoaan löydä. Siisteys on mielestäni kuitenkin ensimmäinen asia. Eilisiltana esitetyssä TV-ohjelmassa Intian kulttuurin ripaus oli mennä uimaan Gangesvirtaan, samassa kohdin, josta juuri pyhä lehmä nousi ylös takapuolenpesultaan. Ohjelmaa tehneet matkalaiset eivät kauhistelleet, ainakaan ääneen.

Olipa hyvä, kun olivat nuo autotallin remonttipojat liikkeellä silloin helmikuun viimeisessä suuressa lumisadepäivässä, sillä sen jälkeen olisi ollut kyllä hankalaa tehdä töitä, kun kylmät tulivat vieraisille. Loistava ajoitus! Nyt onkin ulkona käyty vain välttämättömia pikku pyrähdyksiä päivän kaavojen mukaan. Savivarastoja muokaten kuluu se osa päivästä, jolloin alkaa palella, se on syömisen jälkeen, koska lihastyöstä syntyy paljon lämpöä. Fleecetakki lentää tuolin sarjalle ennen pitkää! Sukkien ja tumppujen teko television urheiluohjelmien ryydittämänä on myös sopivaa. Kun hieman jännittää kilpailijoita, pitää samalla puikoista napakammin ja kudontajälki on parempaa. Nyt ei puhettakaan yläkerran kangaspuista, sinne ei lämpöä kannata tuhlata, kun ulkoseinät eivät ole niin hyvin eristetyt. Kohta maaliskuun aurinko alkaa lämmittää! Nytkin päivä- ja yölämmöt ulkona jo vaihtelevat yli 10 asteen väliä.

Päivän uutisissa parin viikon aikana on tuon tuostakin palattu entisen puhemiehemme Paavo Lipposen small talk- tapaan, jolla hän pyrki lopettamaan keskustelun jostakin wikileaks- aiheesta. Media on pitänyt tapaa epäkohteliaana tai ylimielisenä, vähättelevänä. Minun mielestäni tokaisu on enemmän miesmäinen, facta-ajattelun ilmentymä. Paavo ei ole ainoa, jonka olen kuullut vuosien varrella käyttävän juuri tätä ilmaisua! Tuntui, kuin olisin törmännyt vanhaan tuttuun, kun hänkin oli sen ominut. Siitä on jo yli kymmenen vuotta, kun viimeksi tein koulumaailman töitä, oppilailtahan nuo parhaat innovaatiot aina ensin kuuli. Mutta aina sen olen kuullut miespuolisesta suusta. Voi olla, että naisenkin päässä tuo ajatus käy, mutta ei tule niin usein ulosannetuksi.

Etualan vihreä kuuluu Madeiran tuliaisina saatuun amaryllis-sipuliin, joka ei kukkinut. Kun sipuli oli kovin vaalea, odotan valkoista kukintaa myöhemmin, mutta mikähän laji tämä oikein on, lehdet eivät ainakaan kuulu Hippeastrum-lajille, jota meillä kaupataan amarylliksena. Vieressä Ludisia jatkaa kukintaansa, kohta kolme kuukautta on kestänyt, ja mustanmerenruusut ovat kasvaneet kymmeneen senttiin.

 Kun ensimmäistä kertaa kuulin kommentin So what, pidin sitä kieltämättä hieman epäkohteliaana, mutta ajateltuani asiaa sen esittäneen henkilön kannalta, kovin asiallisena, sillä puheenaihe, johon lausuma annettiin, sivusi kuulijaa yhtä vähän kuin kakkumausteet vaikkapa rakennustyötä tehtäessä tarvittaviin välineisiin.

Joulukaktus on innostunut tekemään lisää nuppuja, nyt enemmän kuin ennen joulua, joten se esittää nyt pääsiäiskaktusta. Voimakas iltapäivän auringonpaiste on varmaan herättänyt sen kukintahormoneja.

Monilla meistä suomalaisista on tapana erityisesti korjaileva keskustelutyyli, jota voisi nimittää Panenpa paremmaksi. Toisen antama virike, mikä tahansa, kelpaa, ja keksitään siihen sitten uusi, omasta mielestä täydellisempi vaihtoehto. Aikaisemmin kuulin tätä nimitettävän myös laihialaiseksi tai japanilaiseksi, molemmat liittyivät siihen, että kommentissa ei esitetty mitään uutta, vaan jauhettiin vain ensimmäiseksi lausuneen ajatuksia kuin suupalaa omalle ajattelulle sopivammaksi. Erityisesti tämä näyttää toimivan Facebookin kommenteissa, mutta pitkään toisensa tunteneiden henkilöidenkin välisissä suhteissa. Puhuttaessa se voi olla sellaista, että jopa ehditään lopettamaan toisen lause, ennenkuin puhuja itse sen tekee, mukamas auttaen, kun toisella ei ole sanoja. Joku voi sitä tosin toivoakin, ja alkaa ilmentää käsimerkeillään, että on pulaa puheen materiaalista.

Tästä ei ole kuin kukonaskel seuraavaan tyyliin, liioitteluun, jota eräät tuttavapiirini henkilöt myös harrast/avat(ivat). Siinä tavallaan heitetään löylyä lisää koko kauhallinen, jolloin koko asia unohtuu ja päästään ihailemaan lausujan loistavaa verbalistiikkaa. Molemmissa tavoissa on kuitenkin sama lopputulos, että ensimmäisenä asiasta puhunut saadaan hiljaiseksi, kuin tulitikku, joka sytyttää kynttilän.

Varsinkin nuoriso, tai nuorina itseään pitävät, käyttää myös Aku Ankka-kieltä, joka perustuu sarjakuvan kuvatekstien pieniin puhekupliin, joihin mahtuu vain sana kaksi. Asia esitetään symboleina, kuten entiset egyptiläiset hieroglyfein. Puhekielessä se ilmentyy käsimerkein tai liikkeen ääntä matkivana kirahduksena tms. Ihan sellaisen puhujan vieressä ei kannata olla, voi tulla tuikkaus tai lentää sylkykupla! Pohdin, miksi sitä juuri nuoriso käytti ja tulin siihen tulokseen, ettei sanavarastosta löytynyt siltä kohdin mitään käyttökelpoista. Joskus ammoin, ennen akuankkojen kieltä, oli tapana käyttää jotakin muuta sanaa korvikkeena, mm. eräs hittejä lauleskellut Kisu ilmensi sitä trendiä laulullaan Juu, juu, juustossa löytyy. Pilanteon kohteena oli ilmaisija, jolla joka toinen substantiivi oli juusto. Ja usein on kyllä niinkin, että uusi tapa otetaan käyttöön, jos itseä ihmishierarkiassa korkeammalla oleva idoli sitä harrastaa, ja halutaan osoittaa kuuluvansa hänen joukkoonsa omaksumalla hänen tapojaan. Näinhän tekee laumaiän yksilö, nuori. On muuten äärimmäisen valaisevaa lueskella sosiologiaa!

Sisäaskareita vanhaan tapaan. Kun on pari työtä samaan aikaan vireillä, voi kyllästyttyään vaihtaa, mutta silti hommat edistyvät! Tuo tummempi sukkaversio etenee päivännäöllä, vaaleampi illalla, kun valoa on vähemmän. Vasemman sukan värilanka on Sinisorsa-kerästä, oikealla olevan värilanka on Punatulkku-kerää.

Lauhkeampien ilmastojen, sivistysmaiden small talkilla ei ole juuri vastinetta käytössä tuolle laihialaiselle ruotimiselle. Oikea small talk, esim. säätiloista yms. brittiläiseen tyyliin, ei kerta kaikkiaan ole kuulunut suomalaiseen ajattelutapaan. Keskustelunaiheet valitaan neutraaleista kaikille tutuista asioista, joihin yleensä ei juuri voi vaikuttaa, sääilmiöt ovat siinä suhteessa sopivia. Niissä tavoissa, joita olen kuullut, tarkoituksena on arvostaa keskustelukumppania, ei saada heitä hiljaisiksi. So what on siinä suhteessa yhtä kohteliasta kuin laihialainen.

Arktisissa oloissa puhe ei ole keskustelua, vaan tiedottamista varten. Mikäli kovalla pakkasella puhuu paljon, vetää kylmää ilmaa sisäänsä, ja se on lajin hengissä säilymisen kannalta huono juttu. Siitäpä tulin ajatelleeksi, että suomalaisten heikko, jo kliseeksi käynyt small talk-kyky voisi olla ilmentymää juuri tuosta geeneissä olevasta survival-ominaisuudesta. Tokaistaan siksi reilusti vaan So what? Energiaahan tässä säästetään muutenkin.

Ennen ja jälkeen

Sehän se on ihmisen ajattelulle tyypillinen ominaisuus, että pystyy seikkailemaan ajassa. Milloin muistellaan menneitä, milloin pohditaan tulevaa. Joskus tuntuu, että elettävä hetki on vain sitä varten, että sitten jälkeenpäin katsotaan, miten se kuteen kohta sopi elämäni mattoon, kun käsillä oleva tapahtuma tuntuu tavanomaisen toistolta.

Uutta pakkaskautta edelsi lukuisten lumisateiden aika, ja kinokset karttuivat!

Tuo ei kylläkään tarkoita, että eläisin yksitoikkoista aikaa, päinvastoin! Kyllä näitä päiviä monin tavoin muistellaan! Juurikin alkuviikolla olivat katonkunnostajat Hessu ja Urtsi muuttamassa autotallin sisätunnelman aivan erilaiseksi, kun se sai panelikaton gyprocin tilalle. Olin saanut tyhjennetyksi sisustan siihen malliin, että sopi työskennellä. Lunta satoi taivaan täydeltä koko sen päivän, sain tehdä kahdet lumityöt lapiolla, hyvä, kun rakentajat pääsivät pois autoineen. Teemu pääsi linkoamaan vasta sen jälkeen parkkipaikkaa.

Yläpolun alkupäässä odottaa yksi keko, ja autotallin takana peräti neljä! Siivoamista siis riittää. Ei ole kiire.

 Kunhan tästä vielä ryhdistäydyn, menen korjaamaan ulkona pressujen alla odottaneet tavarat taas sisätiloihin. Nyt on hieman muita askareita, kuten lämmitystä ja kursseja. Onneksi koko viikon satoi lunta, niin että pressut eivät juurikaan sieltä pistä silmään. Kun kaikki järjestelyt tulee tehtyä, voidaan sitten vaikka tehdä uusintavihkiminen. Ajattelen nimittäin myös laitattaa sinne valot ja muita sähköpisteitä. Ulkovalojakaan ei ole ollut. Jo vuosia sitten ostin liikkeeseen reagoivia lamppuja kaksi kappaletta, jospa niitä nyt tulisi käytetyksi! Ikkunaverhot pitää myös vaihtaa, vanhat riippuivat 20 vuotta paikallaan.

Vuonna 1991 vanha rakennus, navetta-lato-ulkovessa, oli tullut aikansa päähän yhden tiiliseinän pettäessä ja tiili- ja betonirakenteet oli traktorin kauhalla saatu littanampaan muotoon, jota sitten vielä ketunpesämaalla (ilmaisua käytti täytemaan tuoja)  tiivisteltiin ja muotoiltiin. Päälle valettiin talkoilla betonilaatta, jossa mestarina oli sittemmin edesmennyt naapurini Matti Kajander. Kyllähän silloin arvelutti, että jospa talli alkaa kallistua, kun yksi kulma meni täytemaan puolelle, mutta rautoja tuli tarpeeksi, ja talli on pysynyt suorana. Siitäkin huolimatta, että melkein koko olemassaolonsa ajan talli on toiminut klapivarastona, jotka pinot ovat olleet juuri tuolla herkimmällä syrjällä. 

Hessu oli silloin 20 vuotta nuorempi rakentaja, talli on pääosin hänen järkensä ja jälkensä mukaan. Keskimmäinen lapsenlapseni Emmi oli tuolloin parikolme-vuotias tyllerö, joka puuhasi rakennuksella hyvänä apulaisena muiden joukossa hänkin, ja siitä lähtien rakentajasta tuli meidän sukumme puheissa super-Hessu. Valmis uudistila tuntui niin hienolta, että taiteilijasisareni Marja piti siellä taidenäyttelyn, booleineen kaikkineen. Tapasin tuolloin monta vanhaa ystävää koulu- ja lapsuusvuosilta lämpimällä elokuulla, mehumaijan poristessa itsekseen seurustelimme kymmeniä vuosia sitten tapahtuneista aiheista. Talo oli ollut kesämökkinä sinä kesänä kahdeksan vuotta ja kovassa kesäkäytössä, kun Helenan jälkipolveakin jo oli. Kesämökkiaikaa kesti vielä pitkälti toistakymmentä vuotta eteenkin päin.

Tällainen lumivalli, paljon yli päälaen, jää vasemmalle syrjälle, kun mennään maantielle! Teemu on saanut lingota tuota kekoa monta kertaa, kun 19 tammikuuta alkaneen sadekauden aikana lunta on tullut lisää lähes päivittäin.

Onneksi rakentajat ehtivät vasta tällä viikolla, sillä viime sunnuntaina oli tärkeitä vieraita autotallin sisällön suhteen. Facebookissa voivotteluni oli johtanut siihen, että entinen oppilaani Leppäkosken Jaana oli alkanut kiinnostua vanhoista keittiönkaapistoista, jotka asuivat autotallissa, ne olivat joutuneet sinne jo lähes 15 vuotta sitten, kun kunnostutin kerrostaloasuntoani toisaalla myyntiä varten. Kaapistoja ei sitten voinutkaan tässä käyttää, kun huonekorkeus oli noille kaapeille liian matala, Se on vain 230. Nyt kynttilänpäivän kunniaksi tehty vierailu poisti minulta huolen, että vielä käyttökelpoiset kalusteet olisivat menneet lämmitysmateriaaliksi. Nyt ne kyllä odottavat lumien alenemista tässä paikassa, ennenkuin matka uuteen kohteeseen naapurikylässä alkaa.

Ovensuulta katsellen näkyy muovin alla Elsan polku-Singer odottamassa sisätiloihin pääsyä, ja etualhaalta pilkistää oranssinen muovi, johon haravat ja lautoja on kääräisty, sen päälle on kertynyt kahdessa viikossa reipas lumipeite!

Käpytikka on jo aloittanut takomisharjoitukset. Tämä puhelinpylväs ei ole kohteena ensimmäistä kertaa.

Kanjoni autotallin länsipuolta alamäkeen, linnut odottavat, että kohta ripotan taas heille auringonkukat lumen poiston jälkeen.

Opin savipajatunnilla maanantaina, kuinka tehdään pallo tai muna. Lisää tehtailin eilen illalla kotona. Kyllä ihmiskäsi on hyvä työkalu, se käy malliksikin. Ahkerien käsien aikaansaannoksia siis muistellaan tänään!

Helmikuu koittaa!

Talven selkä on saatu jo taitetuksi, nyt mennään jo vauhdilla kohti valoisampia aikoja. Oikein hyvin sen huomaa aamulla, kahdeksan maissa ei kirkkaalla ilmalla enää lamppua tarvitse aamutoimiin, ja iltaisin pärjäilee luonnonvalolla jo yli neljän. Viime viikolla huomasin, että valkoisen taivaan tilalle oli saatu pilviharson takia vaaleankeltainen ja parina päivänä on nähty jo sinistäkin!

Etualan piirakkavati ei sisällä syötävää, vaan on keramiikkainen tuikku-alusta.

 Kun kaupoissa on aika edullisia hyvälaatuisia egyptiläisappelsiineja, tuntuu ihan ylelliseltä syödä niitä sinisessä huoneessa, kun värit ovat niin hyvät. No tuo oikeanpuoleisin, linssilude, on kyllä kurpitsa viime syksyltä, mutta kaikki taiteen puolesta! Kynttilänpäivään on vielä aikaa, siksi joulukynttilätkin vielä asemissaan.

Rapulta katsellessa tielle päin näkyy tien uppoaminen lumikanjoniin, kun molemmin puolin on yli metrin korkuinen kinos. Kuva on viime viikon lopulta, iltapäivältä, aurinko on vielä taivaanrannan yläpuolella pari tuntia.

Pihalumia on  kertynyt jo niin paljon, että katajat kätkeytyvät, vaikka heitänkin lapioidun lumen niiden taakse. Tuon heittopenkan korkeus läheni tänään jo kahta metriä!

 Muusta kevääksi kääntymistä ei juuri huomaa. No toki oli kuulevinani tänä aamuna talitiaisen titityyn? Aamuisin on tehtävä tulet alakerran uuneihin, ja melkeinpä poikkeuksetta päivä on saatu hyvin vauhtiin lumien lapiomisella. Mistä sitä oikein piisaakin! Sunnuntaiaamuna yrittäessäni pihalle saikin työntää ovea oikein kunnolla, sillä yön ja aamun valllinnut tuiskutuuli oli kinostanut oven taakse ja rapulle lähes 30 cm:n napakat lumet. Kaikki polut olivat kaventuneet puoleen entisestään.

Olen tänä talvena tehnyt linturuokintaa myös ripottamalla osan siemenistä suoraan polulle. Syy on hieman outo: kun auringonkukan siemenistä jää aika iso kuorikasa laudan lähelle, ajattelin, että kuoret voisivat siinä aikansa kuluksi toimia myös hiekoituksen tuuraajina.

 Taas on Suomessa harrastettu talvilintalaskentaa, kuten aina ennenkin. Linnut ovat olleetkin liikkuvampia ja käyneet ahkerasti syömässä, niin ne tekevät, kun ilmat hieman lauhtuvat. Pikkuvarpusten parvi on aika runsas, ne tuntuvat tulevan ensin. Vasta myöhemmin on tiaisten vuoro, jotka osaavat kaivella nokallaan lintulaudan alaosassa olevaa aukkoa siemeniä saadakseen, varpuset taas eivät, joten jos molemmat lintulajit ovat syömässä yhtaikaa, varpuset ovat maassa odottamassa tiaisten hommia laudalla. Pikkuvarpuset ovat myös oppineet syömään talipalloista ja -makkarasta, se ei ole ihme, kun varsinkin palloissa on niin paljon auringonkukan siementä.

Tienvarren papulanruusuaidanteessa ylimmät latvat ovat noin 170 cm korkeita, joten niiden tyvellä lumi on hyvinkin 130 cm korkealla, kun linkoamalla työnnetty tielumi pakkautuu tiheiden oksien ja piikkien väliin. Tämän ruusun kiulukat eivät houkuta jänistä ollenkaan niin paljon kuin punalehtiruusun. Iina-naapurini sanoi kuvassa, joka meni Face-bookin profiilikuvaksikin, olevan talvisia kukkia! Hienosti huomattu.

Ruusupensaissakin käy ruokailijoita, niihin johtaa jäniksen jälkien polkuja. Erityisen suosittu on punalehtiruusu Rosa glauca. Sen hedelmät ovat kyllä aika korkealla, mutta varsi taipuu luokille lumen painosta, ja kun nyt maassa on jo yli puolen metrin lumivaippa, jänis ulottuu aika korkealle.

Tässä kuva vuoden takaa, 24.2, ja kuvan kohteena maata viistävä punalehtiruusu. Viime vuonna lumet saavuttivat nykyisen korkeuden vasta helmikuun lopulla.

Muuten ovat päivät kuluneet autotallin tyhjentämisen kanssa askarrellessa, ulkopuolelle on tullut jo 4 pressuun käärittyä kekoa odottamaan pääsyä takaisin, ja perjantaina sain sen siihen kuntoon, että voi ottaa jo loput harjaamalla. Odotettavissa on katonkorjaajien vierailu tällä uudella viikolla. Autotalli saakin oikein hienon 20-vuotislahjan, kun tulee uusi sisäkatto, ja jospa ehtisi sähkömieskin sitten töihin.

Valkoinen maailma

Koiraseurue matkusti lauantaina takaisin kotiinsa, joten tupa on nyt nurkkia myöten tyhjä. Aika on kulunut lähes joka päivä lumilapiota heiluttaessa, muuten sukankutimen parissa. Kansalaisopiston kurssitkin alkoivat tosissaan, eli olin mukana kummallakin oppitunnilla, sekä keramiikassa että ompelussa.

Etupihan kukkapenkin irlanninkatajat taipuvat lumessa, niitä ei kohta näykään, mutta tienvarren tuijat vielä kestävät .

 Lunta on tullut niin paljon, että kaikki vanha vettynyt osa on saanut paksun pumpulipeiton ylleen, ollaan jo yli puolen metrin tällä tontilla. Mikä parasta, myös puiden oksille on riittänyt lunta ja huurretta. Valkoinen heijastaa valonsäteitä edestakaisin, eikä varjojakaan juuri näy, kun taivas on pilvessä.

Sekä maa ja taivas näyttävät samalta valkoiselta mereltä. Horisontti on häipynyt valkoisen valtaan. Yllä oleva näkymä on eilen keskipäivällä makuuhuoneen ikkunasta.

Parkkipaikan laidasta alkava arboretumin yläpolku eilisessä aamupäivän hämärässä, joten ripaus sinistä mukana.

On vielä lisäksi täydenkuun aika, ja yöt ovat ohuemman pilviharson aikaan lähes yhtä valoisia kuin joulukuun lopulla aamuisin.

Polun yli alapihan puolella kurkottava kriikunanoksa kantaa hyvin lunta, koska kasvusuunta on lähes vaakasuora. Onneksi se on sen verran korkealla, etteivät oksankärjet osu, muuten tulisi koko kuorma niskaan. Tätä oksaa muotoillaankin saksilla lähes joka kesä!

 Ylenpalttinen valkoinen tuo mieleen rauhan, tuntuu ettei ole oikein ryhtyä raahaamaan autotallitavaraa johonkin muuhun tilapäiskätköön. Se menee siis mañana- osastoon.

Tontillani ei juuri ole tasaista maata, joten lumien poistamisen jälkeen on pantava mursketta pahimpiin jyrkänteisiin. Tämä polun osa on tullut kovin tutuksi, kun autotallista tilapäisesti pois siirrettävä tavara kulkee puutarhakärryillä talon alakerran varastoon.

 Mutta viimeistään pian sen on oltava tyhjillään, koska katonkorjaajat arvelivat ehtivänsä tammikuun aikana. Minua ahkerampia ovat kylällä johtotöissä häärivät työporukat, jotka jo muutaman päivän ovat möyrineet ikkunaani vastapäätä olevassa männikössä kaivurin kanssa ja perkailleet paksuja aurauslumen penkkoja päästäkseen käsiksi kohteisiinsa. Mitähän mahtavat puuhata, kun on valittu noin hankala lumiaika työn tekemiseen?

Huomenillalla meillä on juhlia tiedossa, sillä menemme kirjanjulkistamiskutsuille. Ei ole syysmasennukseen taipuvainen se tuttavani, joka pakertaa kirjaa tummimman syksyn aikaan! Onnea Iina!

Tammikuu jo puolessa

Joulukaktus on parhaimmillaan. Tänään oli valoisampaa kuin aikoihin, kun pilviverho oheni.

 Vietän tämän viikon aikaa koiraseurueen kanssa, joiden mielestä ainoa kelvollinen asema on noin karvan etäisyys minusta. On hauskaa olla näin suosittu! Päivät kuluvat paijaillessa, ruokaa jakaessa ja ulkoilua harrastaessa, Tella yksin ja muut koirat Wilma ja Tiitu, pääosin kahdestaan talutusnaruissaan. Välillä aiheuttaa sydämentykytystä milloin jäniksen haju karhunvattupensaan lähellä, milloin löytynyt satunnainen papana polulla, milloin naapurin vapaana kulkevan Siru-koiran äkillinen visiitti. Pääosin kuitenkin löydetään omia tassunjälkiä, jotka nekin on tarkastettava, jäniksenjäljet ovat huomattavasti vähenneet arboretumissa.

Tella yritti toteuttaa polulta hyppämistapojaan, mutta uimiseksi meni. Koira upposi selkäänsä myöten hankeen, ja kymmenen metrin kahlailu oli aivan riittävästi.

 Lunta on nyt niin paksulti, että koirien on pakko tehdä tarpeensa polun laitaan, vaikka niiden mielestä normaalisti kuuluisi hypätä muutama loikka tieltä poispäin ennen asiointia. Tänään kuultiin myös naapurikoirien Sillan ja toisesta naapurista Nattan ilmoittavan reviireistään, jonne päin ei ole soveliasta tulla. Onneksi arboretumissa on tilaa. Tänä vuonna onkin ollut iso lumisade sekä ennen joulua, ennen uuttavuotta ja ennen loppiaista! Ja tämä eilinen nyt sitten nuutinpäiväksi. Alkuviikon +keli pudotti hankien korkeutta onneksi hieman, että taas mahtuu heittelemään.

Näethän, että olemme valmiina ulkoiluun! Mikään hetki ei ole näiden mielestä siihen huono, vaikka olisi juuri tultu pihalta! Wilma ei kyllä tykkää kuvaamisesta, vaan lähtee pian pöydän tai tuolin alle piiloon.

 Polut on tehty puutarhalle lumisateiden jäljiltä monen kertaan, on mitä kävellä, vaikka tosin eilen aamulla sain tehdä isomman urakan kuin koskaan aikaisemmin tänä talvena. Koiratkin jo sisällä pitkästyivät, kun viivyin niin kauan, mutta kyllähän ne hyvin lapion äänen kuulevat sisälle. Wilma päätti ryhtyä omatoimiseksi ja järsi sillä välin isä-Tatun huilukoteloa (1920-luvulta) ja naapurista tullutta joulutervehdystä kynttiläpakkausta, ja jälkiruoaksi vielä eilisiä talous- ja leivinpaperin jämiä paperiroskiksesta. Kun hänellä on lääkitys, se aiheuttaa suurta ruokahalua.

Näistä on tulossa tuikkulyhtyjä, pitää kuivatella muovien sisällä, ettei työ halkea liian nopean kuivumisen takia. Talot ovat alhaalta kokonaan auki, ja pannaan alustalle, jossa on tuikunmentävä kuppi.

Olen askarrellut tällä viikolla kotona savitöitä, kun en oikein pikku vieraiden takia voinut lähteä kansalaisopiston tunnille. Pahaksi onneksi savipaketeista useimmat olivat saaneet joulukuun alkupuolella osakseen pakkasta eteisvarastossani, joten siinä on kova muokkaaminen. Valitsin ensin työtavaksi kaulimisen, koska siinä noita pieniä ilmahuokosia tulee parhaiten litistettyä kasaan.

Kävyt pantuna ruukkuihin pintaosiin, päälle sitten hieman multaa ja muovipussi tai kelmu päälle odottamaan itämistä. Tavallisesti teen tämän helmikuun alussa, joten tammikuu on kokeilua. Jos sitten muistaisi lisäyksetkin aikanaan!

Alkuviikosta muistin etsiä viime syksyiset mustanmerenruusujen ruukut, ja kumosin mullat pöydälle, jotta saisin esiin kävyt. Nehän ovat kyllä ihan pinnassa. Olin tehnyt elokuun alussa kokeilun, jossa taitoin vesijuurrutukseen muutamia kasvin latvoja, ja hyvin ne juurtuivatkin. Hellekesän tohinassa vain unohtui istuttaa niitä heti, tein sen vasta juuri elokuun lopussa. Nyt huomasin, että siinä ruukussa ei ollut yhtään käpyä. Kun aiemmissa kokeiluissa oli heinäkuussa tehdyistä pistokkaista niitä tullut aivan mahtavan paljon, niin pettymys oli tietysti mielessä. Ensi kesänä pitää muistaa toimia jo heinäkuussa!

Vuosi 2011 alussa

Joulukaktus on vähän myöhässä, kun se alkaa kukkia vasta nyt, kuva on tältä aamulta. Kaktuksen lehtien lomasta näkyy Ludisia-orkidean pitkä kukinto, alimmat, ensi auenneet kukatkaan eivät ole kuihtuneet, vaikka kukintaa on kestänyt jo kohta kaksi kuukautta. Viimeinen nuppu ylhäällä aukeaa kai tänään.

 Uusi vuosi otettiin vastaan, kuten niin monet aiemmatkin, melkoisessa pakkasessa. Lisäksi oli satanut taas edeltävinä päivinä lähes parikymmentä senttiä höytylunta, niin että uuden vuoden siivoilu vaihtui lumitöihin pihalla. Sepä sopii, kun suklaiden syönti on jouluna toistuvaa, ja entisiin vaatteisiin pitäisi mahtua. Kinokset ovat mahtavammat kuin viime vuonna näihin aikoihin. Ja lisää tulee parin päivän päästä. Jokohan sitten pakkasjakso päättyy? Ainakin on ennustettu niin. Sitä on jo kestetty yli 50 päivää yhteen menoon.

Nyt kun tiukkojakin pakkasilmoja on lähimuistissa, ei nykyinen -10 astetta tunnu miltään. Sellaista kuitenkin on ollut, jos lauhemmaksi on mennyt niin korkeintaan -8 asteeseen. Tilastotieteilijät ovat selvitelleet lehdissä, miten kylmää oikein olikaan joulukuussa: Huolimatta superkuumasta kesästä koko vuoden keskiarvo jää niin matalaksi, täytyy mennä vuoteen 1987, että löytyy voittaja. Myös talvikausi 1965-66 on ollut kylmä, joskaan siitä minulla ei ole mielikuvaa, muistan vain yleisesti, että 60-luvun lopun talvia leimasi pitkä kylmä kausi, jolloin ei tarjennut hiihtää, ja sitten hiihtolomasta alkoivat loskakelit, eikä voinut hiihtää. Biologian opintoni olivat loppusuoralla, sisätöitä riitti niin, ettei ulos olisi oikein ehtinytkään. Asuttiin Tikkurilassa ja Vuosaaressa tuolloin. Vanhin tytär oli esikouluiässä.

Leo tuli katsomaan, olisiko pöydällä jotakin pureskeltavaa. Silmälasit olivat siinä ensisijaisena kohteena. Leo on ocicat-rotua, kuten muutkin perheen kissat, niille on ominaista pilkullinen turkki, jota lisäksi on koristeltu vauhtiviivoin. Leo on hopeasuklaatäplikäs.

Uutta vuotta vietettiin tontillani kehräillen, sillä toisen tyttären perhe tuli kyläilemään ja kaikki kisulit, Ansa, Nasu ja Leo tulivat mukaan. Aikamoista on matkustus kissojen kanssa, kun isot kuljetuskopat ja vessat pitää saada autoon mahtumaan. Kisulit voivat oikein hyvin matkalla, mutta kuulemma ovat tarkkoja vauhdista. Kahdeksankympin ajelu on mieleen, mutta jos hiemankin kaasujalka alkaa painaa, niin kyllä tulee neuvoja kovaan ääneen pikku matkalaisilta.

Tyttökissojen ehdoton lempipaikka päivätorkkujen kohteeksi oli vanha musta nahkatuoli, siihen olisi mahtunut kyllä Leokin. Jotta tuoli olisi vielä mukavampi, otettiin tyynyiksi kaikki lattialle jätetyt villasukat.

Kissojen iloa oli ravata portaita yläkertaan ja löytää sieltä mukava nukkumapaikka perheen yhteisessä vuoteessa! Se oli niin mieleen, ettei öisin edes käyty katsomassa, miten mummi keskikerroksessa makoilee. Lisäksi eräästä huoneesta löytyi salaatiksi kelpaavia rönsyliljoja, joiden parissa viihdyttiin pitkään!

Pöydän kulmalle mahtui vain kaksi, Ansa ja Nasu ovat niin saman näköisiä, että pitää vain arvata, kumpi on vasemmalla. Kissat seurasivat ikkunoista näkyviä lintuja ahkerasti, varsinkin vierashuoneen pöytä oli suosittu, koska siitä näki lintulautaliikenteen. Uuden vuoden kunniaksi tulivat nimittäin punatulkut syömään. Leon mielestä begoniakin kelpasi salaatiksi.

 Lauantaina eli uudenvuodenpäivänä lämmitettiin sauna kylpykuntoon, ja silloin kissat pääsivät tutustumaan myös pohjakerroksen nurkkiin. Olin ottanut opikseni aiemmasta Hilman ja Lyylin (Emmin kissaneidit) vierailusta ja korjannut pois tuhka-astian, joten sitä ei käyty pöllyttämässä. Sen sijaan tutkittiin jokainen klapi, koska niiden hajut olivat erilaiset kuin kotona. Alakerran ikkunalle viedyt pelargonit eivät juuri kiinnostaneet, niissähän lehdet ovat pääosin ruskeita ja rapisevia.

Leon päivätorkut menivät aina saman kaavan mukaan: Kissa etsi ensin, mihin olikaan pantu hänen makuupussinsa, ja sitten sinne peppu! Leon hunajanväriset silmät tuovat mieleen takavuosieni dekkariasuosikin, Maria Langin, jonka kirjoissa esiintyi samanväriset silmät omistava hovilaulajatar Camilla.

 Myös saunaa lämmitettiin yhteisvoimin. Täällä ei tosin menty lauteille kylvyn aikana, niinkuin kotona tehdään, vaan jäätiin makoilemaan alakerran lämpimille betonirappusille, jotka ottavat itseensä lämpöä saunan uuneja lämmitettäessä. Lisäksi rappujen sivuista löytyi sananmukaisesti catwalk eli kapea, kissankäveltävä betonireunus, jonne kaikki kolme menivät peräkkäin innoissaan, mutta pois pääsy olikin hankala, kun ei juuri mahtunut kääntymään. Siinä sitten neuvoteltiin, ja lopulta peruutus onnistui. Asiaa ei kuitenkaan jätetty silleen, vaan harjoiteltiin uudelleen!

Tässä kuvassa näyttäisi Ansa olevan etualalla, se on jossain valaistuksessa hieman ruskehtavampi kuin Nasu. Ruokatapoihin kissamaailmassa kuuluu, että ruokapala nostetaan kupista luistamattomalle alustalle, kuten matolle ja siinä purraan.

Ruokailuhetkiä oli kissoilla päivässä kaksi, sekä aamulla että illalla. Silloin jaettiin paloiteltua porsaansydäntä, joka saattoi koko häntäniekka-katraan hiljaisena nakertamaan, kunnes kupit ovat tyhjät. Mutta edeltävä hetki oli tosi vilkas, kissat kimpoilivat pöydän ja lattian väliä, yhtenään äännellen, että olis nyt sopivaa, että panisit tuulemaan! Yötä vasten pantiin vielä kuppeihin kissanmuroja, jotka kävivät varsinkin Nasulle hyvin kaupaksi.

Lähtökahvien hetki, Ansa ja Leo näkyvillä, Nasu tuolilla, jotta äiti-kontakti säilyisi paremmin. Leon takana näkyy kukkiva orkidea, Ludisia, jonka lehdet osoittautuivat myös kovin mieleisiksi välipaloiksi.

Suunnitteilla on kohta tehdä rönsylilja-pistokkaita, jotta kullekin kissalle tulisi oma salaattipöytä. Nythän on kohta muutenkin aika alkaa ajatella kevättä. Kukkien multaa voi vaihtaa, kun ei vielä ole kasvukausi, ja kohta voi alkaa taas kasvattaa mustamerenruusun uusia varsia. Viimekesäinen ruukku on kuivillaan yläkerrassa.

Pakkasjoulu kuin arktinen henkäys

Ensimmäiset jouluvieraat aatonaattona olivat koirulit emäntänsä kanssa. Silloin ja aattonakin oli vain niin paljon pakkasta, että koirien ulkoilutus oli kuin pikku pyrähdys pakkaseen. Vanhin koira Wilma sai kylmäkrampin toiseen takatassuun ja alkoi kulkea kolmella jalalla tai istua. Hänen ulkoilunsa meni sitten sylikoiran tapaan kotiin.

Äkkiä sisään!

Niin hurjat pakkaset, käytiin lähellä -30 asteen lukemia ja sitten vielä heittäysi lunta riputtamaan! Kovan tuulen kera, tietysti. Pyry alkoi joulupäivän vaihtuessa tapaniin, kesti tapanin jälkeiseen aamuun eli yhteen mittaan yli 30 tuntia. Eilen aamulla lunta oli jo niin paljon, että naapuri ulkoilutti lumikolaa tapaninajelujen asemasta, ja itse kaivoin sen verran parkkipaikan tienoita, että poislähtevät vieraat näkisivät, missä tie menee, jolle pitää peruuttaa, ojan sijasta. Tänään olen huvitellut lumitöissä oikein syrämen pohjasta. Hupeni helposti aamuhämärässä pari tuntia, osa jäi odottamaan toista hämärää. Linko-Teemukin tuli auttamaan ajoväylien ja parkkipaikan kohdalta.

Oli kyllä surku lähettää jouluvierailulta palaavia sukulaisia siihen tuiskuun: Mukaan kaivettiin varastosta liikenevät lumilapiot tai sen korvikkeet ja tarkistettiin taskulamppujen kunto, jos hyvinkin tulisi yllätyksiä matkaan. Hyvin kuitenkin pääsivät perille, mutta kaipa siellä kotonakin satanut lumi toi uusia ponnistuksia, ennenkuin oltiin kypsiä kellahtamaan sohvalle. Onneksi lähtivät jo hyvissä ajoin, täällä kun lumisade yltyi entistä sankemmaksi illan mittaan, ja eiliset lapiointijäljet olivat saaneet paksun peiton.

Kunhan irlanninkataja vielä muutaman vuoden kasvaa, siitä tulee joulupuu pihalla. Lumimassat kasvoivat tästä jouluaattona olleesta tilanteesta pihan lapiointien jälkeen niin, että katajasta näkyy enää puolet. Puut olivat lumituiskuun asti kauniissa huurteessa, mutta viima heitti kiteitä tuulen mukaan.

Jouluna vietettiin laatuaikaa jälkikasvun kanssa. Hyvä ettei tullut joulupukkia! Silloin kun lapsenlapset olivat vielä pieniä, sitäkin piti kestää. Minusta olisi paljon mukavampi, kun lahjat antaisi se, joka ne hankkii tai valmistaa, ja mukaan voisi sanoa, että tämän ja tämänkin päätin hankkia, koska olet minulle merkittävä, ihan ainutlaatuinen! Siitä olisi vanhanakin muistamista enemmän kuin jostain vieraasta pukista. Suomalaiset eivät yleensä sano tunteitaan suoraan, vaan käytetään tällaisia kiertoteitä. Minun lapsuudessani lahjoja oli vain joitakin, korkeintaan 2-3, ja ne olivat yleensä pehmeitä paketteja. Pukki ei esiintynyt ennen muuta lahjoittajana, vaan tutkijana, hänellä oli luuta sidottuna vyötäisille, ja siitähän olisi tempaistu risu kuritukseen, jos olisi jotenkin lipsahtanut, ettei oltu aina kilttejä. Oltiinkin koko lapsirivistö ihan kauhusta jäykkinä pukin tullessa. Jos piiskojen asemasta pukki vaati vaikkapa laulamaan, sen toki mieluummin teki. Muistaakseni kaikki joutuivat esittämään jonkin soolon, tukka märkänä saunan jäljeltä.

Tyttären auton kätköistä tuli esille LED- lamppuja käyttävä TV, molempien tyttärien yhteinen hanke, jonka paikka on sama kuin entisenkin. Sehän on minulle mieleen, kun kuluttaa vähän virtaa toimiessaan! Yksineläjä seurustelee kahvia juodessaan tai ruokailun aikana TV:stä löytyvien virtuaali-ihmisten kanssa. Kuvassa muuten aaton uutinen väestä, joiden joulumatkailu tyssäsi Pariisin kentälle. Milloin lunta liikaa, milloin puuttuu jäänestoaine. Maailmalla ihmettelevät, miten Suomessa kentät toimivat.

 Laatikkoruokia pitää valmistaa sen takia, kun niitä on helppo saada tarjoilukuntoon vain lämmittämällä. Tänä vuonna oli lisäksi kurpitsasalaattia "SM7", eli naapurini valmistamaa, Suomenmestaruuskisoissa sijalle 7 sijoittuneesta yli 300 kg:n köllikän siivusta. Se korvasi rosollin. Juuresten ja perunoiden kuoret pantiin tarjolle rusakkoa varten, kun se on kuopsuttanut jo kaikki talviopenkit aterioikseen. Joulupuuroa syötiinkin joulupäivänä, kun toisen polven jälkikasvu pääsi tulemaan vasta silloin.

Joulukuusi on minulla kuihtunut jo vuosi sitten visakoivusta sorvatuksi minituotteeksi. Pinta-ala ei salli suurempaa kuusta. Sitä ei tarvitse viedä uloskaan joulun mentyä, vaan puikautetaan laatikon kulmaan. Kun joulua viettää mukanamme myös kolme koiraa, voi olla vaara, että kuusi kaatuu, kun väistelemme toisiamme.

Joulupöytää koristavat kuusenoksien sijasta loistavat gerberat, joilla tuttavani ilahdutti! Toinen naapurini muisti itsetehdyillä konjakkiluumuilla, toinen pipareilla ja tortuilla. Elämä on yhtä luksusta! Niinhän siinä kävi, että joulutunnelmaa täydensivät vielä kesken olevat villasukat, mutta valmistuivat kuitenkin, kun viimeisiä paketteja tutkittiin.

 Koirien joululahja on porsaankorvien ohella tehostettu paijaus ja rapsuttelu, siihen ne eivät kyllästy. Wilma olisi voinut ilahtua myös valkohomejuustosta, mutta sitä ei oltu nyt hankittu. Kuvassa musta koira Tiitu ja punainen koira Tella ovat keksineet, että kyllähän heitä voi yhtaikaakin paijailla! Tella pitää lisäksi tassukontaktin, jotta paijaus jatkuisi keskeytyksettä. Tiitu luottaa ynähdyksen voimaan, jos käsi juuttuu liian kauaksi aikaa paikoilleen, mutta onneksi hän ymmärtää puhetta, jos totean, että nyt loppui!

On ollut vetisiäkin jouluja, eikä niin kovinkaan kauan aikaa sitten, vasta tammikuun lopulla tuli tuolloin sen verran pakkasia, että lumi rupesi pysymään maassa. Mutta nämä kaksi, viimevuotinen ja tämä ovat tuoneet railakkaan poikkeuksen moniin lauhoihin talviin. Kiinnostaa nyt odottaa, vieläkö meno yltyy ensi jouluna vielä hurjemmaksi vai palataanko ruotuun ja saadaan nyökytellä, että sitä se kasvihuoneilmiö teettää.

Nyt ei ole juuri viitsitty puhua siitä ilmiöstä. Päinvastoin, jossain eilisessä lehdissä selviteltiin, millaista on talvisaikaan kylmässä pohjois-Siperiassa ja ennustettiin, että sitä se tännekin tietää. Ei sentään ole uskallettu mainita mitään uusien jääkausien mahdollisuudesta. Kuitenkin jääkausia on ollut useampiakin täällä pohjoisessa, ja lämpimämmät ajat ovat lyhempikestoisia kuin kylmät.

Tämän päivän lehdet kertovat, että Suomenlahden jäätyminen on edistynyt reipasta tahtia, jo 1/3 on peittynyt. Kohta tarvitaan jäänmurtajia jo eteläiselläkin merialueella, jos pakkaskausi jatkuu. No Suomessa olemme tottuneet kylmiin talviin ja vetoisiin huoneisiin, sehän on vaan pirtsakka lisä pimeyden keskelle, ettei ihan talviuniksi äidy tämä elämä. Lumihangen kanssa kamppailu tuo lisää adrenaliinia, siinä sulaa joulusuklaatkin nopeammin! Vielä mahtuisi minun tontilleni parikymmentä senttiä lisääkin, sitten oltaisiin viimevuotisissa kinoskorkeuksissa. Luultavasti ne saadaan ennen uutta vuotta, kun on ennustettu paria lauhempaa päivää lähiaikoina.

Harmi, kun en muistanut tehdä jäälyhtyjä. Ne ovat tosi kauniita. Mutta kun vesiämpärien varasto on talvisaikaan Non-food-osaston takanurkassa, niin ei tule mieleen. Ehkä pitäisi se panna allakankulmaan muistettavien osastoon. Siitä on aikaa toistakymmentä vuotta, kun tulin joulunviettoon tänne mökille, ja naapurini oli urakoinut yhteisen tiemme varren täyteen loistavia jäälyhtyjä. Se oli parasta, mitä olin siihen asti nähnyt. Kiitos siitä vielä näin jälkikäteen uudelleen!